Epäseksikäs uutisaihe

 

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Valeuutisten lähteillä

Sopulien maailmasta

Eugene Lyons, Utkikspost i utopia. En amerikan upplever Sovjetryssland. Albert Bonniers förlag Stockholm 1938. 448 s.

Poliittisten pyhiinvaeltajien tarina on nykyään jo kaikille tuttu. Useat tutkimukset ovat ilmiötä kartoittaneet, kuten myös sitä todellisuutta, jota nuo erilaiset pyhiinvaeltajat, myötäjuoksijat ja myös ne harvat kriittiset journalistit aikoinaan välittivät yleisölleen.

Koska kommunismi uutena ilmiönä oli siinä määrin ideologisesti ladattu ja koska Neuvostoliiton totalitaarinen komento keskitti niin paljon resurssejaan tiedotuksen järjestämiseen, muodostui kuva utopiaa rakentavasta valtakunnasta jyrkän kaksijakoiseksi.

Toisaalla olivat ne, jotka uskoivat ja sen mukaisesti olivat taipuvaisia selittämään parhain päin kaiken näkemänsä ja uskomaan tai ainakin hyväksymään rationalisaatioita. Toisaalla olivat sitten koko systeemin avoimet viholliset, joilla ei yleensä ollutkaan asiaa Neuvostoliittoon. Heidän kirjoittelunsa oli myös helppo tulkita sekä asiantuntemattomaksi että tarkoitushakuiseksi.

Tosiasia oli myös, että faktojen löytäminen oli useassa tapauksessa mahdotonta. Omin silmin nähtyä ei taas välttämättä kannattanut yleistää, olihan se vain mikroskooppinen osa maan todellisuudesta.

Mutta toki yhtä ja toista tiedettiin. Hirmuvalta kertoi avoimesti suurista oikeusjutuista, joissa ihmisiä tuomittiin kuolemaan syystä, joka liberaalissa lännessä olisi ollut aivan mahdoton. Myös miljoonien ihmisten karkottaminen kotoaan kollektivisoinnin yhteydessä oli yleistä tietoa.

 Oliko se barbariaa vai ei, voitiin asettaa kiistanalaiseksi. Maksim Gorkin kaltaisen humanistin mielestä se oli yhtä tarpeellista väkivaltaa kuin lasten opettaminen pakolla lukemaan. Piru asuu yksityiskohdissa, mutta niitä päästettiin katsomaan vain valikoidusti.

1930-luvulla värväsi Neuvostoliiton salaisen palvelun hoitelema kulttuuririntama sivistyneistöä fasismia vastaan ja onnistui siinä kohtuullisesti.

Toki tuo rintama sitten pian rakoili, kun osa intellektuelleja ymmärsi, ettei häikäilemätön totalitarismi muutu hyväksi siitä, että sillä on yhtä häikäilemätön kilpailija.

Lyonsin kirjassa kiinnostava osa koskee sitä, miten Moskovan politrukit onnistuivat pimittämään maailmalta sen suuren sensaatiouutisen, että maassa oli miljoonia ihmisiä kuollut nälkään keskellä rauhan kautta.

Itse asiassa heidät oli tapettu nälkään, minkä olisikin pitänyt olla ilmeistä olosuhteet huomioiden. Mikäli avustuskuljetukset ja muutto muille paikkakunnille olisi sallittu, ei mitään miljoonien joukkotuhoa olisi voinut tapahtua nykyaikaisten liikenneyhteyksien maailmassa. Mutta oliko moista konnuutta edes mahdollista uskoa?

Kyseessähän oli tunnetun historian suurimpiin kuuluva rikos, jossa useita miljoonia ihmisiä näännytettiin nälkään. Oliko kyseessä erityisesti ukrainalaisiin kohdistettu genosiidi on kysymys sinänsä, jota en kehottaisi ymmärtämään liian nopeasti ja ilman asian laajempaa tarkastelua.

Yhtä kaikki. Tieto tuosta valtavasta katastrofista levisi läntisiin lehtiin erään englantilaisen kirjeenvaihtajan välityksellä.

