Hullujen kanssa pelatessa

 

Avopokeria

 

Marraskuun viimeisenä päivänä puna-armeija hyökkäsi Suomeen. Se oli odottamatonta, vaikka siihenkin oli varauduttu. Akuutti kriisi näytti joka tapauksessa olevan jo ohi ja ihmiset palailivat kaupunkeihin ja koulunkäyntiä aloiteltiin taas.

Hyökkäyksen törkeys yhdisti kansan. Hyökkääjän selitykset sen syistä ymmärrettiin kaikkialla valheeksi. Suuri aluelahjoitus eli Suur-Suomi, joka oli jo perustettu Kuusisen ”hallituksen” kanssa tehdyllä sopimuksella, ei innostanut ketään. Eikö sekin pakostakin ollut pelkkää valhetta siinä kuin muukin Moskovasta tuleva roska, Suomessa muka tapahtuneesta vallankumouksesta lähtien?

Miksi itse asiassa turvauduttiin valapattoiseen hyökkäykseen sen sijaan, että olisi esitetty ultimaatumi, uhattu suoraan sodalla ja katsottu, miten Suomen eduskunta äänestää, kun vaihtoehtoina ovat aluevaihto tai maailman mahtavimman armeijan hyökkäys. Esitetty kauppahan oli ennen hyökkäystä vielä kehno, mutta sentään tyhjää parempi. Tukikohta oli sietämätön vaatimus, mutta miten sekin olisi voitu estää?

Olisi ollut kovin kiintoisaa nähdä Neuvostoliiton uhkavaatimuksen käsittely eduskunnassa. Kansakunnan rivit olisivat varmasti menneet hajalle, mutta vaikea on kuvitella, että sodan vaihtoehto olisi tietoisesti valittu. Kyllä se yllätti, kun oltiin lähes sataprosenttisen varmoja siitä, että Venäjä bluffaa.

Esittämällä röyhkeän vaatimuksen naapurimaan alueiden luovuttamisesta itselleen Neuvostojen maa olisi kuitenkin menettänyt viimeisenkin viikunanlehtensä kansainvälisen kommunistisen liikkeen piirissä. Olihan se ihan toista, kun muka hyökättiin auttamaan naapurimaan vallankumoushallitusta ja vielä luovutettiin sille suuri alue omaa maata.

Eipä silti, tätä lorua uskottiin yhtä vähän kuin viime aikojen Putinin puheita siitä, ettei hän käy sotaa, vaan suorittaa erikoisoperaatiota. Yritettiinpä nyt sentään jonkinlaista viikunanlehteä löytää ja hölmöjähän maailma on täynnä eikä niitä vähiten ole Venäjällä. Kyllä moni uskoi tätäkin satua. Ne, jotka eivät uskoneet, ymmärsivät useimmiten pitää suunsa kiinni.

Mutta eikä Venäjä (eli siis tämä Neuvostoliitto) tosiaankaan edes viitsinyt esittää suoraa uhkausta? Eihän se olisi mitään maksanut. Joskus on selitetty, että tuo Mainila-lavastus oli itse asiassa ultimaatumin korvike, mutta eihän se sitä ollut. Siinä vaiheessa Suomelta ei enää otettu vastaan mitään viestejä.

Luulen, ettei edes antautuminen olisi tullut kyseeseen. Valtava armeijahan oli jo suorittanut ryhmittymisen ja sen piti näyttää maailmalle, mihin se kelpaa. Kuusisen hallituskin oli valmiina. Jos kaikki olisi yhtäkkiä peruttu, olisi se ollut kovin turhauttavaa. Pienen salamasodan piti nyt osoittaa kaikille, kuka täällä määrää.

Sitä paitsi, kyllähän suomalaisille oli jo aiemmin sanottu suoraan, mitä tuleman pitää. Sen suoremmin ei asiaa Moskovan näkökulmasta varmaankaan olisi edes ollut mahdollista sanoa.

Pravda-lehdessä ilmestyi nimittäin 3.11.1939 laaja artikkeli Suomen ja Ruotsin(!) ulkopolitiikasta, joka loppui seuraavasti: Meidän vastauksemme on yksinkertainen ja selvä. Me heitämme hiiteen kaikki poliittisten huijarien pelit ja kuljemme omaa tietämme joka tapauksessa. Me turvaamme Neuvostoliiton turvallisuuden mihinkään vilkuilematta, särkien kaikki mahdolliset esteet tiellä päämäärään.

Vähänkin ajattelevalle yksilölle oli selvää, että tässä puhui itse Stalin. Ei kukaan muu olisi voinut tai uskaltanut kirjoittaa moisia sanoja niin arkaluontoisesta aiheesta.

Paasikivikin epäili, että juttu mahtoi olla Stalinin ”inspiroima”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että se olisi otettu erityisen vakavasti. Neuvostoliiton propagandan törkeys taas ei ollut mikään uutisaihe.

Jälkeenpäin tulee tietenkin mieleen, että talvisota oli Stalinin kannalta kaamea virhe. Puolitoistasataa tuhatta sotilasta kuoli ja toinen mokoma haavoittui. Kalustotappiot olivat suuret ja mainehaitta aivan valtava. Kaiken kukkuraksi ulkomaat ja erityisesti Hitler saivat erittäin kielteisen kuvan puna-armeijan kyvyistä. Päätös hyökkäyksestä kesällä 1941 oli Hitlerille tämän tiedon valossa aika helppo tehdä.

Mitä sitten tulee noihin Suomelta vietyihin alueisiin, ei niistä sodan tullen ollut vähäisintäkään hyötyä. Suomenlahden sulkeminen ei onnistunut lainkaan ja neutraalin Suomen sijasta Stalin sai niskaansa vihaisen hyökkääjän, joka tosiaan osoitti pystyvänsä myös tällaiseen sodankäyntiin.

Talvisota oli siis ilman muuta Stalinin suurin virhe ainakin sodan tuossa vaiheessa. Suomalaisia asia ei ehkä aivan tavattomasti lohduttanut, sillä sota jatkoineen vei niin Karjalan kuin liki sata tuhatta nuorta miestä. Sodan välttäminen olisi varmasti ollut poliitikkojen ja kansan mielestä parempi vaihtoehto, jos heiltä olisi kysytty. Toinen asia on, olisiko koko Suomi pian menetetty myöntyvyyspolitiikalla. Sitä emme tiedä.

Joka tapauksessa tästä kukaties voisi oppia sen, että bolševikin sana, jolle ei ollut opittu paljoa rakentamaan, saattoi hyvinkin olla aivan vakavasti otettavaa laatua silloin, kun hän uhkasi törkeällä voimapolitiikalla. Suomalainen ei oikein kyennyt uskomaan, että joku olisi ihan oikeasti ollut valmis syöksemään oman ja naapurinsa maan sodan hornankattilaan vain siksi, ettei saanut neuvotteluissa kaikkea tavoittelemaansa.

Mitä sanoikaan Tanner tuohon aikaan: niin hulluksi ei maailma voi tulla. Suomalaiset, jotka tiesivät, että oikeus ja maailman yleinen mielipide olivat heidän puolellaan, uskoivat mieluummin kaikkien osapuolten tervejärkisyyteen kuin raivoavan lehtikirjoittelijan purkaukseen. Sehän siis oli tällainen: Me turvaamme NL:n turvallisuuden joka tapauksessa ja särjemme tieltämme kaikki mahdolliset vastukset jotka ovat tämän päämäärän tiellä (Мы обеспечим безопасность СССР не глядя ни на что, ломая все и всякие препятствия на пути к цели).

Oli kuin olikin se niin hullu.