Markkinarako?

 

Venäläinen kirjakauppa

 

Aina, kun käyn ulkomailla, pistäydyn myös kirjakaupassa, ellen sitten peräti oleile siellä pitempäänkin. Monet tuttavistani tekevät samoin ja nykyiset kirjakaupat onkin kehitetty todellisiksi keitaiksi, joissa nahkanojatuolit houkuttelevat viipyilemään ja herkullinen kahvin tuoksu kiihottaa sieraimia.

Lontoon ja New Yorkin suuret kirjakaupat ovat monelle pakollisia käyntikohteita eivätkä Moskovan ja Pietarin parhaat niistä paljon jää jälkeen. Tukholma, jonne Paasikivikin aikoinaan matkusti ”kirjoja ostelemaan” ei ihan yllä samalle tasolle, mutta aina joitakin hyviä valikoimia sieltäkin löytyy.

Helsingissä oli aikoinaan kaksi hyvää kirjakauppaa, Akateeminen ja Suomalainen. Niitä on sittemmin virtaviivaistettu rahantekokoneiksi jättämällä kaikki turhat rönsyt eli kiinnostavat osastot kokonaan pois tai kuihduttamalla ne.

Suomalaisessakin oli aikoinaan aika hyvä ulkomaisten lehtien osasto, joka jo kauan sitten on lopetettu. Akateemisessa myytiin muutaman vuoden ajan kiinnostavia lehtiä myös venäjäksi ja ranskaksi, mutta sekin on loppunut jo aikoja sitten. Toki sieltä vielä saa esimerkiksi New York Review of Booksin, mutta ei enää esimerkiksi Foreign Policyä.  Ranskaksi ja venäjäksi ei ole mitään.

Venäläinen osasto oli neuvostokaudella Akateemisen kiinnostavin, sillä sinne oli koottu saatavilla olevat, Neuvostoliitossa kielletyt kirjat. Jokainen venäläinen tutkijavieras halusi ehdottomasti ainakin selata näitä kirjoja, ellei sitten peräti uskaltautunut ostamaan. Sitäkin tapahtui. Jotkut tyytyivät siihen, että lainasivat kirjoja muutamaksi illaksi.

 Tärkeintä oli päästä selville siitä, mitä venäläisiltä oikein tahdotaan pimittää. Syy kotimaiseen sensuuriin oli ilmeinen: jotakin salattavaa tuolla itseään ylistävällä puolueella oli ja jokainen intellektuelli halusi tietysti tietää, mitä oli kysymys.

Kun rautaesirippu murtui, hävisi myös Akateemisen venäläinen osasto. Sitä korvaamaan ilmestyi parikin kirjakauppaa, toinen oli Onegin Books ja toinen Translatio Rustica (!), joka myöhemmin muutti nimensä Ruslaniaksi.

Onegin on nyt jo syöty pois markkinoilta ja koronan vaikutuksesta (?) Ruslania on muuttunut kokonaan nettikaupaksi. Tilanne on siis nyt se, ettei koko Suomessa oli yhtään varsinaista kirjakauppaa, joka palvelisi noin sadan tuhannen ihmisen venäjäntaitoista populaatiota.

Tämähän ei olisi tragedia, vaan pelkkä häpeä, mikäli ihmiset voisivat vanhaan tapaan matkustaa kolmessa tunnissa Pietarin kirjahyllyjen ääreen tai vieläkin nopeammin Moskovaan. Mutta kun eivät enää voi.

Niin sanottu Akateeminen kirjkauppamme osoitti periaatteellisen kantansa lopettamalla hiljattain kaikkien venäläisten tuotteiden myynnin. Ei niitä paljon ollutkaan, lähinnä Argumenty i fakty ja Moskovski komsomolets. Nyt joka tapauksessa kauppa on niin sanoakseni kemiallisesti puhdas venäläisyydestä.

