sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Nykyaika entisaikaan.


Missä mentiin?

Olavi Paavolainen, Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita, Like 2002 (Otava 1929), 280 kuvaa, 461 s.

Ilmestyessään Paavolaisen kirja luotasi sitä kulttuurin uusinta uutta, mikä maailmaan oli tullut suuren sodan jälkeen. Luin sen ensimmäisen kerran yli puoli vuosisataa sitten, jolloin se oli jo hauskasti vanhentunut. Nyt se on jo dokumentti toiselta aikakaudelta.
Silti kirja on varsin kiinnostava. Se on reportaasi omasta ajastaan ja sen on kirjoittanut mies, joka halusi aina tunkeutua pintaa syvemmälle tai ainakin pohtia, mitä sanottavaa tuolla pinnallisuudella oikeastaan oli.
Kirjassa on ajankohtaan nähden erittäin huomattava määrä kuvia, mikä heijastaa sitä kirjoittajan ajatusta, että kuva olisi surmaava tekstin. Ottaen huomioon sen, että tuon ajan kuvat olivat yleensä mustavalkoisia, pieniä ja suttuisia ja että ajan suuriin uutuuksiin kuului vasta radio, mutta ei televisio, tuo oli aika rohkea näkemys.
Paavolainen taisi siinä asiassa olla sata vuotta aikaansa edellä.
Hän olisi oikeasti halunnut käydä katsomassa tulevaisuutta -sillä nyt jo usein ymmärrettiin, että myös meille kerran saapuisi koko se koneellinen ja urbaani kulttuuri, joka Amerikassa vietti hurjaa nousukauttaan, mutta liput mahtaviin Leviathanin kaltaisiin matkustajalaivoihin, joilla olisi viikossa voinut päästä Amerikkaan, olivat aivan liian kalliita.
Niinpä oli tyydyttävä Eurooppaan, jossa kannatti etsiä vasta nykyaikaa, mutta tuskin juuri tulevaisuutta.
Pariisissa oli paljon huippumoderneja elementtejä, Eiffel-tornista metroon, mutta siellä oli myös eilispäivä yhä läsnä: hotellit olivat -silloinkin- ahtaita, kylmiä ja vailla hissejä. Öljylamppuja löysi Ranskasta yhä varsin helposti.
Kuitenkin kolmimiljoonaisen megalopoliksen elämä oli jotakin muuta kuin vasta äskettäin suurkaupungiksi (ajan oloissa) paisuneen Helsingin melko vaatimattomat mittasuhteet.
Joka tapauksessa Ranska, Saksa ja Venäjä olivat kirjoittajan mielestä elettävän murrosajan kulttuurin johdossa. Ne tasoittivat tietä sille uudelle kulttuurille, joka saapui Amerikasta ja oli osittain jo Euroopassa: hermoja koetteleva nopeus, rahan palvonta, neekerijazz, uudenlainen naistyyppi ja niin edelleen.
Sivumennen sanoen, anglosaksien osuus suomalaisesta populaarikulttuurista oli tuohon aikaan ylivoimaisesti suurin. Kyse oli ennen muuta amerikkalaisesta aineksesta, kuten Olli Jalonen kertoo kirjassaan Kansa kulttuurin virrassa.
Joka tapauksessa Paavolainen keskittyi Ranskaan ja erityisesti Pariisiin, käväisi Nizzassa ja ehkä Biarritzissa, mutta ei kanaalin takana eikä vielä myöskään Neuvostoliitossa.
Tämä saattoi johtua vaikkapa kielitaidollisista syistä, en tiedä. Tiettävästi Paavolaisen ranskakaan ei ollut kovin korkealla tasolla, mutta eihän se estänyt häntä havainnoimasta elämän menoa ja rytmiä.
Mainittakoon joka tapauksessa, että vuoden 1937 suuressa kulttuurikeskustelussa Pidot tornissa, asetettiin Suomelle yksimielisesti seurattavaksi kulttuuriseksi keskukseksi Englanti. Se edusti paljolta samanlaisia arvoja kuin Suomikin. Ranska oli sodan jälkeen väsähtänyt, ja Saksa ja Venäjä eivät nyt sattuneesta syystä tulleet kysymykseen…
