Kun sota jatkui

 

Toiseen sotaan

 

Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Fredrik Geust. Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta. Docendo 2024, 544 s.

 

Niin sanottu jatkosota oli itse asiassa vain talvisodan jatkoa ja Suomenkin sota-ajan voidaan katsoa jatkuneen vuodesta 1939 vuoteen 1945, kuten tämänkin kirjan tekijät toteavat.

Jo Moskova rauhaa solmittaessa Risto Ryti oli sanonut, että tällainen rauha voi olla vain välirauha. Suursotahan päättyisi vielä kerran ja rauhankongressissa piirrettäisiin uudet rajat, ajatteli kai jokainen.

Rauha oli erittäin ankara. Sen määräyksiä, jotka suuresti ylittivät syksyllä vaaditut alueluovutukset, motivoi Molotov rauhan johdosta pitämässään puheessa sillä, että sen jälkeen, kun paljon verta oli vuotanut ”ilman meidän syytämme”, ei tietenkään voitu palata syksyllä ilmoitettuihin vaatimuksiin.

Eihän neuvostojohto tosiaankaan ollut tavoitellut sotaa, jossa sille koituisi pitkälti yli sadan tuhannen miehen tappiot pelkästään kaatuneina. Bolševistisen logiikan mukaan syypää väkivaltaan oli yleensäkin aina se, joka kehtasi asettua historian etenevää kehitystä vastaan.

Suurvallat eivät olleet tottuneet siihen, että niitä vastustettiin, joten Suomen syyllisyys oli sitäkin räikeämpi. Toki Molotov mainitsi, ettei Suomesta ollut tarkoitus tehdä pelkkää Baltian (Itämeren piirin) maata, joten sille palautettiin Petsamo. Kaiken kaikkiaan uudet rajat tarjosivat hänen vakuutuksensa mukaan hyvän pohjan ystävällisille naapurisuhteille.

Ainakin ne tarjosivat varsin täydellistä riippuvuutta Neuvostoliitosta, mikäli ei sitten haluttu turvautua Saksaan. Sen jälkeen, kun Saksa oli heti talvisodan jälkeen valloittanut Tanskan ja Norjan, oli Suomi lukittu Itämeren piiriin, jossa vain joku suurvalta tai molemmat yhdessä saattoivat pelastaa sen nälkäkuolemalta ja taloudelliselta katastrofilta.

Kuten kirja kertoo, Suomi menetti toistakymmentä prosenttia peltoalastaan ja sai elätettäväkseen 12 prosenttia siirtoväkeä, joka oli aiemmin elättänyt itsensä luovutetun alueen maatiloilla. Sitä paitsi tuontilannoitteiden saanti, jonka merkitys sadolle oli suuri, oli nyt suurvalloista riippuvaista.

Luovutettujen alueiden merkitys Suomen taloudelle oli hyvin suuri ja se oli suuri myös niiden uusille omistajille. Leningradin ja sen alueen sähkötilanne parani niiden ansiosta olennaisesti ja samoin muun muassa räjähteisiin (pyroksyliini, ruuti) tarvitun selluloosan saatavuus.

Suurvaltojen mielisuosion hankkimista pyrittiin Suomessa edistämään muun muassa perustamalla yhdistys nimeltä Itämeren piiri, jonka tehtävänä oli välittää tietoa alueen suurvaltojen eli  Saksan ja Neuvostoliiton oloista.

Mikään yllätys ei liene, että nimenomaan suhteita Saksaan haluttiin vahvistaa, vaikka tämä aluksi oli siihen aivan haluton.

Suhtautuminen sen sijaan siihen maahan, joka totaaliseen valheeseen perustuvan hyökkäyksen avulla oli aiheuttanut yli kahdenkymmenen tuhannen nuoren miehen kuoleman ja tuhansien vammautumisen, tuhonnut pommituksilla rauhallisten kansalaisten asuntoja ja ampunut konekivääreillä siviilejä, ei kaiketi voinut olla erityisen ystävällinen.

Neuvostoliiton epäiltiin aikovan tehdä Suomessa saman, minkä se oli tehnyt Baltiassa. Juuri näin asia olikin. Itse asiassa Molotov esitti asian täsmälleen näin kohdatessaan Hitlerin marraskuussa 1940.

Jostakin syystä tämä kirja vaikenee kyseisestä sananvaihdosta ja esittää sen sijasta, että saksalaiset vääristelivät suomalaisille Molotovin puheita ja että itse asiassa Hitler oli jo kertaalleen luovuttanut Suomen Saksalle.

