Kaikki on menetetty

 

Solon, Solon!

 

Solon oli noita suuria antiikin viisaita miehiä. Silloinhan sellaisia vielä oli. Hän sääti Ateenalle lait, joista kyllä itsekin sanoi, etteivät ne nyt niin hyvät olleet, mutta olivat kyllä juuri sellaiset, mitä ateenalaiset tarvitsivat.

Kiitolliset ateenalaiset säätivät puolestaan kirouksen, joka kohtasi niitä, jotka yrittäisivät muuttaa Solonin lait.

Solonin viisauksiin kuului sen ymmärtäminen, ettei ketään tule ennen kuolemaansa sanoa onnelliseksi, eli siis hyvän elämän eläneeksi -nemo ante mortem beatus, kuten se sittemmin latinaksi ilmaistiin. Siinä vaiheessa, kun ihmisen taru on vielä kesken, ei siitä tule antaa kokonaisarviota.

Tässä on tullut aina silloin tällöin menneinä vuosina ihmeteltyä, eikö myös Putinin olisi kannattanut jättää valtion hallitseminen muille. Hänellähän oli etenkin joskus 2010-luvun alussa kaikki asiat kohdallaan ja paikka Venäjän pantheonissa historian suurmiehenä ilman muuta jo hankittu.

Hitlerillä oli kerran sama ongelma ja myös Lyydian kuningas Kroisos ajatteli kerran olevansa onnettaren suosikki ja kaiken mahdollisen maailmassa saavuttanut. Tämä tietenkin merkitsi antiikin mittapuiden mukaan onnellisuutta, mutta tarina olikin yhä kesken ja fortuna osoittautui oikulliseksi. Kroisos huomasi jossakin vaiheessa menettäneensä kaiken, mikä oli menetettävissä.

Antiikissa ajateltiin, että sille, jota elämässä onnistaa, on vaarana suuruudenhulluus, hybris, jonka kateelliset jumalat aina kostavat. Kenet jumalat tahtovat tuhota, hänet he lyövät sokeudella/ hulluudella -quem deus vult perdere -primus dementat.

Näinhän se taisi käydä myös Putinille, jonka kohtalo noudattaa klassista kaavaa.

Tässä hieman vanhempi tarina tästä aiheesta:

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ennen kuolemaansa ei kukaan ole onnellinen

 

Nemo ante mortem beatus

 

Useimmat muistanevat, miten Lyydian kuningas Kroisos onnitteli itseään ihmisistä onnellisimpana. Hänellä oli satumaiset rikkaudet, kukoistava lauma perillisiä, puolison rakkaus, alamaisten kunnioitus ja niin edelleen.

Hän kysyi viisaalta Solonilta, eikö häntä nyt olisi nimitettävä onnelliseksi. Lainsäätäjänä tunnettu Solon vastasi lakoniseen tapaansa, ettei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen, tarkoittaen siis, että elämää on tarkasteltava kokonaisuutena, eikä ihmisen onnellisuudesta tässä maailmassa voi antaa kokonaisarviota, ennen kuin hän on viimeisen henkäyksensä päästänyt.

Kun Kroisokselta sitten vietiin kaikki, mitä hän oli omistanut ja hän istu polttoroviolla odottamassa tuskallista loppuaan, hän muisti viisaan lainsäätäjän ja huusi ”Solon, Solon!”

Persian kuningas Kyyros kuuli vankinsa sanat ja kiinnostui päästämään tämän roviolta. Sittemmin katkeran, mutta opettavaisen kokemuksen viisastuttamasta Kroisoksesta tuli hänen neuvonantajansa.

 

Lienee sinänsä kohtuutonta kieltää historioitsijaa arvioimasta henkilöidensä toimintaa myös pätkissä ja antaa eri kausille eri arvosanoja. Kokonaisarvio kyllä myös nykyään jälkipolvien silmissä yleensä muodostuu vasta lopputuloksesta tai ainakin kuvitellusta sellaisesta.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Winston Churchillin esseen Hitleristä, jonka ura oli silloin, vuonna 1935 alullaan.

