Menneisyys hahmottuu

 

Menneisyydenhallintaa

 

Käsite menneisyydenhallinta, Vergangenheitsbewältigung, on kaikille tuttu Saksasta, jossa sillä tarkoitetaan tilintekoa menneisyyden kanssa oppimista elämään sen menneiden polvien perinnön kanssa, joka painaa lyijynraskaana myöhempien sukupolvien aivoja, kuten Karl Marx kerran loihe lausumahan.

Vielä ennen toista maailmansotaa oli kaikkialla tapana ajatella menneisyyden koostuvan joukosta saavutuksia, jotka monessa tapauksessa olivat nykyiseen verrattuna ylivertaisia ja joiden puolustaminen ja kasvattaminen oli myöhempien sukupolvien pyhänä tehtävänä.

Varsinaisesti ala-arvoista, saati rikollista ainesta tuskin kehdattiin ajatella kuuluvan minkään maan menneisyyteen, ehkä muutamin poikkeuksin.

Venäjällä, jossa vallankumous oli kääntänyt kaikki arvot nurin niskoin, pidettiin enneisyyttä kyllä vääryyden ja rikosten varastona, jossa hallitsevat luokat olivat riistäneet työtätekeviä. Kuitenkin myös siellä oli omat valopilkkunsa ja sankarien osastonsa: vallankumoukselliset, joita etsittiin muinaisina aikoina jopa rosvojen joukosta ja myöhemmin sitten erilaisista edistyspiireistä, aatelisvallankumouksellisista proletaareihin.

Oman maan historian leimaaminen rikolliseksi alkoi kuitenkin jo 1930-luvulla tuntua hankalalta. Niinpä ruvettiin ajattelemaan, että mikäli Moskovan Venäjä valloitti jonkin alueen sitä riistääkseen, oli asia kuitenkin laajemmassa tarkastelussa myönteinen: kun vallankumous sitten tuli, pääsivät nuo alueet ensimmäisten mukana sosialismin ihanuuteen. Tarkemmin ajatellen koko vanhan Venäjän imperialismi oli historian viekkauden ansiosta ollutkin pelkästään myönteinen asia.

Sodan aikana menneisyyden sankarien palvonta alkoi sitten paisua aivan häpeämättömästi. Imperialismin soturit nostettiin sankareiksi, joille nimettiin uusia kunniamerkkejä: oli Aleksanteri Nevskin ja amiraalien Nahimovin ja Ušakovin kunniamerkkiä, Suvorovin kunniamerkkiä ja niin edelleen. Erityisesti ukrainalaisille perustettiin Bogdan Hmelnitskin kunniamerkki. Tämä hetmanihan se oli ollut yhdistämässä Ukrainaa veljeskansaan eli isovenäläisiin vuonna 1654.

Nämä uudet, tai siis sinänsä vanhat, mutta palvonnan kohteina nyt taas uudet sankarit olivat joko kunnostautuneet taistelussa länttä vastaan tai sitten imperiumin laajentamisessa. Neuvostovaltion palvonta, etatismi, tuli lähes huomaamattomasti pääasiaksi koko bolševismissa.

Kuitenkin bolševistinen eli leniniläisen marxilaisuuden väitetysti ikuisia lakeja noudattava Neuvostoliitto oli myös kansallisuuspolitiikan alalla entisen imperialistisen riistovaltion vastakohta. Se voitiin todeta vaikkapa siitä uudesta kantakansallisuuksia suosivasta politiikasta, jota meidän aikojemme tutkija Terry Martin on amerikkalaisella jargongilla nimittänyt affirmative action empireksi. Vähemmistökansallisuuksien handicappeja pyrittiin kompensoimaan heitä itse asiassa suosimalla omilla alueillaan.

Pää tuli vetävän käteen ensimmäisenä Ukrainassa, jossa kantakansallisuus alkoi kukoistaa venäläisyyden kustannuksella. Tämä oli paha juttu, sillä ukrainalaista nationalismia oli ollut vainottavaksi saakka jo 1800-luvulla ja ensimmäisessä maailmansodassa Saksa suunnitteli sen itsenäistämistä, ainakin nyt omaksi satellittivaltioksi saakka, mikä tehtiinkin.

