Se kansakunnan suuri kokemus

 

Niinhän se sota meni (osa III)

 

Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Fredrik Geust. Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta. Docendo 2024, 544 s.

 

Tämän kirjan kirjoittajat kysyvät sen alussa, miksi se on tehty ja mitä uutta siinä on. Vastaus on ajanmukaisen kokonaisesityksen tarve, tavoitteena tiivis poliittisen- ja sotahistorian yleisesitys, joka antaa pohjaa yksityiskohtaisemmalle opiskelulle ja tutkimiselle. Kirja liittyykin Sodan ja rahan keskus Muistin hallinnoimaan oppimateriaaliprojektiin ja on siis avoin kehittämiselle.

Sotien historia on toki jo tarkoin ja tunnollisesti arkistoista pengottu, mutta historian luonteeseen kuuluu, että se koko ajan elää ja tarkentuu. Toinen asia on sitten se, että suuri yleisö käsittää sen erilaisina meemeinä, joihin usein latautuu yllättävän suuria intohimoja.

Luultavasti tässä enimmäkseen latentissa, mutta kiivaassa erimielisyydessä on muuan Suomen sotahistorian erikoisuus. Eri mieltä Suomen herrojen kanssa haluttaisiin olla, vaikka ei oikein tiedetä, mistä löytyisi hyvät perustelut.

Kirja perustuu siis itse asiassa valtavalle määrälle tutkimuksia, joihin se sinänsä tuo vain vähän uutta. Perusasiat pysyvät sellaisina kuin ne ovat eikä muuta varmasti voisikaan olettaa. Toki aina silloin tällöin on kirjassa kiinnostavia detaljeja, jotka olisivat tietyissä oloissa saattaneet muuttaa sodan kulun.

Yksi sellainen on suunniteltu, jo käsketty ja jopa aloitettu operaatio Viipurin suurpommitus kesällä 1944, joka olisi saattanut tehdä mahdottomaksi suuret joukkojen siirrot Itä-Karjalasta. Huono lentosää pakotti peruuttamaan valtavan keskityksen eikä siihen enää sittemmin ollut reursseja.

Kun etsitään vastausta siihen, miksi ja miten Suomi selviytyi, saadaan vanhat, tutut vastaukset. Yksi niistä on torjuntavoitto. Sivumennen sanoen, jo englantilaiset tiedottivat Suomesta syksyllä 1944 välirauhan jälkeen, että maassa, jossa mahtoi olla hyvin vähän aihetta juhlia itsenäisyyspäivää, puhuttiinkin jostakin torjuntavoitosta.

Toki oli mistä puhua. Kuten kirjassa todetaan (s. 394) Viipurin menetyksen jälkeen jokainen tiesi, että nyt taistellaan Suomen itsenäisyydestä. Tehtävä onnistui Viipurin takana. Talin-Ihantalan taistelu päättyi suomalaisten torjuntavoittoon (s. 399).

Mutta suurvallan resurssit olivat nyt valtavat, eikä vaara päättynyt siihen. Myös Aunuksen kannaksella ja Ilomantsissa oli vakavat paikat ja suomalaistenkin tykistökeskitykset olivat valtavia.

Poliittisesti maa oli hankalassa välikädessä, kun puolustuksen tukijalka Saksa oli häviämässä sodan, mikä tiedettiin. Tiikerillä ratsastavan on tunnetusti vaarallista hypätä maahan ja sama ongelma oli Suomellakin. Saksa oli osoittautunut häikäilemättömäksi sen hylänneitä liittolaisia kohtaan. Sitä paitsi aselevon ehtona vaadittiin antautumista.

Demokraattisessa maassa, jollainen Suomi yhä oli, merkitsi paljon myös eduskunnan kanta, eikä se hevin suostunut ymmärtämään alueluovutusten välttämättömyyttä.

Tunnettu Rytin omissa nimissään tekemä sitoumus taistelun jatkamisesta Saksan kanssa on usein leimattu tarpeettomaksi ja sitä on myös nimitetty sopimukseksi, ikään kuin kyseessä olisi valtiosopimus, kuten Saksan ulkoministeri Ribbentrop kuvitteli.