Toki Hitler oli näyttänyt jo kyntensä sekä barbaarisen lainsäädännön alalla, että sallimalla törkeät, laittomat murhat ns. pitkien veisten yönä vuonna 1934, jolloin hän ilmeisesti ansaitsi myös Stalinin ihailun.

Churchill oli nuoresta pitäen kunnostautunut rämäpäänä, joka ei siekaillut vaarantaa omaa henkeään enempää kuin säästää toisten elämää sikäli kuin asia näytti sitä vaativan. Siltäkin kannalta hänen ihailullaan urallaan nousevaa Hitleriä kohtaan on ymmärrettävä taustansa.

Toki natsien rikokset olivat vielä vuoteen 1939 saakka aivan toista luokkaa kuin se megakuolema, jota Stalin oli kylvänyt Venäjällä. Keskitysleirit olivat myös Saksassa olemassa, mutta niihin todellakin vain keskitettiin ne ihmiset, joita vastaan hallinnolla oli jotakin hampaankolossa. Tuhoamisleirejä ne eivät vielä olleet.

Muistelen, että se oli Sebastian Haffner, tunnettu saksalainen älykkö, joka arvioi, että Hitleristä olisi tullut yksi Saksan historian kiistattomista suurmiehistä, mikäli hänellä olisi ollut onni kuolla vuonna 1938.

Tätä en epäile. Versailles’n järjestelmän törkeä rikkominen oli sentään Saksan kannalta suuruuden palauttamista ja ne konnuudet, joita kohdistettiin erilaisiin vähemmistöihin, olivat vielä enimmäkseen hyvitettävissä. Se tehtävä olisi jäänyt johtajan seuraajille.

Mutta kävi kuten kävi. Vielä vuonna 1935 kaikki ovet siis olivat kuitenkin auki ja Churchill huomauttaa, ettei ole mahdollista muodostaa oikeudenmukaista arviota julkisesta henkilöstä, ennen kuin koko hänen elämäntyönsä on avoinna tarkastelulle. Onhan näet paljonkin sellaisia valtiomiehiä, joiden menetelmät ovat olleet kovia ja jopa kauhistuttavia, mutta jotka silti on arvioitu suuriksi hahmoiksi, joiden elämä on rikastuttanut ihmiskuntaa. Olkoonpa näin myös Hitlerin kohdalla. So may it be with Hitler.

Mahdollisuuksina oli, että Hitler päästäisi valloilleen uuden maailmansodan tai jäisi historiaan miehenä, joka ”palautti kunnian ja mielenrauhan suurelle Saksan kansakunnalle ja toi sen takaisin, tyynenä, auttavaisena ja vahvana eurooppalaisen perheen eturiviin”.

Nyt oli syytä kohdistaa katse Hitlerin toiminnan synkempään puoleen, mutta ei pitänyt hetkeksikään unohtaa valoisaa vaihtoehtoa tai lakata sitä toivomasta.

Churchill oli saanut havaita, ettei Hitler viidentoista vuoden aikana ollut vain palauttanut Saksaa Euroopan vahvimmaksi valtioksi, vaan myös suurelta osin kääntänyt päinvastaiseksi Suuren sodan tulokset.

Saksan säälimätön nöyryyttäminen ja vuoden 1923 Ruhrin alueen miehitys olivat taaksejäänyttä elämää. Se, että tilanne nyt oli käännetty päälaelleen, oli yksinkertaisesti ihme (prodigy), joka samalla myös liittyi saumattomasti yhden ainoan ihmisen toimintaan.

Juutalaisvihan irrationaalisuus ja sorron barbaarisuus olivat luotaantyöntäviä asioita ja niiden mielekkyys aiheutti epäilyksiä. Mutta nyt Hitler oli kuitenkin suosionsa huipulla huolimatta siitä, että hän oli myös hyökännyt kirkkoa vastaan.