Minusta Paavolaisen keskeinen pointti ja suurin ansio on siinä, mettä hän ymmärsi tapahtuneen katkoksen vai sanottaisiinko kehitysloikan historiallisen mekrityksen: tapahtumisen nopeutuminen, kuvan ”demokratisoituminen”, naisen tulo kaikkialle yhteiskuntaan, alastomuuskultti, kaikki nuo olivat syvällisiä muutoksia, eivät vain muoteja.
Jopa futurismi ja dada olivat tärkeitä oireita ajastaan. Dada ei ollut mitään taidetta, vaan sen vastakohta, mutta senhän se juuri halusi sanoa. Futurismin taustaksi oli ymmärrettävä Italia, joka oli kuin museo. Se, että se levisi juuri Venäjälle, jossa kansansivistys oli vasta alkuvaiheessaan, oli kieltämättä outo paradoksi.
Olla moderni ihminen merkitsi samaa kuin olla suurkaupungin asukas. Hänellä oli uudenlainen kokemis- ja näkemistapansa. Kulkuneuvojen kehitys ei merkinnyt vain matkustamisen nopeutumista, vaan maailman kutistumista: kun matka Pariisista Pekingiin taittui 12 päivässä, ei asia voinut olla vailla vaikutuksia! Cunard-linjan höyrylaivoissa rakastettiinkin toisin kuin kolmimaston kyydissä.
Romantiikan sininen kukka oli yhä olemassa, mutta nyt sitä symbolisoimaan sopivat maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiä kulkeva Junkers-lentokone. Paavolainen kertoo löytäneensä sinisen kukan, nykyajan unelman, suurkaupungeista ja kiinnittäneensä sen pulloveriinsa.
Modernin ylellisyyden symboli oli auto ja siinäkin oli jotakin uudenlaista. Pölyisessä ja rasvaisessa nahkatakissaan kiitävän auton omistaja on aivan toisenlaisessa suhteessa ylellisyyteensä kuin menneen ajan ruhtinaat ja potentaatit, jotka keräilivät taidetta, rakennuttivat palatseja ja järjestivät uskomattomia herkutteluja.
Ja nykyään nainen oli siirtynyt tapahtumien johtajaksi. Veltto odaliski ei ollut enää muodissa, vaan sen sijaan aktiivinen poikatyttö tai amerikkalainen girl, Pariisista tunnettu grisette oli jo passé. Pariiisi kyllä oli yhä liberaalisuuden ja libertinismin keskus, mutta siinä suhteessa myös Berliini sopi jo sen kilpailijaksi.
Vuoden 1923 hyperinflaation aikaan Berliinissä syntyi myös ilmiö valuuttatyttö. Paikalliset kaunottaret ja jopa suorastaan emigranttivenäläiset aateliset tarjosivat valuutasta auliisti palveluksiaan. Tätä aikaa kesti pari vuotta, huomauttaa kirjoittaja. Kuten tunnettua, taloudellinen romahdus on sittemmin aiheuttanut vastaavia ilmiöitä muuallakin.
Aikansa reportaasina Paavolaisen kirjaa voi verrata vaikkapa Elsa Enäjärven kirjaan Englannista (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=en%C3%A4j%C3%A4rvi ). Paavolaisen kulturologinen lähestymistapa tekee kirjasta kuitenkin hieman toisenlaisen, siinähän muun muassa selostetaan ja jopa siteerataan laajastikin ajan kirjailijoita. Molemmat joka tapauksessa kertovat kiintoisasti myös itse kirjoittajasta ja hänen edustamastaan kulttuurista.
Kirja oli paljon luettavampi kuin aluksi sitä plaratessani kuvittelin. Hyvin sen parissa yksi koronapäivä menee.

