Uusi esitys sodistamme

 

Näkymätön elefantti

 

Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Fredrik Geust. Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta. Docendo 2024, 544 s.

 

Neuvostoliiton romahdettua saatiin tutkijoiden käyttöön paljon uutta arkistomateriaalia aina huipputasoa myöten. Jo se on pätevä syy päivittää käsityksemme viime sotien kaltaisesta kansakunnan kohtalontarinasta ja kirjoittaa uusi yleisesitys.

Monessa asiassa tietomme ovat olennaisesti tarkentuneet ja spekulaatioille on yhä vähemmän tilaa. Valtava määrä alatason minuuttihistoriaa on myös tehnyt sodan arkipäivän entistä tutummaksi. Ympäripyöreiden fraasien sijasta tiedämme, millaista elämää eri yhteiskuntaryhmät joutuivat viettämään.

Korkeimmalla tasolla koko sota on hahmotettu imperiumien keskinäiseksi taisteluksi. Tässä kirjassa on haluttu piirtää kokonaiskuvaa näytelmästä, jossa Suomella oli oma roolinsa ja jonka ymmärtäminen edellyttää asioiden hahmottamista jo ennen taisteluiden puhkeamista.

Tällaisina esitetään kirjan tavoitteet ja monesta ne saattavat näyttää petollisen yksinkertaisilta. Myös totalitaariset valtiot ovat suuressa pelissä pelaajia muden joukossa ja niiden resursseja pyrkivät myös muut valtiot kilvan hyödyntämään, länsiliittoutuneet omalla tavallaan, Neuvostoliitto ja Suomi omallaan.

Ei totaalisen sodan logiikka sen kummempaa ole. Oleellista siinä on pyrkimys omaan menestymiseen keinolla millä tahansa. Pienellä valtiolla päämäärä sisältää ainakin eloonjäämisen ja suurvalloilla usein paljon enemmän. Imperiumitkin taistelivat paitsi herruudesta, myös olemassaolostaan.

Olen lukenut tästä kirjasta vasta talvisotaa käsittelevän osuuden. Ennen kuin aloitan sen ruotimisen, haluan huomauttaa, että kirjalla on suuria ansioita ja että se näyttää hyvinkin täyttävän sen tehtävän, jonka se on itselleen asettanut, eli saavutetun lopputuloksen selittämisen. Ainakin asia koskee sotilaallisen ja poliittisen kehityksen kuvausta.

Usein kirjoja moititaan paitsi siitä, mitä ne esittävät, myös siitä, mitä ne jättävät pois. Jälkimmäistä ainesta on sinänsä loputtomasti ja kohtuullista onkin kiinnittää huomiota vain siihen, millä voidaan aikoinaan katsoa olleen kyllin suuri merkitys.

Koska jokainen normaali historiateos on jonkinlainen narratiivi, joka muotoutuu sen mukaan, mitä asioita siinä huomioidaan, tarkoittaa valinta myös tärkeää ratkaisua, jossa tuo narratiivi syntyy. Sota näkyy, tuntuu ja haisee eri tavoin riippuen siitä, miten sitä pöyhitään.

Sodan historia on aloitettava jo ennen sen syttymistä, kuten kirjassa todetaan. Talvisodan ohella sitä edelsivät Neuvostoliiton sotilaalliset operaatiot sekä Puolassa, että paljon suuremmat taistelut japanilaisia vastaan Siperiassa (Hasanin järvellä ja Halhin Golissa).

Aivan sodan edellä Neuvostoliiton julistettiin myös siirtyneen sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään, mikä muutti koko kansalaisten psyykkistä ja jopa fyysistäkin olemusta Uusi sosialistinen ihminen ylsi joukkomitassa käsittämättömiin sankaritekoihin, jotka ennen olisivat olleet mahdottomia, kertoi propaganda päivittäin.

