Sodan lakeja

 

Laittomuuksista armeijassa ja rosvojoukossa

 

Kysymys Ukrainan sodan yhteydessä tapahtuneista ilkitöistä ja niiden oikeasta nimittämisestä on osoittautunut sangen kiinnostavaksi. Kyseessähän on mahdollisimman selvästi, kaikkien tunnusmerkkien mukaan laiton aseellinen hyökkäys itsenäistä maata vastaan eli siis rikollinen toimi, joka sitä paitsi on aloitettu ilman sodanjulistusta tai edes ultimaatumia.

 Itse asiassa tällaisessa tilanteessa toisen valtion alueella aseellisesti toimivat joukot lienee leimattava vain terroristeiksi ja rosvoiksi, jotka eivät nauti enempää lain suojaa kuin edes vihollisarmeijoille kansainvälisen oikeuden mukaan kuuluvia oikeuksia saada sotavangin status ja sen oikeuttama inhimillinen kohtelu.

 ”Erikoisoperaatioiden” nimike ei ymmärtääkseni anna mitään erityistä suojaa sen toteuttajille, jotka siis sopii kaikin mokomin ampua paikalla, kuten termi kuuluu.

Tässä mielessä hyökkääjää eivät suojaa mitkään kansainväliset sopimukset ja säädökset sen enempää kuin siviiliasuisia vastarinnan tekijöitäkään, mikä kyllä aina muistetaan mainita.

Vaikuttaa siltä, että tässä ollaan nyt vaipumassa samalle primitiivisen väkivallan tasolle, joka vallitsi 30-vuotisessa sodassa, huolimatta siitä, että jotakin tolkkua tuhoamiseen yritettiin saada ainakin Kustaa II Adolfin sota-artikloilla.

Hugo Grotius etsi myös luonnonoikeudellisia perusteita sodan säännöille teoksessaan De iure belli ac pacis. Noiden sääntöjen hän uskoi olevan pätevät jopa siinäkin tapauksessa, ettei Jumalaa olisi olemassa.

Mutta vanhan sanonnan mukaan Inter arma silent leges. -Olipa lakeja tai ei, aseiden puhuessa ne vain vaikenevat. 30-vuotinen sota oli kuin olikin suuri väkivallan orgia, jossa kärsi erittäin paljon myös siviiliväestö, jota kaikki armeijat vuoron perään riistivät.

Sodan säännöt, mikäli niitä kirjaimellisesti noudatetaan, ovat drakonisia. Boris Gyllenbögel, Helsingissä varttuneemman ikänsä koulun rehtorina viettänyt entinen tsaarin armeijan upseeri kertoo muistelmissaan, miten ensimmäisen maailmansodan aikana vihollisia edustaneeseen kansaan kuulunut emäntä valitti sotilaiden ottaneen hänen puistaan omenoita vastoin kieltoa.

Nuo omenavarkaat olivat myös aseistautuneita, joten kyseessä oli sotarosvous, marodeeraus. Siitä rangaistuksena oli kuolemantuomio ja sen Gyllenbögel myös panetti toimeen. Muistelmissaan hän e näytä asiaa mitenkään katuneen tai pahoitelleen. Lex dura sed lex, sanoo latinisti ja venäläinen vääntää sen hauskasti muotoon закон дурават, но закон…

Meneillään olevasta Ukrainan sodasta, siis rikollisesta hyökkäyssodasta, jonka oikeaa nimeä Venäjä välttää lausumasta, kerrotaan myös marodeerauksesta (ransk. marodeur, sotarosvo). Polkupyörien ja läppäreiden vohkiminen voi vaikuttaa omassa ympäristössään vähäiselle rikokselle verrattuna 1600-luvun rosvoukseen, jossa ihmisiltä vietiin heidän toimeentulonsa eväät ja jätettiin kuolemaan nälkään.

Kuitenkin kyse on kuin onkin aseistautuneiden joukkojen suorittamasta sotarosvouksesta, josta perinteisesti annetaan kova rangaistus -mikäli rikolliset saadaan tuomiolle.

Toisen maailmansodan aikana puna-armeija besorkkasi Saksasta valtavia määritä tavaraa, jonka kotiin lähettäminen kuormitti kovin rautateitä. Se kiellettiin ja koviakin rangaistuksia annettiin, mutta eihän se estänyt ilmiön laajaa toteutumista. Muuan merkittävä besorkkaaja oli itse marsalkka Žukov.

Toki tuo sana besorkkaus tulee saksasta ja sen oppivat alun perin jääkärimme, joiden piti hoitaa (saks. besorgen) itselleen asianmukaiset varusteet, vaikka se oli mahdollista vain muilta varastamalla. Tämä ”jalo” koulutustapa oli peräisin jo muinaisesta Spartasta, jossa sillä nähtävästi ylpeiltiin.

Puna-armeijalla oli aina tapana olla tunnustamatta minkäänlaisia ilkitöitä. Mikäli ne paljastuivat, ne kiellettiin röyhkeästi ja syytettiin vihollista.

Muuan varhainen esimerkki oli, kun talvisodan aikana puna-armeijan valloittamalle vähäiselle alueelle oli jäänyt joku suomalainen, joka kertoi, että kun hän oli vilkuttanut punatähtiselle lentokoneelle, se olikin kääntynyt ja alkanut ampua häntä.

Kyseessä oli selvä ”false-flag” operaatio, totesi reportteri, kirjailija Juri German. Valkosuomalaiset olivat siis maalanneet koneeseensa Neuvostoliiton tunnukset! ”Niin, eri ihmiset taistelevat eri tavoin. Puna-armeija on eri asia, aivan eri asia. Ne ovat sivistyneitä, rehellisiä ja rohkeita sotilaita, hyvä tovereita…”

Suomalaiset olivat hirvittävän julmia ja pakottivat peräytyessään siviiliväestön siirtymään mukanaan puna-armeijan lähestyessä, kertoi German. Kieltäytyjät ammuttiin paikalla ja talot tuikattiin tuleen. Miinoja ja helvetinkoneita oli kaikkialla ja kaivotkin oli liattu, etteivät väsyneet puna-armeijalaiset voisi virkistäytyä…

Mutta sen sijaan puna-armeijalaiset käyttäytyivät valloitetuissa kylissä mallikelpoisesti, tavaroihin ei koskettu ja köyhille jaettiin rikkaiden jälkeensä jättämää omaisuutta. Sivistys saapui korpeen äänielokuvan muodossa ja niin edelleen. Rakas, valkosuomalaisten sortama karjalan kielikin luvattiin ottaa käyttöön kouluissa, jotka aloittivat taas toimintansa…

Tuon ajan hyökkääjät siis ainakin kuvattiin mallikelpoisiksi ja hyvin kurinalaisiksi ihmisiksi, vaikka sotaa ei silloinkaan virallisen selityksen mukaan edes käyty. Käynnissähän oli vain operaatio valtaan noussutta kansanhallitusta vastustavia, ”ihmishahmonsa menettäneitä” bandiitteja vastaan tuon hallituksen omasta pyynnöstä.