15 kommenttia:

  1. "vasta äskettäin suurkaupungiksi (ajan oloissa) paisuneen Helsingin melko vaatimattomat mittasuhteet."

    Millä kriteereillä vuoden 1929 Helsinkiä saattoi vielä pitää suur-kaupunkina? Pääkaupunki se toki oli ja poikkesi muusta Suomesta, mutta että suurkaupunki... Eikö Helsingin kasvu alkanut vasta sotien jälkeen liitosalueiden myötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se Helsinki rupesi kasvamaan silloin, kun pääkaupungiksi tehtiin. Oli 1900-luvun alussa jo 100000

      Poista
    2. Ja se 100 000 oli kauan se suurkaupungin raja.

      Poista
    3. Klassiset kertaustyylit oli läpikäyty ja jugend vallannut niin interiöörit kuin eksteriööritkin. Se siirtymä eurooppalaisen kulttuurielämän silloisesta keskuksesta, Wienistä, oli nopea. Ja se avasi nykyajan.

      Poista
    4. Tässä muuten wikipediasta: Großstädte sind nach einer Begriffsbestimmung der Internationalen Statistikkonferenz von 1887 alle Städte mit mindestens 100.000 Einwohnern.[1] Im Jahr 2010 gab es nach dieser Definition weltweit etwa 4000 Großstädte.[2]

      Die weiteren damals getroffenen Definitionen sind die Landstadt mit weniger als 5.000 Einwohnern, die Kleinstadt mit unter 20.000 Einwohnern sowie die Mittelstadt mit unter 100.000 Einwohnern.

      Poista
    5. Millä kriteerillä Helsinkiä voi ylipäätään pitää suurkaupunkina?

      Poista
    6. No tuolla kansainvälisellä yleisellä kriteerillä. Sitä paitsi se ei ole enää pelkkä suurkaupuni, vaan mylös miljoonakaupunki. Sellaisia luokiteltaessa ei mitään hallintorajoja lasketa.
      Olen tosin huomannut, että jos meillä haluaa käydä älyköstä, pitää Suomeen ja Helsinkiin suhtautua hyvin vähätellen. Se antaa vaikutelman, että on oppinut ajattelemaan jotenkin suuresti ja globaalisti.

      Poista
    7. "Millä kriteerillä Helsinkiä voi ylipäätään pitää suurkaupunkina?"

      Sillä vaan, että Helsingin pinta-ala on sama kuin Sankt-Peterburgin. Helsingissä tuskinpa on ns. kommunalkkoja eli sellaisia asuntoja, joissa on kuusi huonetta ja joissa asuu kuusi perhettä, yhdellä keittiöllä kaikille.

      Poista
    8. Pietarin pinta-ala on kaksi kertaa suurempi kuin pääkaupunkiseudun. Kommunalkat ovat jo pitkään katoamassa ollut ilmiö. Nykyisin pääasiassa vierastyöläisten suosiossa.

      Poista
    9. Samaa mieltä Vihavaisen kanssa, eurooppalaisella mittapuulla Helsinki on suurkaupunki. Pietari, Lontoo, Moskova ja Pariisi ovat poikkeuksia väkiluvultaan mantereellamme.

      Poista
    10. Ja muistakaamme, että suurkaupunki on aivan tuore ilmiö maailmassa. Muinaisuudessa ne olivat hyvin harvinaisia poikkeuksia. 1800-luvun lopulta lähtien sen sijaan synty yhä uusia miljoonakaupunkeja ja Lontoo oli kauan maailman suurin 8 miljoonallaan.
      Arvatenkin megalopolisten huolto-ongelmat olivat ratkaisemattimia hyvin kauan ja ovat osittain vieläkin. Tunnettu dilemma oli hevosenlannan valtava kasautuminen Pariisiin ennen autojen tuloa. Toinen oli Thamesin paskakaudet ja Lontoon sumut.

      Poista
    11. Alkuperäinen anon: kyllä minulle nuo blogistin argumentit riittivät, iitselläni oli vanha tieto väkiluvun kasvun ajankohdasta.

      Poista
  2. Ja nykyinen lähes puolentoista miljoonan asukkaan Helsinki on monien kuvitelmissa yhä vain se kuntarajojen sisään jäävä alue. Ollaan sitä sen verran byrokraattisia meillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan on sitä kehitystä tapahtunut. Kun 1967 kävin Pariisissa, oli Paavolainen vielä jotenkin käypäiseltä tuntuva opas -vain 30 vuoden takainen. Hallitkin olivat paikallaan.
      Nyt se on eri maailmasta.

      Poista
  3. Matkaoppaasta puheen ollen, paneeko joku paremmaksi? Nyt vain ei ole lähdettä täällä käsillä, mutta kaivan sen vielä. "Matkaoppaana" oli nimittäin Nykysuomen Sanakirjan satunnainen kohta omassa ulkomuistissani, sen eräässä sana-artikkelissa Joel Lehtosen sitaatti, jossa lepakot ja pääskyset lentävät yhtä aikaa sillan alla. En muista hakusanaa, ei kai pentele sentään "yökkö". Mutta kuitenkin muistin tuon NS:n kohdan, kun olin ensi kertaa Firenzessä 1980-luvulla. Arnon siltojen alla sitten näinkin tuon valon lapsien ja yön rakastajien yhteisen kisailun auringon vasta alkaessa laskea. En ole vieläkään kyseistä Lehtosen kirjaa lukenut, mutta mm. Firenzessähän herra matkaili. Uskokoon, ken haluaa. Vanhan jäljillä Lehtonen oli siellä niin kuin myöhemmin mm. Vaaskivi. Aho taas Pariisissa muissa mieteissä kuin Paavolainen, kaiken uuden tulkki. Matkakirjat ovat mukavia. Kiitos jutusta!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.