Hirmuista aikaa

 

Taras Bulba

 

Nikolai Gogol, Taras Bulba. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Otava 1959, 173 s.

 

Alun perin vuonna 1840 (tai 1835-42) ilmestynyt Gogolin Taras Bulba on suomennettu Suomessa viisi kertaa ja Itä-Karjalassakin kaksi kertaa. Kyseessä lienee jonkinlainen ennätys. Filologit kertonevat, mikä on syy moiseen, sillä äkkiä katsoen kieli on ihan normaalivenäjää, mutta ehkä siinä on mukana hankalia ukrainalaisuuksia, kun enemmän lukee.

Itse luin kirjan ensi kertaa puoli vuosisataa sitten ja muistan vieläkin jonkun kohdan suomennoksesta. Samanlaisia ei uudesta laitoksesta löytynyt.

Joka tapauksessa, kirjasta on tullut jonkinlainen ukrainalaisuuden symboli ja sen vuoksi kannattaa hieman pysähtyä sen tekijässä. Nikolai Gogol on ollut ukrainalaisten kannalta hieman hankala persoona. Kun häneltä kysyttiin, tunsiko hän itsensä enemmän ukrainalaiseksi vai isovenäläiseksi, hän vastasi, ettei tiennyt itsekään. Erilaisia nuo sielut olivat, mutta toinen ei toista arvokkaampi – niiden tehtävä on täydentää toisiaan (сам не знаю, какая у меня душа, хохлацкая или русская. Знаю только то, что никак бы не дал преимущества ни малороссиянину перед русским, ни русскому пред малороссиянином. Обе природы слишком щедро одарены Богом, и как нарочно каждая из них порознь заключает в себе то, чего нет в другой, — явный знак, что они должны пополнить одна другую. Для этого самые истории их прошедшего быта даны им непохожие одна на другую, дабы порознь воспитались различные силы их характера, чтобы потом, слившись воедино, составить собою нечто совершеннейшее в человечестве).

Vaikka hän ilmeisesti tunsi ja rakasti syvästi Ukrainaa, hän oli myös isovenäläisen vallan ja Nikolai I:n edustaman taantumuksen harras kannattaja, minkä hän toi esille julkaistuissa kirjeissään ystävälle.

Tämä vimmastutti Vissarion Belinskin, joka sen johdosta julkaisi kuuluisan kirjeensä Gogolille. Se sisälsi sellaiset madonluvut koko Nikolain Venäjälle, että sen pelkästä hallussa pitämisestä määrättiin ankara rangaistus. Gogol ei vähästä hätkähtänyt, vaan jatkoi virkavallan nöyränä palvelijana ja hänet luetaankin ns. virallisen kansallisuusopin tukipylväisiin.

Gogol tarkoittaa venäjäksi telkkää. Hänen isänsä käytti nimeä muodossa Hohol, joka on, kuten tiedetään, myös ukrainalaisen lempi/haukkumanimi venäjäksi ja tarkoittaa sitä hiustupsua, jollainen zaporogikasakoilla oli muuten kaljuksi ajellussa päässään.

Taras Bulba kuvaa juuri näitä zaporogeja, jotka viettivät aikaansa sodissa tai sitten juopotellen Setšissä eli keskusleirissään, joka tässä kuvattuna aikana sijaitsi Dneprin koskien takana, Hortitsan saarella.

Setšissä oli pelkkiä miespuolisia kasakoita, jotka eivät tosiaankaan harjoitelleet taistelutaitoja tai tehneet muuta hyödyllistä, vakuuttaa Gogol, vaan sen sijaan juopottelivat hurjasti ja viinaa saadakseen myivät viimeisen paidankin päältään. Toki he myös tarjosivat auliisti koko maailmalle, eikä sotaretkillä hankittu rikkaus koskaan viihtynyt kasakan taskussa kauan.

Ulkoisesti kasakat olivat samannäköisiä kuin Repinin tunnetussa maalauksessa: kalju pää tupsuineen, valtavat viikset ja roimahousut. Vyöllä miekka ja kainalossa lunttulukkoinen musketti. Sotaretkille mentiin joko ratsain Puolan suuntaan tai sitten veneillä aina Anatolian rannikoille saakka. Sota oli arkipäivää, tappaminen normaalia rutiinia.