Oliko kuuluisa holodomor eli nälkään näännyttäminen tähdätty nimenomaan ukrainalaista nationalismia vastaan, on kiistanalaista. Siitä, että kyseessä oli rikollinen, keinotekoinen ja mittasuhteiltaan valtava nälänhätä, ei ole epäilystä. Kuitenkin se iski Ukrainassa ja Venäjällä ennen muuta talonpoikiin ja Kazakstanissa, jossa se oli suhteellisesti tuhoisin, paimentolaisiin eikä siis älymystöön, jossa aina on ollut nationalismin ydin.

Ehdottomasti kyseessä oli Ukrainassa kansallinen onnettomuus vailla vertaa ja sen syylliset olivat Moskovassa. Mitäs maailma tähän sanoi? Oma lukunsa oli tästä valtavasta onnettomuudesta tiedottaminen. Tietoa kyllä saatiin ja ajan viestimissä puhuttiin joskus jopa miljoonaluokan onnettomuudesta. Ihan sellaista oli vaikea ottaa täydestä ja mahdotonta oli ajatella, että sellaista voitaisiin tehdä tahallaan.

Kun neuvostovaltio lisäksi lahjoi journalisteja ja kiinnitti heidän huomiotaan viattomampiin kohteisiin, ei holodomorista (ven. golodomor) muttu julkisuudessa juuri mitään. Jokunen kirja tuli, herättämättä mitään huomiota. New York Timesin Walter Duranty kielsi, että mitään nälänhätää edes olisi ja sai kirjoituksistaan vuonna 1932 Pulitzerin palkinnon.

Koko nälänhätä jäi sen jälkeen vähälle julkisuudelle: tutkijat tiesivät sen, mutta journalistit ja siis suuri yleisö ei välittänyt. Sitä paitsi: miksi olisi ruvettu kaivelemaan menneisyydestä sellaista detaljia: Neuvostoliitosta oli joka tapauksessa sen jälkeen kehittynyt supervalta, jossa kansallisuuspolitiikka aivan ilmeisesti oli kunnossa ja toimi kaikkien osapuolten tyydytyksesi. Näinhän sitä menneisyyttä silloin hallittiin.

Nyt ovat asiat toisin. On aika erikoista, että tuo suuri nälänhätä tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1980-luvulla, jolloin Robert Conquest kirjoitti siitä tutkimuksen. Vielä omituisempaa, joskin kuvaavaa on, että meillä Suomessa asia on tullut laajempaan tietoisuuteen vasta nyt, kun Anne Applebaumin taannoinen kirja on vihdoin suomennettu.

Mutta kyseessä on taas yksi Venäjä-kirjallisuutemme heiveröisyyden ilmentymä. Monen kymmenen vuoden aikana meillä ilmestyi oikeastaan vain Moskovalle myönteistä alan kirjallisuutta ja sitäkin kovin vähän. Liioittelematta voi sanoa, ettei Venäjän historiasta tiedetty muuta kuin sen vallanpitäjien kertoma tarina.

Tähän päivään saakka tärkein suomalaisen lukijan lähde neuvostokauden historiaan ovat olleet Poika Tuomisen muistelmat. Nehän olivat aikoinaan, 1950-luvulla, lähes vertaansa vailla oleva lukemisto huolimatta siitä, että Tuominen oli toiminut varsin vähäpätöisissä tehtävissä eikä edes osannut venäjää.

Eivät ne kuitenkaan riitä pohjaksi Venäjän historian hallinnalle edes neuvostoaikana, puhumattakaan imperiumista irronneiden maiden historiasta.

Jotta ymmärtäisimme oman menneisyytemme ja kykenisimme sitä hallitsemaan, meidän on tunnettava historiaa laajemminkin. Oman poliittisen historiamme lisäksi on välttämätöntä tietää, mitä tapahtui meidän ympärillämme myös pitemmällä tähtäimellä.

Joskus on sanottu, ettemme me nykyhetkestä tiedä mitään. Vasta viikon päästä alamme hahmottaa mitä silloin tapahtui ja viidenkymmenen vuoden kuluttua saamme jo arkistoistakin tietoa siitä, miten asiat oli nähty ja mitä päätetty. Kuitenkin vasta sadan vuoden kuluttua alamme kyetä sijoittamaan tapahtumat osaksi suurempia kokonaisuuksia. Hyvä toki, jos edes silloin.