Propaganda vatkasi myös herkeämättä loistavan, voittamattoman puna-armeijan mahtia ja uusia aseita. Tuleva sota käytäisiin vihollisen alueella ja voitettaisiin hämmästyttävän vähällä verellä. Sosialismi edusti paitsi rajatonta riemua myös sellaista kykyä, jota ihmiskunta ei koskaan ollut nähnyt (vrt. Vihavainen: Haun huomenna on sitten sota tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Juuri ennen sotaa oli myös ollut niin sanotun suuren terrorin aika, johon paitsi armeijan upseeriston desimointia, liittyi raja-alueiden vähemmistöjen kansanmurha. Kymmentuhannen suomalaisen tappamisen lisäksi myös koko suomen kielen käyttö lakkautettiin. Kokonaisten kansojen siirroista tuli arkipäivää.

Muuan keskeisen tärkeä sotaa edeltävän historian elementti oli myös Suomen vuoden 1918 sota, jonka muisto oli yhä tuoreena ihmisten mielessä. Sen voitiin arvioida pitävän yhä hengissä toisaalta kostonhalua ja revanssihenkeä ja toisaalta pelkoa ankarasta tilityksestä, joka sen jälkeen odottaisi.

Asian merkitystä ei kannata vähätellä sillä perusteella, että Suomessa elintaso oli noussut ja entiset punaiset integroituneet uuteen yhteiskuntaan. Talvisota aloitetiin molemmin puolin julistamalla, että vuoden 1918 sota vietäisiin nyt loppuun. Näin teki SKP julistuksessaan ja samalla tavalla vastasi Mannerheim omassaan.

Mannerheimin viittausta vuoteen 1918 on syystäkin pidetty harkitsemattomana. Hän ei kuitenkaan ollut asiassa aloitteentekijä. Kuusisen kaltaiset tappamatta jääneet vuoden 1918 punaisten johtajat, joita yhä muutamia löytyi, olivat ensimmäisinä asialla.

Ymmärrettävästi SKP:n julistuksessa (ks. Vihavainen: Haun skp tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) rehvasteltiin sillä, että kun Venäjä vuonna 1918 oli ollut heikkouden tilassa ja Suomen vallankumous siksi kukistunut, oli Neuvostoliitto nyt kaikkein vahvin mahti maailmassa ja vallankumouksen voitto oli varma.

Kuusisen hallitus ei ollut mikään pelkkä propagandainstituutio, vaikka sen nimittäminen myös varjohallitukseksi tai nukkehallitukseksi osuisi harhaan. Kyseessä oli Suomen uudelle, Neuvostoliiton sanelemalle historialliselle kehitysaiheelle luotu elin, joka toimi koko skenaarion napana.

Neuvostoliitto solmi sopimuksen Kuusisen hallituksen kanssa eikä siis enää tunnustanut Helsingin hallitusta, jonka väitettiinkin häipyneen tuntemattomaan paikkaan, kunnes osoittautui, että se oli yhä olemassa. Rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa ei nyt kuitenkaan ollut vain vaikeata, kuten kirjassa esitetään, vaan mahdotonta.

Toki, kuten sanotaan, kovassa paikasa koiraskin poikii ja sellainenhan Stalinillekin sitten tuli.

Kuusisen hallitukselle ei luvattu alueita Itä-Karjalasta, vaan lahjoitettiin ne. Kyseessä oli valtiosopimus, joka tuli voimaan välittömästi, joskin sen ratifiointi tapahtuisi myöhemmin ja mahdollisimman pian Helsingissä, kuten sopimustekstissä todettiin.

Puna-armeijan rooli oli sopimuksen jälkeen auttajan rooli eikä suinkaan aggressorin. Kyseessä ei ollut taistelu mitään valtiota vastaan, vaan erään valtion uuden, demokraattisen hallituksen puolesta.

Aluelahjoitus oli siis tapahtunut tosiasia ja uusi Suur-Suomi käsitti koko Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaisen osan, mukaan lukien Uhtua ja Aunus. Tämä aluejärjestely toteutti Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatasenunelman ja oli luonnollisesti myös oikeutettu, kuten nyt Neuvostoliito koko arvovallalla todettiin.

Tämän maailmanhistoriallisen uutuuden (aluelahjoitus) voitiin laskea käännyttävän myös porvarillisia piirejä Kuusisen hallituksen puolelle. Toivottoman taistelunsijaan oli tarjolla suuren kansallisen laajenemisohjelman toteutus.

