Pyhän tulen vartijat

 

Propagandan adeptit

 

Talvisodassa Suomen asema propagandarintamalla oli periaatteessa hyvä. Jokainen vähänkin järkevä ihminen ymmärsi jo järjellään, ettei Suomi voinut Neuvostoliittoa uhata ja että esimerkiksi paljon siviiliuhreja vaatineet pommitukset olivat yksinkertaisesti rikollista toimintaa.

Ei siinä auttanut, että Molotov kielsi kategorisesti Suomen kaupunkien pommitukset ja lehdet vielä innostuivat selittämään, että pommittajat olivat aikamme todellisia humanisteja: voimalaa pommittaessakin he vain katkaisivat sen sähköjohdon, joka johti rintaman juoksuhautoihin, mutta eivät niitä, jotka toivat sähköä rauhallisille kuluttajille.

Se, joka kykeni tarkastelemaan asioita kriittisesti, ei yleensä ottanut vastaan virallista neuvostoversiota, jonka mukaan maa ei lainkaan käynyt sotaa Suomea vastaan eikä sotaa lainkaan. Taistelut, aseellinen apu oli muka suunnattu vain kansan hylkäämän Ryti-Tannerin hallituksen kätyreitä vastaan ja Kuusisen kansanhallituksen auttamiseksi.

Mutta oli myös ihmisiä, jotka uskoivat tähän tarinaan. Kun ajattelemme, mitä mahdollisuuksia ihmisillä oli 80 vuotta sitten saada todenmukaista informaatiota, voimme ymmärtää, että puna-armeijalaiset nielivät sen tarinan, joka heille syötettiin. On oikeastaan hämmästyttävää, että suhteellisen monet eivät niin tehneet, kuten nyt tiedämme.

Yhteinen kansa Neuvostoliitossa oli yleensä vasta häthätää lukemaan oppinutta ja Suomessakin varsin monet eivät olleet käyneet kansakoulun koko kurssia tai kansakoulua lainkaan. Lukea sentään osattiin.

Tärkeä informaation lähde oli jo tuohon aikaan radio, vaikka monilla ei vielä ollutkaan varaa sellaista hankkia. Niinpä sitä kokoonnuttiin kuuntelemaan niiden luo, joilla sellainen oli.

Suomessa ei enempää talvi- kuin jatkosodankaan aikana takavarioitu ihmisten radioita, toisin kuin Neuvostoliitossa. Saksassa vihollisen asemien kuuntelusta saattoi saada jopa kuolemantuomion.

Bolševikkipropaganda oli niin tökeröä ja suomalaisesta todellisuudesta irtautunutta, että sille yleensä miehissä naurettiin. Jatkosodan aikana nimimerkki ”Jahvetti” alias Yrjö Kilpeläinen jopa julkaisi valikoiman naapurin mielettömimpiä propagandaväitteitä erityisenä kirjana ”Suomi Neuvostoliiton radiossa”. Se oli parasta propagandaa lähettäjiään vastaan.

Kuitenkin oli ihmisiä, jotka uskoivat neuvostopropagandaan. Neuvostoliitossa tehtailtiin työpaikkoja julkilausumia ja pidettiin joukkokokouksia suomalaisten sodanlietsojien tuomisemiseksi. Nimensä Suomen vastaisiin adresseihin antoivat monet kulttuurin huippunimet: Aleksei Tolstoi, Mihail Šolohov,  Konstantin Fedin, Konstantin Fadejev, Nikolai Tihonov, Valentin Katajev, Leonid Leonov, Mihail Zoštšenko… Aleksandr Tvardovski, Juri German, Nikolai Virta ja monet muut toimivat rintamakirjeenvaihtajina.

Neuvostokirjailijat ja akateemikot epäilemättä toimivat allekirjoittaessaan melkoisen paineen alaisina. Kieltäytyminen ei olisi ollut vailla seurauksia.

Sen sijaan länsimaiset huippuälyköt ryhtyivät samaan rintamaan vapaasta tahdostaan: G.B. Shaw, Stafford Cripps, Charles Durrell, John Steinbeck ja monet muut olivat ilmeisen vakuuttuneita, että pieni, mutta pirullinen Suomi oli jo 20 vuotta ollut juuri sellainen valkokaartilainen helvetti, kuin neuvostopropaganda selitti. Nyt Kuusisen johdolla noussut sorrettu kansa tulisi epäilemättä pelottavasti kostamaan sortajilleen ja tällaistahan täytyi kannattaa.

Erityisen aktiivinen Suomen kansanhallituksen kannattaja ja Suomen paljon kärsineen kansan puolustaja oli tanskalainen kirjailija Andersen-Nexö. Kun kollegat paheksuivat hänen käytöstään, löytyi ”pyhän asian” puolustajalle tukea eri suunnilta, myös Neuvostoliitosta.