Toimittajia hoitelevat ”elimet” saivat kuitenkin nämä julkaisemaan vastineen, jonka mukaan varsinaista nälänhätää Neuvostoliitossa ei tietenkään ollut. Kuolleisuus oli kyllä noussut kadosta kärsineillä alueilla ja mitäs muuta nyt voi olettaakaan. Luonto on luonto.

Tämä kummallinen ja täysin valheellinen tulkinta allekirjoitettiin, koska kirjeenvaihtajat ymmärsivät, että muussa tapauksessa heiltä olisi suljettu pääsy ajan mehukkaan uutistapauksen, Metro-Vickers –oikeudenkäynnin seuraamiseen.

Kun sitten vuoden verran odoteltiin, saatiin myös Neuvostoliiton eteläosissa hyvä sato ja sen mukaisesti alettiin julkaista juttuja, joiden mukaan mistään nälänhädästä ei voi olla puhettakaan. Sellaiset väitteet olivat pelkästään naurettavia.

Huonon sadon tunnustettiin kyllä olleen edellisenä vuonna, mutta neuvostokansan sankarillisilla ponnistuksilla sen seuraukset oli onnistuttu voittamaan…

Ja kuitenkin kirjeenvaihtajat olivat varsin hyvin perillä sekä nälänhädän tosiasiasta että sen mittakaavastakin. Jopa tässä yhteydessä pahan maineen saanut Pulitzer-palkittu New York Timesin Walter Duranty puhui asiasta kollegojen kanssa avoimesti, mutta jätti sitten luvut pois julkaistuista artikkeleistaan.

Toimittajien arviot nälänhädän uhreista vaihtelivat kolmesta seitsemään miljoonaan. Heillähän ei ollut paljoakaan tukevaa pohjaa laskelmilleen, tuohon aikaan puuttuivat myös väestölaskentojen tiedot, jotka nekin osoittautuivat sitten myöhemmin niin ongelmallisiksi, että laskenta oli uusittava…

Neuvostojärjestelmä oli saanut loistavan voiton journalisteista ja sen päällikkö juhlisti asiaa tarjoamalla yltäkylläisesti vodkaa ja zakuskoita. Hilpeä seurustelu jatkui pikkutunneille asti.

Mutta tärkeintähän tässä maailmassa eivät olekaan mitkään yksittäiset tosiasiat, vaan asian etu ja puolueen yleislinja, kuten Stalin aikoinaan sanoi kuuluisassa nälväisyssään arkistorotille, jotka pelkän paperisen dokumentin perusteella rohkenivat mennä todistamaan puolueen pyhää yleislinjaa vastaan.

On kummallista ajatella, että miljoonien ihmisten kuolema, jonka sangen varmasti ymmärrettiin tapahtuneen, saatettiin ottaa niin kevyesti niiden piirissä, joiden tehtävänä olisi ollut siitä maailmalle kertoa.

Samaan aikaan yksittäisten ihmisten oikeusjutut herättivät suuria intohimoja.

Tuossa vaiheessa ei toki vielä käsitetty, että kyseessä oli tahallinen tai vähintäänkin tuottamuksellinen rikos, eikä mikään onnettomuus. Siitä huolimatta asiaa olisi pitänyt tutkia perin pohjin. Hyvin vaikeaa se toki olisi ollut, mutta ei mahdotonta. Ensimmäiset kirjatkin siitä ilmestyivät jo 1930-luvulla.

Mutta yleisessä tietoisuudessa tuosta nälänhädästä ei tiedetty mitään. Neuvostoliitossa se kiellettiin kokonaan ja esimerkiksi Tiedonantaja liittyi tietenkin samaan kuoroon vielä 1970-luvulla, panettelijoita vastaan.

Myös Lyons itse oli alun perin kommunismille hyvin myötämielinen, mutta muutti mielensä ymmärrettyään tarpeeksi, mistä siinä oli kyse.

Hänen kirjansa, jossa ei vielä ole toisen maailmansodan jälkiviisauden painolastia, tarjoaa kiinnostavan aikalaisnäkökulman sekä tuon ajan Neuvostoliittoon että Moskovan ulkomaalaisten journalistien maailmaan ja ajan eurooppalaisiin intellektuelleihin laajemminkin.