Tallinnassa on parikin isompaa kirjakauppaa, toinen on Rahva raamat Viru-keskuksessa ja toinen on Solaris-keskuksen kirjakauppa. Molemmissa oi vielä pari vuotta sitten aika suuri venäläinen osasto, jonka historiaosastoa kannatti aina käydä selaamassa. Kaupat ovat muutenkin mukavia ja Rahva raamat peräti valittiin hiljattain maailman parhaaksi kirjakaupaksi. Sillä lailla!

Mutta ankea totuus on, että kaupan venäläinen osasto on nykyään aivan surkea. Pari hyllymetriä historiaa tuskin riittää tyydyttämään vaatimattomiakaan älyllisiä tarpeita. Arvaan kyllä, että tämä on tietoista politiikkaa: mitäs hyökkäsivät sinne Ukrainaan.

Mutta kun hyvän kirjallisuuden vaihtoehtoina ovat huono kirjallisuus ja tyhmyys. Ei kannata kuvitella, että kaikki venäjäksi kirjoitettu olisi roskaa ja propagandaa. Venäjäksi on nimittäin saatavilla aivan mahtava määrä sekä maailmankulttuurin klassikoita että ajankohtaisia, myös läntisiä kirjoja.

Venäjään ja Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvaa kirjallisuutta on olemassa venäjäksi valtavasti, suomeksi sitä onkin saatavilla aivan vähäinen määrä. Myös aikamme tärkeimpien ajattelijoiden teokset on yleensä käännetty nopeasti venäjäksi.

Itse ostin juuri Rahva raamatusta Samuel Huntigtonin kirjan Who we are? (Кто мы? Вызовы американской национальной идентичности), jossa tekijä pohdiskelee hyvin kiinnostavasti amerikkalaisuuden kehityksen dynamiikkaa.

Olen ennenkin ostanut amerikkalaisia klassikoita venäjäksi, kun ei niitä ole alkukielellä ollut saatavana, esimerkiksi Paul Hollanderin teoksen Antiamerikkalaisuus,(Анти-американизм) jossa tekijä pohdiskelee syitä siihen, että amerikkalaiset ovat, suureksi ihmeekseen, saaneet usein kielteistä palautetta toimistaan maailmalta.

Nyt sitten näyttävät venäjänkielisen kirjallisuuden hanat olevan kiinni. Kysyä pitää, kenen tästä kuvitellaan hyötyvän ja kenen kärsivän. On luonnotonta, ellei sadoille tuhansille ihmisille ole kunnollista kirjakauppaa, jossa myydään heidän äidinkielellään olevia kirjoja.

Netti on mainio asia, mutta eihän se korvaa kauppaa, jossa voi tutustua nimenomaan uusiin ja yllättäviin kirjoihin ja hankkia niitä itselleen luettaviksi.

Venäjäksi on tietenkin olemassa myös valtava määrä roskaa, muun muassa salaliittoteorioita, lunatic fringen maailmanlopunideologiaa ja suoranaista typeryyttä, mutta eihän sellaistakaan maailmasta kannata sensuurin avulla yrittää kitkeä, sen oma mielettömyys tuomitsee se kyllä ajan mittaan.

Tärkeää olisi, ettei varsin suuren kansanryhmän intellektuaalista maailmaa ehdoin tahdoin kutistettaisi olemattomiin. Tietenkin sen on opittava sen maan kieltä, missä se asuu, mutta kun meillä suomeksikin on tavattoman vähän asiantuntevaa, Venäjää käsittelevää kirjallisuutta.

Informaatioyhteyksien katkaisu Venäjään näyttää olevan samaa akkamaista kantaa kuin se naispuolisten koulukiusaajien kulttuurista juontuva ”eristäminen”, jota esimerkiksi EU:n piirissä on harjoitettu. Järjellähän näissä asioissa pitäisi pelata eikä tunteella, olkoon se tunne sitten miten voimakas/ihana tahansa.