Aktiivisia Kuusisen kannattajia oli näköjään kaikkialla, Britannian parlamentista amerikkalaisiin tupakkatyöläisiin. Amerikansuomalaiset, joista suuri osa oli hyvin radikalisoituneita, osoittivat näkyvästi mieltä Kuusisen puolesta. -Toki löytyi myös niitä, jotka olivat häntä vastaan.

Talvisodan kansainvälistä vastaanottoa on tutkinut muun muassa Martti Julkunen väitöskirjassaan, joka keskittyy ulkomaisten kirjeenvaihtajien käsittelyyn ja suomalaiseen tiedotukseen, mutta kertoo myös ulkomailla julkaistuista artikkeleista ja parlamenttikeskusteluista.

Kommunistilehdet kuten Daily Worker tottelivat sokeasti Moskovan ohjeita ja myös saksalaiset myötäilivät Kuusis-tarinaa. Kuten muistamme, Stalin ja Hitler olivat kuherruskuukautensa huipulla, eikä kumppanista ja meilein liittolaisesta saanut pahaa sanaa sanoa.

Mutta Kansainliitto erotti tylysti Neuvostoliiton. Se ei ollut Suomen idea ja asiaa harmiteltiin: olisi nyt yritetty pitää tämä aggressori sellaisella penkillä, jossa se olisi joutunut vastaamaan esitettyihin syytöksiin ja ainakin nolaamaan itsensä ellei nyt olisi suorastaan tapojaan parantanut tai katunut.

Moraalinen suuttumus sai kuitenkin ylivallan ja onhan se sinänsä kiitettävä ja asianmukainen tunne, mutta politiikassa olisi kyllä parempi antaa järjen ohjata.

Kun tässä näitä vanhoja asioita muistelee, voi todeta, että suurelta osalta tänään taas kerrataan vanhaa. Röyhkeät väitteet siitä, ettei käynnissä ole mikään sota, että hyökkäyksen uhri harjoittaa terroria, jolta sen alamaiset on pelastettava, että se suunnittelee hyökkäystä naapuriaan vastaan -talvisodan tapauksessa uhkana ja Suomen takapiruna väitettiin olevan Englannin- tosiasioiden röyhkeä kieltäminen ja fiktioiden nostaminen keskeisiksi tosiasioiksi, kaikki tämä toistuu.

Kiinnostavaa on myös havaita, miten suurta suosiota hyökkääjän ilmiselvästi valheellinen tarina nauttii. Luulisi, ettei ole mitenkään mahdollista uskoa sellaisiin hyökkäyksen puolusteluihin kuin muka 8 vuotta separatistien miehittämällä alueella (!) harjoitettu ”natsien”(!) terrori, Ukrainan ja Naton Venäjälle aiheuttama eksistentiaalinen uhka, biologiset aseet, joita on tarkoitus valikoivasti käyttää nimenomaan ja vain venäläisiä (!) vastaan ja niin edelleen, ovat niin tökeröitä, että on pakko ihmetellä, miten kansakoulun käyneet ihmiset saattavat niihin uskoa.

Itse asiassa nuo uskovaiset näyttävätkin olevan etupäässä akateemisen koulutuksen saanutta väkeä.

Mutta koko julkinen sanammehan on kehittynyt koko ajan yhä epä-älyllisempään suuntaan. Jonkunlaisina älykköinä kaiketi itseään pitävät toimittajat pohtivat, mitä ja miten olisi informaatiota sensuroitava, etteivät ihmiset saa päähänsä vääriä ajatuksia. Joukkotiedotuskin nojautuu yhä enemmän kuviin, varsinainen lukutaito kuihtuu kuihtumistaan ja netissä kommunikoidaan sanojen ja lauseiden sijasta emojeilla ja tarroilla… Lukemisen sijasta kuunnellaan podcasteja.

Ihmiset eivät halua eivätkä kykene ottamaan vastaan ja analysoimaan ajatuksia, vaan sen sijaan äärimäisen simppeleitä symboleja, joita sitten kielletään tai levitetään. Niiden herättämiä emootioita pidetään kai jonkinlaisina ajattelun vastikkeina eikä sen enempää kaivata.

Mainion satiirin 12 tuolia kirjoittajat Ilf ja Petrov löysivät jo omana aikanaan arkkityyppisen luku- ja ajattelutaidottoman tyypin, jollaista nykyään kai kutsuttaisiin nimellä pissis (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%D1%8D%D0%BB%D0%BB%D0%BE%D1%87%D0%BA%D0%B0 ).

Lukiessa talvisodan ajan propagandadokumentteja tuntui aikoinaan siltä, että moinen roska kuului todella eri aikakauteen. Nykyään sellainen ei voisi mennä perille.

Taisin perin juurin erehtyä. Juuri nyt se meneekin. Kaikkialla on Putinin toiminnan varauksettomia ymmärtäjiä, jotka kylähullun sinnikkyydellä todistelevat itselleen ja muille, että Putin on kaikessa ehdottomasti oikeassa ja puhuu vielä tottakin. Mikään normaali, tervejärkinen argumentti ei pysäytä noita pyhän sodan puolustajia.