Ukraina, jota sanaa Gogol käyttää, vaikka puhuukin zaporogeista myös venäläisinä, oli sivistystasonsa puolesta toista maata kuin Moskova ja moskalit. Taras Bulban, kasakkaeverstin kaksi poikaa on käynyt useamman vuoden ajan Kiovan akatemiaa ja he tuntevat Ciceron ja Horatiuksen tekstejä. Tämä siis 1600-luvulla. Mitään vastaavaahan ei Moskovassa ollut.

Sotiminen on zaporogien intohimona ja tarvittaessa siihen keksitään vaikka tekosyy. Sellaisen tarjoavatkin muutamat pakolaiset, jotka väittävät, että vääräuskoiset puolalaiset ja juutalaiset ovat ruvenneet häpäisemään ortodokseja ja heidän pyhää uskoaan.

Oitis pannaan Setšissä toimen juutalaispogromi ja lähdetään kohti Puolaa. Samaan aikaan tataarit käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja ryöstävät koko Setšin.

Gogol ei ainakaan kaunistele kasakoiden taistelutapoja. Itse asiassa kuvaus voisi yhtä hyvin olla Daniel Jusleniuksen tekemä: rintalapsia iskettiin kuoliaaksi, naisilta leikattiin rinnat, vangeilta nyljettiin nahka jaloista polvia myöten ja sitten heidät päästettiin menemään…

Julmuudet ovat ilmeisesti aikakauden normi, ainakin zaporogeilla, joille on ominaista sekä sankarillisuus, että tietty lapsenmielisyys, hurjuus ja pitelemättömyys -sanalla sanoen venäläinen bespredel, jollaisesta myös 1990-luvulla paljon puhuttiin.

Mutta kaikesta päätellen zaporogeista tekee sen, mitä he ovat, nimenomaan heidän venäläisyytensä. Tapanahan oli puhua kolmiosaisesta Venäjästä, johon kuuluivat Iso-, Vähä-, ja Valkovenäjä (Velikaja, Malaja ja Belaja Rus ja joskus mainittiin myös Punainen Venäjä eli Galitsia -tšervonaja Rus.

Muistammehan, että sana Rossija otettiin käyttöön vasta Pietari Suuren tehtyä Venäjästä imperiumin Suuren Pohjan sodan jälkeen.

Kasakka on mieletön myös rakkaudessaan, vaikka vaimot jätetäänkin lapsineen Setšin ulkopuolelle. Morsiamet ovat toista. Tarasin nuorempi poika rakastuu mielettömästi puolattareen ja siirtyy kesken sotaa Puolan joukkoihin. Taras saa sitten henkilökohtaisesti ja isän oikeudella tappaa pojan, jonka on siittänytkin.

Taras Bulba ei alleviivaa ukrainalaisten ja venäläisten kuulumista samaan venäläisyyteen, mutta toteaa sen useaan otteeseen. Eräässä kohden hän ennustaa, että tulee vielä aika, jolloin Venäjältä nousee tsaari ja oikeauskoisuus nousee kukoistukseensa -maailmassa ei ole voimaa, joka ei hänelle nöyrtyisi…

Kuten Kuolleissa sieluissa puhutaan Venäjän noususta hurjan troikan ajona, jota Euroopan kansat väistävät, niin tässäkin ennustetaan suuren Venäjän ja nimenomaan Moskovan Venäjän nousua, itse asiassa kai Pietari Suuren ilmaantumista.

Onko Taras Bulba ansainnut asemansa suurena kansallisena symbolina, on vaikea sanoa. Isovenäläiset eli moskalit voivat aivan hyvin käyttää sitä myös omana argumenttinaan yhtenäisestä Venäjän kansasta ja niille, joille venäläisyys yleensä merkitsee tolkutonta julmuutta ja hävitystä, se lienee myös mieluista luettavaa.

Toki kannattaa muistaa, että kyse on oman aikansa kirjallisesta mielikuvituksesta, jossa kaikki pelottava ja käsittämätön oli kunniassa. Oman aikansa käsityksissä elänyt Gogol on tässä tärkeämpi tekijä kuin Ukrainan tai Venäjän historia.

Sivumennen sanoen, Gogolista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti lukea Vladimir Nabokovin hänestä kirjoittama essee, joka löytyy erillisenä kirjana suomeksikin. Se on todellinen lukunautinto. En tiedä, onko Belinskin kirjettä Gogolille suomennettu, mutta onhan se ainakin netissä. Kannattaa myös lukea! (http://pwerth.faculty.unlv.edu/WebReader-422.pdf ).