Purjelaivojen viimeiseltä kaudelta

 

Pallonkierto

 

Eino Koivistoinen, Purjeet pullistuvat. Muistiinpanoja matkalta maapallon ympäri. WSOY 1981, 249 s.

 

Eino Koivistoinen (1907-1987) oli merikapteeni ja ahkera merikirjailija. Hänestä on tälläkin palstalla kirjoitettu, viimeksi aiheena oli ahvenanmaalaisen Gustav Eriksonin laivaston historia (ks. Vihavainen: Haun erikson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Huomattakoon, että tuo legendaarinen purjelaivojen varustaja tosiaan kirjoitti nimensä yhdellä s:llä.

Eriksonin laivat olivat jo maailmansorien välisenä aikana jäänne menneisyydestä, ja sitä toistelee usein myös tämän kirjan sankari, Koivistoinen itse, joka palveli kolmantena perämiehenä parkki Winterhudella, joka kiersi niin Hyväntoivonniemen kuin Kap Hornin hakiessaan vehnälastin Australiasta.

Noita Kap Hornin purjelaivalla kiertäneitä oli vielä takavuosina maassamme kymmenittäin ja heillä oli paitsi oma seura, myös oma kuoronsa, The Shanty Singers, joka lauloi noita vanhoja purjelaivamiesten työlauluja. Kuoro näyttää toimivan yhä, vaikka kaphornareita tuskin enää on joukossa.

Eriksonin purjelaivasto paisui maailman suurimmaksi ja sen kannattavuus perustui pitkälti halpaan työvoimaan. Itse asiassa työvoima peräti itse maksoi siitä, että sai tehdä töitä.

Monessa maassa vaadittiin merikapteenilta purjelaivakokemusta ja niinpä myös tällä Winterhuden matkalla suurin osa miehistöstä oli urallaan eteenpäin pyrkiviä nuoria poikia, jotka itse maksoivat matkastaan.

Töitä purjelaivalla riitti. Lupsakka seilaaminen pasaatissa kesti aikansa, mutta kun siirryttiin toisenlaisille alueille, valmistauduttiin siihen aina vaihtamalla purjeet. Olisi ollut mieletöntä tuhausta antaa auringon polttaa piloille parhaat purjeet silloin, kun sellaisia ei välttämättä tarvittu.

Purjeet kaipasivat myös ylläpitoa koko ajan. Seisingit eli reivinarut oli huosittava jatkuvasti, purjeiden kulmaa oli säädeltävä tuulen vaihdellessa ja joskus jouduttiin tekemään myös käännöksiä, mikä oli parkkilaivalle iso operaatio ja vaati käskyjen nopeaa ja tehokasta täyttämistä ajallaan.

Parkkilaivan ohjaaminen kovassa kelissä oli kovaa työtä, eivätkä heiveröisten miesten voinet siihen aina riittäneet. Parikin kertaa sattui niin, että ruori heitti ruorimiehen väkkäränä pois paikaltaan ja vaarana oli silloin paitsi miehen vammautuminen, myös ja ennen kaikkea laivan tuhoutuminen.

Kerran kävi tässä kirjassa niin, että laiva karkasi ruorimiehen käsistä ja meni tuulessa poikittain kyljelleen eli broachasi, kuten nykyään sanottaisiin. Kapteenin naama kalpeni, sillä takilan kestävyys oli nyt koetuksella. Pitkän aherruksen jälkeen laiva saatiin vasta oikealla kurssilleen. Pelkkä ruorin käyttö ei siihen riittänyt.

Kap Horn oli purjelaivojen hautausmaa ja Koivistoinen mainitsee, että puolentoista sataa laivaa tuhoutui siellä puolen vuosisadan aikana. Niistä jäi vain merkintä Lloydsin rekisteriin. Näissä museokaluissa ei ollut 1920-luvulla enempää kipinälennätintä kuin apumoottoria, vain donkey-kone lastin käsittelyyn, ankkurin nostamiseen ja vastaaviin tehtäviin rannassa.

Johtaminen oli Winterhudessa vanhalla mallilla. Oli hyviä johtajia, joihin kuului kapteeni, ja sitten taas noita perkeleellä johtajia, jotka käyttivät lyöntejä syystä ja syyttä ja saivat miehistön niskakarvat pystyyn ja myös turpiinsa sitten kun tilaisuus tuli.