Tarjolla oli myös kosto vuoden 1918 hirmutöistä, jota ei unohdettu ottaa esille. Suomi tosin säilyi sopimuksen mukaan suvereenina valtiona, joka itse valitsisi uuden hallituksen mahdollisimman demokraattiselta pohjalta. Sen liittäminen Neuvostoliittoon ei ollut päiväjärjestyksessä vielä. Jokainen kuitenkin käsitti, että jokaisella päivällä oli oma agendansa.

Miten vuoden 1918 lahtarien rankaiseminen olisi tapahtunut ja keitä se olisi koskenut? Periaatteet olisivat tietenkin olleet aikakauden käytännön mukaiset ja Puolan ja Baltian maiden esimerkistä tiedämme, millaiset.

 Vastarintaliike erityisesti suojeluskuntalaisten organisoimana olisi varmasti noussut ainakin liettualaiselle tasolle ja puna-armeijan virka-apu olisi ollut välttämätön. Niinpä rintamalla voitiin valita suorana seisomisen ja Suomen Demokraattisessa Tasavallassa tapahtuvan, niskalaukausta helpottavan polvistumisen välillä.

Tulevaisuudestahan ei kukaan Neuvostoliitossakaan voinut mitään varmaa sanoa, lukuun ottamatta nyt sitä, että Eurooppaan oli juuri syntynyt uusi sosialistista tyyppiä oleva itsenäinen valtio, jonka lyhyt historiakin voitiin jo lukea joistakin hakuteoksista.

Suomen uusia rajoja hehkutettiin valtavalla kampanjalla, muun muassa Pravdan monimiljoonaisessa painoksessa kokonaisen sivun kartalla. Kuusisen hallituksen tukijoita löytyi kautta maailman, aina Tanskaa, Ruotsia ja Englantia myöten, Amerikasta puhumatta ja he olivat hyvin äänekkäitä pyhällä asiallaan Suomen kansan puolesta.

Tässä kirjassa uskotaan, että Stalinille oli sitten helppoa luopua Kuusisesta, josta ennen pitkää tuli taakka koko Neuvostoliiton uskottavuudelle.

Uskokoon ken tahtoo. Kuusisesta luopuminen ja hänen kanssaan solmitun valtiosopimuksen hylkääminen oli hirvittävä nolaus Stalinille ja luultavasti hänen elämänsä suurin.

Tapahtuneen maskeeraamiseksi hänen piti sitten välittömästi perustaa uusi, muiden kanssa ”tasa-arvoinen” Karjalais-Suomalainen Sosialistien Neuvostotasavalta eli muuttaa koko Neuvostoliiton koostumusta sen vaakunaa myöten, vaikka uusien alueiden liittäminen ei mitenkään täyttänyt perustuslaissa annettuja neuvostotasavallan kriteerejä. Myös suomen kielen ylösnousemus ja tappamatta jääneiden uskollisten kommunstien sijoittamien sen johtoon olivat pakollisia tehtäviä. (vt. Vihavainen: Haun karjalais-suomalainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

En nyt viivy pitempään tässä teemassa, mutta totean, ettei näin keskeistä asiaa maamme ja sen Venäjän-suhteiden historiassa ei kerta kaikkiaan saa jättää pois yleisesityksestä, jonka tarkoituksena on auttaa lukijaa ymmärtämään viie sotien todellisuutta.

Kirjoittajat näyttävät yksinkertaisesti luottaneen Stephen Kotkiniin, joka epäilemättä on perusteellisesti kaivellut Stalinin vaiheita. Talvisodan kohdalla hän valitettavasti kuitenkin on jäänyt Suomen kannalta vain ulkopuoliseksi maallikoksi, jolle asioiden merkitys ei ole lainkaan auennut.

Olen lukenut kirjaa vasta välirauhaan saakka ja siihen on syytä vielä palata, joten kokonaisarvio tulee myöhemmin. Toivon, ettei tämä kritiikki loukkaa kirjoittajia, jotka tiedän sinänsä alallaan päteviksi ja tunnollisiksi.

Joskus vain näyttää sattuvan, että kun kohdistetaan katse lopputulokseen (Suomen selviytyminen) saattavat aikoinaan oleellisetkin asiat jäädä jopa huomaamatta.

Amicus Plato, magis amica veritas.