Tässä kirjassa ymmärretään hyvin se tilanne, joka pakotti tuohon toimeen, joka oli jo vähällä viedä Suomen Yhdysvaltojenkin viholliseksi. Voidaan arvioida, että Rytin kirjeellä vältettiin poliittisesti epävakaan tilanteen syntymien ja vähennettiin myös jossain määrin sotilastappioita. Se varmisti jo noudatetun sotilaallisen yhteistyön jatkumisen häiriöittä, eikä siis merkinnyt uutta ulkopolitiikan linjausta tai muuten ratkaisevaa muutosta vallinneeseen tilanteeseen… (s 391).

Suomi selvisi sodasta raskain sotilastappioin, vaikka kokonaistappioiden määrä, 2,5 prosenttia väestöstä, onkin kansainvälisessä vertailussa alhainen. Se selittyy sillä, että siviiliuhrien määrä oli hyvin pieni.

Miehitetyissä ja taistelukentäksi joutuneissa maissa se oli aina Suomeen verrattuna moninkertainen ja suomalaista sotilaspukuun puettua nuorisoa on syytä mitä suurimmassa määrin kiittää selustan pelastamisesta ja pitää noiden sotien sijaiskärsijänä.

Onko kirjassa sitten sankaria? Itse asiassa koko kysymys on hieman outo kirjan luonteen huomioiden, mutta lukijalle nousee kyllä Mannerheim sodan eri vaiheissa hahmoksi, joka jättää kaikki muut varjoonsa. Mannerheimiahan on vuosikymmenet kiivaasti arvosteltu milloin mistäkin ja ehkä kaikkein eniten Kannaksen puolustusvalmiuden laiminlyönnistä vuonna 1944.

Sitä paitsi on viitattu hänen johtamistapansa vanhanaikaisuuteen ja tehottomuuteen ja jopa siihen, että häneltä oli jäänyt yleisesikuntaupseerin koulutus saamatta. Suurmiehen laakerit on haluttu repiä useamman kuin yhden tahon toimesta.

Tässä kirjassa tärkeimmäksi moitteeksi Mannerheimia vastaan jää kehno johtamisjärjestelmä. Kannaksen laiminlyöntiäkin ymmärretään huomattavan pitkälle, vaikka lukija toki ihmettelee, miksi Aunuksen kannasta oli niinkin paljon priorisoitu. Suuri virhehän se oli.

Miksi Suomi sitten selviytyi ja sai erikoiskohtelun verrattuna kaikkiin muihin Saksan ja Neuvostoliiton välialueen maihin?

Kirja esittää seuraavat tekijät:

-Torjuntataistelut 1944 pysäyttivät puna-armeijan yökkäyksen, mikä oli ehdoton edellytys rauhaan pääsemiseksi siedettävillä ehdoilla.

-Suomi jäi sivuun painopistealueilta.

-Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi sotakorvauksia, joita Suomi pystyi toimittamaan riittävän nopeasti.

-Suomen sisäpoliittinen tilanne vakautui verraten pian.

-Suomen valtiosääntö kesti kriisiaikojen paineet ilman mullistuksia.

Suomalaisen yhteiskunnan luonne muuttui myös sotakokemuksen myötä. Sosiaalipolitiikalla tuli olemaan keskeinen rooli, todetaan kirjassa. Tässä voisi erityisesti mainita sen, miten suomalaisesta sosialidemokratiasta tuli se keskeinen tekijä, joka varjeli maata kommunismilta.

Rikollisen kansalaissodan aloittamisen jälkeen puolue oli nyt luonut nahkansa ja esiintyi tehokkaasti demokratian puolustajan roolissa vaikeissakin tilanteissa.

Muut maat, jotka taistelivat Saksan rinnalla, joutuivat miehitetyiksi ja niissä syntyi vastarintaliike, jonka johtoon kommunistit pääsivät. Suomessa tämä ei toteutunut ja suuri osa rintamiehistä sai Itä-Karjalassa rokotuksen kommunismia vastaan nähdessään omin silmin, miltä ylistetty uusi yhteiskunta näytti käytännössä.

Mutta tämä ei enää kuulu tuon kirjan aihepiiriin.

Lyhyesti sanoen tämä kirja on ajanmukainen yleisesitys, jonka lukemista voi kaikille suositella. Kritisoitavaa riittää, kuten luonnollista on, mutta olen ymmärtänyt, että jo periaatteessa tämä projekti on kritiikille avoin ja toivottaa asiallisen kritiikin tervetulleeksi, kuten hyvään tieteelliseen tapaan kuuluu.