 Miehistön mukavuudet olivat aataminaikaisella kannalla ja suurimpia puutteita oli makean veden puute. Se ei riittänyt peseytymiseen ennen kuin alettiin taas saada trooppisia kuuroja ja miehistö, jonka skanssissa ei ollut lämmitystä ja joka oli yöt päivät meriveden kastelemissa vaatteissa, sai jatkuvasti paiseita, joita kapteenin puukko sitten paransi.

Ruoka oli tällä matkalla enimmäkseen riittävää ja keripukkia torjuttiin sitruunamehulla, mutta eihän ruoka koskaan kaikille nuorille miehille riittänyt ja sen niukkuuskin aiheutti konflikteja.

Muuten eläminen kuukaudesta toiseen samassa pikku porukassa, joka koostui monesta eri kansallisuudesta, aiheutti myös kitkaa, vaikka ei erityisesti kansallisuuksien välillä, henkilökemiat vain eivät aina kohdanneet.

Mitä homoseksuaalisiin suhteisiin tuli, sellaisia ei siedetty lainkaan ja kirjoittaja arvelee, että se, joka olisi moisesta jäänyt kiinni, olisi ennen pitkää hypännyt yli laidan.

Nainen sen sijaan oli asia, jonka ympärillä kaikkien ajatuksen ymmärrettävästi pyörivät. Joskus noissa laivoissa oi jopa jokunen maksava naismatkustaja ja sellaisen kohtalona oli lähes varmasti päätyä jonkin miehen syliin ja halutessaan vaimoksi, arvelee kirjoittaja.

Itse hän kohtasi Australiassa suuren harvinaisuuden, naispuolisen merenkulkuoppilaan, jonka kanssa romanssikin jo orasti, mutta eihän se merimiehelle ollut lopultakaan realistinen mahdollisuus.

Perämies Koivistoinen osoittautuu aivan erinomaiseksi englantilaisen merikirjallisuuden tuntijaksi. Hän osaa ulkoa runoja ja runoelmia S.T. Coleridgen Ancient Marinerista John Masefiekdi lyyrisiin ja mahtipontisiinkin meren ylistyksiin.

 Proosa Joseph Conradin ja Jack Londonin teoksista vähemmin tunnettuihin opuksiin on tälle perämiehelle läpikotaisin tuttua. Miehistön ja päällystönkin kanssa siitä keskimäärin oli kai parempi olla puhumatta, mutta oli siellä joku Masefieldin runojen skandeeraajakin:

… and the wheel’s kick and the wind’s song

and the white sails’ shaking,

and a grey mist on the sea’s face,

and a grey dawn breaking…

Kirjoittaja on törmännyt aina silloin tällöin niin sanottuihin meren rakastajiin. Koko sana sekä hymyilyttää, että puistattaa Kap Hornin kiertäjää. Meri on purjelaivamiehelle yhä uudelleen se saatana, jonka vallasta on pelastauduttava sitkeällä ja säälimättömällä työllä. Meri on kuolema, joka seuraa aivan vieressä ammottavine pääkallokasvoineen.

Toisaalta on myös olemassa pasaatin ihanuutta, jolloin kannella soivat viulu ja haitari, jolloin on teurastettu joku aivan sioista, syöty juhla-ateria ja peseydytty makealla vedellä. Ryyppy rommiakin liikenee joskus jonkin juhlan kunniaksi.

Koivistoinen toistaa niin usein tuota kiroustaan sunnuntaipurjehtijoille ja meren rakastajille, että käy hieman vaikeaksi ymmärtää, miksi hän yhä uudelleen sentään lähtee merelle ja jopa tuohon mielettömään Kap Hornin ohitukseen, joka nykymittapuin vaikuttaa suorastaan rikolliselta.

Mies, joka pelkästään inhoaisi merta ei myöskään varmaan osaisi ulkoa Masefielfin mahtavia oodeja merelle ja jopa kääntäisi niitä suomeksi, kuten Kovistoinen tekee. Meri ei ammattimiehellekään ole pelkästään suuri saatana, mutta ei myöskään pelkkää romantiikkaa, voisi tästä kai oppia.

 Koivistoisen suhde on siis tavattoman vahvasti ambivalentti. Ei elämä yleensäkään ole pelkkää tuota tai tätä, vaan kaikkia niitä. Merellä vanhassa parkissa meren kasvojen ilme varmasti vaihteli tavalla, jota me sunnuntaipurjehtijat emme ihan käsitä, vaikka yhtä ja toista olisimmekin nähneet.