Millainen mies tämä uskomaton ja ristiriitainen herra oikein oli ja vieläkö häntä elähdyttivät ne intohimot, jotka veivät hänet valtaan?

Ne, jotka olivat tavanneet herra Hitlerin, olivat nähneet erittäin pätevän, viileän ja hyvin informoidun hallintomiehen, jolla oli miellyttävät tavat, aseistariisuva hymy ja joidenkin mielestä myös persoonallista magnetismia. Nämä ominaisuudet eivät seuranneet vallan säteilystä, vaan olivat olleet hänelle ominaisia koko uran ajan. Sitä paitsi Hitlerin puheet kansakunnalle olivat usein vilpittömiä ja kohtuullisia.

Oliko uusi ja onnellisempi aika koittamassa? Toivoa oli siitä, että onnellisempana aikana kohdattaisiin lempeämpi Hitler.

Mutta kaikki nuo kiväärit, tykit, panssarivaunut ja pommit, sukellusveneet ja kaasusylinterit tekivät mahdolliseksi myös muunlaisen tulevaisuuden.

Winston Leonard Spencer Churchill, vanhan englantilaisen imperialismin puhdasverinen edustaja, ei ollut mikään hienohelma, joka olisi juuttunut sättimään maailmanpolitiikan uutta mahtitekijää hänen tyylivirheistään tai edes rikoksistaan. Englannilla oli oma raaka historiansa ja juuri he myös olivat perustaneet ensimmäiset keskitysleirit. Hitler oli kova mies kovana aikana ja ansaitsi arvostusta juuri siksi.

Mutta vielä ei ollut patsaiden pystyttämisen aika. Jälkimaailma muistaa aina suuri miehiä komeilla patsailla, mikäli heidän toiminnallaan on pysyvää arvoa.

Suuret saavutukset on kuitenkin mahdollista myös tuhota kokonaan. Hitlerillä ei ole yhtään patsasta ja hänen nimensä kaikuu kirouksena myös ja jopa ennen kaikkea Saksassa. Ennen kuolemaansa hän jo näytti onnelliselta, mutta kokonaisuutena hän oli kansalleen ja muillekin katastrofi.

Miksi normaalit ja järjelliset päämäärät eivät riittäneet suurmiehelle, jolla oli kansansa enemmistön vahva tuki takanaan? Miksi täytyi ryhtyä mielettömään yhteistyöhön Stalinin kanssa Euroopan jakamiseksi uudelleen ja kaiken mielettömyyden huipuksi sitten vielä panna koko maansa kohtalo uhkapeliin, jossa häviäminen oli varmasti mahdollista?

Näitä asioita on pohdittu jo varmaankin tarpeeksi eivätkä selitykset meitä pitkälle lämmitä. Kenet Juppiter tahtoo tuhota, lyö ensin sokeudella. Joskus sanottiin, että Capitoliumilta oli lyhyt matka Tarpeijan kalliolle, häpeän kuiluun, ja näinhän se on ja tulee vastakin aina olemaan.

Ihminen, jolle ihmeet näyttävät onnistuva, tulee pian ylimieliseksi ja haluaa tehdä niitä lisää. Pitkällä tähtäimellä ihmeitä ei kuitenkaan edes ole olemassa. Reaalinen onni ja hyvinvointi on rakennettava jokapäiväisen työn ja uurastuksen varaan ja siinä tarvitaan kaikkien valtioiden ja jopa koko ihmiskunnan mukana oloa. Kiirettäkin pitää.

Jotenkin sitä toivoo, että myös nykyajan suuret hahmot ajattelisivat myös sitä, millaisia patsaita jälkimaailma pystyttää heidän kunniakseen.

Olen kuullut, että Zurab Tsereteli olisi jo tehnyt Putinista patsaan, jossa tämä esiintyy judokan asussa. Trumpilla arvatenkin on jo joku patsas, jossa sankari toimii Diilin erottajatuomarina ja Merkel poseeraa selfiessä yhdessä laittomien maahantunkeutujien kansa. Toivottavasti tämä on vain pahaa visiota.