Pahin vaihtoehto

 

Kansansota – kaksiteräinen miekka

 

Venäjällä nousi viime sodan aikana hyvin suosituksi laulu Pyhä sota (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%D1%81%D0%B2%D1%8F%D1%89%D0%B5%D0%BD%D0%BD%D0%B0%D1%8F+%D0%B2%D0%BE%D0%B9%D0%BD%D0%B0 ), jossa kuvailtiin kansan sotaa ja sen ”jaloa raivoa” (благородная ярость).

Nyt siitä on tehty ukrainalainen versio, jossa kansaa nostatetaan moskovalaisten ja Putinin ”ordaa” vastaan (https://www.youtube.com/watch?v=z6ft6zStYuI ).

Varsinaisesti kansansota on yleensä tyypiltään sissisotaa eli pikkusotaa (esp. guerilla). Aika avuttomia ovat toki siviilit ja amatöörisotilaat, kun suurvallan sotavaunut vyöryvät paikalle. Kuitenkin niille voidaan tehdä korvaamattomia vahinkoja hävittämällä niiden varastot ja huoltoyhteydet. Pieniä osastoja voidaan pitää pelon vallassa yllättävillä iskuilla ja esimerkiksi rautatieliikenne voidaan halvauttaa.

 Kaikki tämä saattaa kuormittaa hyökkääjää ja miehittäjää erittäin paljon. Niinpä se yleensä kehottaakin kaikkia -etenkin talonpoikia- pysymään aloillaan ja suorittamaan ulostekonsa. Jo pelkkä piiloutuminen metsiin on luonteeltaan vihamielinen toimi, joka vaarantaa vihollisen toimentulon ja siksi siitä rangaistaan näkyvästi, muille varoitukseksi.

Miehittäjän ase on terrori, sillä vihollinen on näkymätön ja se on voittamaton siihen asti, kunnes sen moraali pettää. Isonvihan kauheudetkin, selitti tsaristinen hovihistorioitsija Borodkin suomalaisten omaksi syyksi: mitäs vastustelivat ja sissejäkin auttoivat.

Onhan siinä oma logiikkansa. Venäjä on aina ylpeillyt vuoden 1812 sissisodalla: siinä ranskalainen miekkailutaituri ikään kuin tuli uhkaamaan venäläistä floretillaan, mutta tämä ottikin nuijan ja kalautti sillä hyökkääjää. Se ei ollut taiteen sääntöjen mukaista, mutta tehokasta.

Tosin eräät nykyisemmät tutkijat ovat kyseenalaistaneet tuon tehokkuuden. Pikemmin kuin sissisota, kukista ranskalaiset heidän oman armeijansa koko ja se, että he joutuivat vielä kulkemaan toisen, lähes yhtä suuren armeijan jäljessä.

Toisessa maailmansodassa terrori oli myös miehittäjän aseena ja juuri samasta syystä kuin aina ennenkin vastaavissa tilanteissa. Jos alistettu kansa lakkaa pelkäämästä, on miehittäjä hukassa.

Asian ikävä puoli on, että siviilien toimesta käyty sissisota ja heidän suorittamansa sabotaasi vaatii usein suhteettomasti uhreja. Tunnuksettomia pyssymiehiä pidetään vapaana riistana ja kaupan päällisiksi tapetaan myös heidän perheensä ja muut sukulaiset ja kylänmiehet.

Raaka diktatuurihallinto ei tällaisista uhreista välttämättä paljon piittaa ja Stalin antoikin kansalleen varsin selkeän käskyn siitä, mitä sen velvollisuuksiin kuului. Jos käsky täytettiin, tappoivat saksalaiset, ellei täytetty, hoiti homman NKVD. Suo siellä, vetelä täällä.

Omia tunnuksiaan kantava kansanmiliisi olisi tällaisissa tapauksissa kai ollut jonkinlainen muodollinen turva rajoittamatonta väkivaltaa vastaan. Siis periaatteessa.

Suuren Pohjan sodan aikana Suomessa liikkuvat sissit olivat yleensä kuninkaan valtuuttamia ns. jalkarakuunoita, joille kansan oli annettava palveluksiaan. He pitivät itseään sotilaina ja kielsivät käyttämästä ”sissi”-nimikettä, joka viittasi rosvoihin (toki venäjässä sana šiši oli yhdistetty nimenomaan puolalaista vastaan taistelleisiin partisaaneihin). Tämä ei kuitenkaan vihollisen kasakoiden ja rakuunoiden terroria siviiliväestöä vastaan estänyt.

Kun maahan hyökätään, syntyy usein spontaani hyökkääjän vastainen mieliala, joka ilmenee myös erilaisena vastarintana. Samassa yhteydessä ne, joita pidetään vihollisen agentteina, joutuvat hengenvaaraan ja sivistysmaissa heidät sijoitetaankin ns. turvasäilöön. Muussa tapauksessa väkivalta heitä vastaan olisi hyvin todennäköistä.

Myös miehityksen oloissa vastarintaliikkeet yleensä vainoavat helppoja maaleja, vihollisen palvelukseen tavalla tai toisella siirtyneitä, poliiseja, vartijoita ja niin edelleen. Oikeudenkäyntejä ei tietenkään pidetä ja kirjallisuus onkin täynnä kuvauksia omatekoisista tuomioista vailla mitään normaaleja hyväksyttäviä perusteita. Sellainen on sodan psykologia.

Suomessa on siviileillä noin 1,5 miljoonaa laillista asetta ja on helppo arvioida, että laittomia, erityisesti sodan ajalta periytyviä pistooleita on jokin puolen miljoonan luokkaa oleva määrä.

On selvää, että maahanhyökkäyksen ja miehityksen tapaisessa kriisitilanteessa noille aseille tulisi käyttöä. Osittain ne saattavat olla jopa tehokkaita vihollisen elävän voiman kuluttajia ja pelon aiheuttajia aivan riippumatta siitä, että on odotettavissa vielä suurempi vastavaikutus. Miehittäjä tietenkin myös pyrkii keräämään kaikki luvalliset aseet ja uhkaa kuolemalla niitä, jotka eivät tottele.

Silti kyseessä on kansainvälisestikin harvinainen resurssi, jonka ennalta estävää vaikutusta kannattaisi kehittää. Ukrainassa näyttää siviileillä tai kodinturvajoukoilla olleen käytössään pimeänäkölaitteita ja äänenvaimentajia, mikä luultavasti lisää suuresti tuollaisten aseiden pelottavuutta ja siis tehoa.

Toki maan ja kulttuurin militarisoituminen on aina askel taaksepäin ja vie ihmistä yhä lähemmäs petoa, kuolaavaa ja murisevaa elukkaa.

Joissakin olosuhteissa, joilta luoja meidät säästäköön, virta joka tapauksessa vie siihen suuntaan. Mikäli asiat pyrittäisiin jo ennakolta ottamaan sivistyneesti hallintaan, se saattaisi hyvinkin edesauttaa jonkinlaisen sivistyksen minimitason säilymistä myös poikkeusoloissa.