Oli synkkä ja syksyinen yö,

 

Skotlannin nummilta

 

Walter Scott, Musta kääpiö (1816). Englannin kielestä suomentanut J. Krohn. Otava 1912, 197 s.

Skotlanti merkitsi eurooppalaisille kauan seutua, josta saapui loputon virta hurjia palkkasotureita, joita ruhtinaat mielellään pestasvat. Skottilaisia sukuja on tänäkin päivänä myös meillä presidentinlinnaa myöten, kuten niitä on muuallakin Euroopassa, aina Venäjällä asti.

Skotlannissa riitelivät alituisesti keskenään kunniastaan arat suvut ja klaanit, mikä on varma primitiivisen yhteiskunnan ja erityisesti vuoristolaisten tunnusmerkki. Nykyäänhän vastaava instituutio on yhä voimissaan monin paikoin etelässä, jopa Euroopassa.

Samaan aikaan Skotlanti kuitenkin kulki koko länsimaisen sivilisaation eturintamassa ja oli valistusfilosofian tärkein kehto jopa Voltairen tunnustuksen mukaan.  Toki Skotlannin valistus syntyi kaupungeissa eikä ylämaan vuoristoissa.

David Hume, Adam Smith ja monet muut skotit olivat nykyisen maailmamme älyllisen perustan laskijoita. Valistus ulottui Skotlannissa laajalti myös kansaan ja1700-luvun puolivälissä lukutaito oli jo maassa yleinen.

Vuonna 1707 Skotlanti ja Englanti yhdistyivät. Maasta karkotetun Jaakko II:n kannattajat eli jakobiitit eivät tätä hyväksyneet ja jatkoivat vastarintaa vuosikymmeniä, Stuart-sukuisen kruununtavoittelijan asuessa Ranskassa.

Kaksi kertaa jakobiitit nousivat suurempaan aseelliseen kapinaan Englantia vastaan, 1714-15 ja 1745-46. Kapinat tietenkin kukistettiin, mutta toisinkin olisi voinut käydä. Pienempiä levottomuuksia oli enemmänkin.

Tiedossa on, että kuninkaamme Kaarle XII, ”rautakallo” suunnitteli apuretkikunnan järjestämistä Skotlantiin, jossa valtaan nostetun Stuartin avulla olisi sitten käännytty pohjoiseen, Kaarlen täkäläisiä vihollisia vastaan.

Tämä tapahtui paljon Poltavan taistelun jälkeen, tilanteessa, jossa  venäläiset olivat jo vallanneet koko Suomen lyötyään se armeijan Napuen taistelussa 1714. Suomalaisiakin joukkoja oli silti yhä kuinkaan käytössä. Carl Gustaf  Armfeltin johdolla he samosivat Norjan tuntureiden yli vuonna 1717 ja olivat siis jo lähellä Skotlantia. Tosin siihen aikaan vuosien 1714-1715 jakobiittikapinakin oli jo kukistettu.

En tunne tarkemmin niitä Kaarlen suunnitelmia, jotka liittyivät Skotlannin jakobiittien kanssa tehtävän yhteistyöhön. Joka tapauksessa lienee sanottava, ettei idea ihan mahdoton olisi ollut, jos se olisi aikanaan toteutettu. Silloin skottilais-ruotsalais-suomalainen yhteys olisi saanut nykyistäkin suuremman merkityksen.

No, Walter Scottin pikku romaani liittyy ensimmäisen, pienen jakobiittikapinan aikoihin, vuoteen 1708, heti Skotlannin ja Englannin yhdistymisen jälkeen. Se puhu mitään siitä ruotsalaisten mahdollisesta maihinnoususta, jota ei koskaan tullut. Sen sijaan se kuvaa kiinnostavasti paikallisten klaanien välisiä jännitteitä ja Englannin ja Skotalnnin rajaseudun sotaisia perinteitä.

Romaanissa on ajan romanttisen kirjallisuuden perusainekset: kauhua herättävä olento, öiset ratsastukset, naisenryöstöt, sukujen ja aatelisten kunnianarkuus ja ritarilinnojen sotainen historia.

Suurten intohimojen, hyveiden ja paheiden ohella löytyy kirjasta mystistä arvoituksellisuutta ja aivan yllättävä loppukohtaus, joka on todellinen Hollywoodin arvoinen happy end. 1800-luvun alun brittilukijat saattoivat vielä ammentaa sadan vuoden takaisesta lähihistoriastaan hyvin dramaattisia aineksia, joiden kontrasti uuteen teollisen vallankumouksen Britanniaan oli melkoinen.

Toki muistamme, että tuo pelkäksi järjen ja edistyksen ajaksi helposti mieltämämme 1800-lukukin oli yhä täynnään hirvittäviä draamoja, mukaan lukien nälänhädät Irlannissa ja Suomessa. 1800-luvun alun ja vielä puolivälinkin romantiikkaan kuului myös goottilainen kauhu, joka ilmeisesti viihtyi ajan ilmapiirissä.

Suomessa sitä edusti esimeriksi Sakari Topeliuksen nyt jo unohdettu Aulangon pastorinvaali (ks. Vihavainen: Haun aulanko tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , joka kannattaa yhä lukea.

Scottin romaanit olivat aikoinaan valtavan suosittuja ja niitä luettiin kaikkialla länsimaisen sivistyksen piirissä. Ne tarjoavat yhä jonkinlaista vastapainoa sille kuvalle rationaalisesta ja kuivan asiallisesta Englannista, joka mielessämme helposti syntyy. Skotlantiahan Scott muuten kuvaakin, eikä suinkaan Englantia ja se oli ja on aivan eri asia se.