Tuo luovuttaminen tapahtui kuitenkin vain puheen tasolla, eikä pidä erehtyä luulemaan, että diktaattorien puheita olisi ollut uskottava. Tuskin he itsekään niin kuvittelivat, mutta jotakinhan sitä piti sanoa, kun suoraan kysyttiin.

Hitler puhui, mitä puhui, mutta teki mitä teki aivan siitä riippumatta. Tässä suhteessa Stalin oli samanlainen. Ei Saksa suonkaan vienyt lupauksensa mukaan joukkojaan pois Suomesta, vaan päin vastoi toi niitä sinne lisää.

Tässä teoksessa kuvataan ansiokkaasti sotilaalliselta kannalta sitä tilannetta, jossa suomalaiset joutuivat kyntämään kivääri selässä, kuten sanottiin, muta valitettavasti jätetään pohtimatta maan selviytymisen reunaehtoja.

Mitkä olivat välttämättömyyksiä ja mitä vaihtoehtoja oli sen jälkeen, kun Saksa oli vallannut Tanskan ja Norjan? Tätä olisi ainakin ollut syytä kysyä.

Vaihtoehdot olivat vähissä, eikä mikään ollut mieluinen. Suomen ja Saksan suhteet olivat maailmansotien välisenä aikana olleet useinkin aika jännitteiset ja Hitler henkilökohtaisesti oli loukkaantunut suomalaisen lehdistön kirjoittelusta. Taloudelliset ristiriidat olivat aidosti merkittäviä.

Talvisodan aikana Neuvostoliiton kanssa käytännössä liittoutunut Saksa sai osakseen suomalaisten avoimen vihan ja kun helmikuun suurhyökkäys Kannaksella edistyi, väitti sitkeä huhu saksalaisten olevan nyt siellä auttamassa venäläisiä.

Jo edellä mainittu Itämeren piiri otti tehtäväkseen saksalaisvastaisen mielialan liennyttämisen ja sellaista kehitystä jo vuonna 1940 todella tapahtui, kuten lähettiläs Blücher tämänkin kirjan mukaan totesi.

 Tähän voidaan lisätä, että oli lähdettävä matalalta tasolta. Saksan ihailuakin punamullan Suomesta toki löytyi, mutta jopa IKL oli joutunut vuonna 1939 tunnustamaan Hitlerin röyhkeän politiikan ansaitsevan kritiikkiä. Muiden puolueiden lehdet olivat olleet sitäkin suorasanaisempia.

Nyt, talvisodan jälkeen, oltiin kuitenkin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä: joko suurimittaisen suomalaisten kansanmurhan suorittanut ja Suomen väkivalloin silponut Neuvostoliitto tai sitten Saksa, joka ainakin oli paljon kauempana.

Sitä paitsi Saksan sotilaallinen ylivoimaisuus ”meille tuttuun” (presidentti Ryti ilmaus puheessa jatkosodan alkaessa) puna-armeijaan verrattuna oli koko maailman silmissä selviö.

Suomi oli noudattanut niin sanottua periaatepolitiikkaa vielä aivan talvisodan alkamiseen saakka. Äärimmäisen rajulla tavalla se oli saanut oppia, ettei se toimi. Nyt oli reaalipolitiikan aika. Kuten nyt jälkikäteen tiedämme, sekään ei toiminut. Mikä aikanaan tuntui itsestäänselvyydeltä, ei ollutkaan reaalista.

 Tämä päti niin SKP:n syksyllä 1939 julistamaan uskoon puna-armeijan mahdista ja sen roolista Suomen uudessa ”vallankumouksessa”, kuin Suomen presidentin vuonna 1941 julistamaan uskoon Saksan armeijan mahdista.

Tässä käsitelty teos kirjaa kiitettävästi sen kehityksen, mikä tapahtui sotilaallisella alalla. Sodatkin ovat kuitenkin vain politiikkaa tiettyjen keinojen avulla ja niiden ymmärtämiseksi on aina huomioitava politiikan muutkin perustekijät.

Suomi joutui nyt tekemään valinnan vastoin tahtoaan, mutta samanlaisessa tilanteessahan olivat omalla tavallaan olleet myös suurvallat, vaikka niillä toki li suurempi liikkumavara: Neuvostoliitto oli liittoutunut Saksan kanssa ja kun tilaisuus tuli, liittoutui USA Neuvostoliiton kanssa.

Suomen valinta vuonna 1941 on asia, joka olisi ansainnut tulla laajemmin perustelluksi tässäkin kirjassa.