Minä syytän

 

Ympäristörikoksia ja vääriä kokemuksia

 

Olen tilannut hesaria jo kymmeniä vuosia, en muista kuinka kauan. Sen kuitenkin muistan hyvin, että se tuli minulle myös jonkin aikaa Moskovaan, Leninvuorille,  Lomonosoville nimetyn yliopiston asuntolaan.

Lehti herätti yleistä hämmästystä paksuudellaan ja kukapa ei muistaisi, miten paksuja sen sunnuntainumerot aikoinaan todella olivat loputtomine mainoksineen. Kun autot joskus ohittivat toisensa hyvin läheltä, saatettiin liioittelematta sanoa, että siihen olisi korkeintaan mahtunut sunnuntain hesari väliin.

Lehdessä oli paljon lukemista ja kirjoittajina olivat usein oman alansa pätevimmät osaajat. Myös toimittajissa oli verrattomia sananiekkoja, joista erityisesti Jaakko Okkerin tekstejä aina odotti. Se mies osasi panna Kekkosen perässähiihtäjineen omalle paikalleen.

En tarkoita, ett heitä vastaan olisi älyttömästi hyökätty, vaan heidät nimenomaan pantiin omalle paikalleen tai ainakin sen lähelle. Karin piirrokset olivat vailla vertaa koko maailmassa. Ne eivät edustaneet venäläistyyppistä ns. satiirista huumoria, kuten vaikkapa Krokodil-lehti, joka yritti briljeerata ala-arvoisille rinnastuksilla ja itse keksityillä typeryyksillä, kuten jokunen oman aikammekin pilapiirtäjä. Karin huumori oli nerokkaan osuvaa.

Lehden paksuus oli ongelma. Sain sen siihen aikaan noin viikon vanhana ja viikon annos aina kerrallaan. Sitä kertyi kottikärryllinen vähintäänkin kerran kuukaudessa. Miten ihmeessä oli varaa painattaa tuollaista ilmeisen turhaa paperiröykkiötä, josta kolme neljännestä jäi aia lähes kaikilta lukematta? Miksi sitäkin sentään kaikille tyrkytettiin?

Jo siihen aikaan, toisin kuin moni kuvittelee, ajateltiin useinkin sitä, mikä tässä maailmassa on tarpeellista ja mikä ei. Jopa yhteiskuntaopin oppikirjassa kehotettiin varomaan mainosmiehiä ja muita muodinluojia, jotka uskottelivat tyhmille, että heidän oli nyt saatava vielä tätä ja tuota ollakseen onnellinen. Konsumerismi oli tullut meillekin.

Paksu hesari oli ennen valintamyymälöitä tämän mielettömyyden selvimpiä ilmauksia. Kaikki me toki Suomessa vielä silloin ymmärsimme, ettei se metsä mihinkään häviä siitä, että sitä hakataan. Jos sen vaikka jättäisi omiin oloihinsa, olisi siinä kymmenen vuoden kuluttua lähes läpitunkematon ryteikkö, josta kyllä järkiperäisesti hoitamalla saataisiin muutaman vuosikymmenen kuluttua taas propsipuuta, josta sopi paperia tehdä ja sitten järeitä tukkeja.

Eihän meillä Suomessa metsän uusiutuminen mikään ongelma ollut. Sitä tuli ja meni ja aina se oli jossakin kasvun vaiheessaan yhteyttämässä ja happea iloksemme tuottamassa. Ei se ollut ongelma.

Ongelmaksi sen sijaan alkoivat muodostua hurjaa vauhtia kasvavat kaatopaikat, jonne se mainosmiesten meille syöttämä tarpeeton kama yhä nopeammin päätyi. Miksi me oikein suostuimme lukemaan hesaria, kun tarjolla olisi ollut ohuempiakin lehtiä?

Syy tuli jo kerrottua. Se oli hyvä lehti, eikä mikään tähtitoimittajien kunnian kenttä, jossa kilpailtaisiin siitä, kuka on aatteellisin ja löytää kaikkein kauheimmat väärinajattelemisen jäänteet vähäpätöisestä, mutta niin kovin vaikutusvaltaisesta kulttuuristamme.

Hesarin suuret päivät ovat olleet ja menneet, mutta yhä lehti ilmestyy myös yli kahdensadan tuhannen kappaleen paperipainoksena, jonka paksuus on ehkäpä neljänneksen entisestä. Joka tapauksessa voimme todeta sen yhä olevan merkittävä tekijä metsiemme kiertokulussa, vaikka paperin tuotantokin alkaa tässä maassa olla jo alas ajettu.

Nyt tuossa lehdessä joka tapauksessa hallitsevat kaikkein uudenaikaisimman oikeinajattelun mestarit, jotka osaavat ulkoa maailmalla syntyneitä iskulauseita. Yksi niistä kauhistelee puiden hakkaamista. Metsureille eli nyyisille moton käyttäjille on siellä vierailla veräjillä keksitty oma nimikin: puunteurastajat.

Jonkinlainen usko siihen, ettei se kerran hakattu puu jotenkin kuitenkaan sitten enää uudelleen kasva (mikä on yksilöiden kohdalla sinänsä totta) ja että sen kaataminen on jonkinlainen synti, on iskostunut myös meidän maahamme.

Tavallinen stadilainen edistyshenkilö ei kerta kaikkiaan usko, että metsänomistajat huolehtisivat puidensa uusiutumisesta. He vain tappavat noita eläviä olentoja, joiden halaaminen tuottaa niin hyvän mielen. Herain toimittajat ovat etujoukkoamme ja näyttävät sisäistäneen asian.

Asetelma on absurdi sikäli, että jokainen sivun mittainen juttu, joka tuossa lehdessä julkaistaan, vaatii yhtä paljon paperia kuin normaalin kirjan julkaiseminen. Jos kirjan julkaiseminen on ympäristöä vaarantava asia eli ympäristörikos, on sitä myös jokainen hesarissa julkaistu juttu.

Olin aika järkyttynyt huomatessani pari päivää sitten erään toimittajasankarin teilaavan erään kirjan julistamalla sen ympäristörikokseksi. Hän vaati asian hyvittämistä istuttamalla tietyn määrän puita noiden kirjan vuoksi uhrattujen marttyyrien hyvittämiseksi.

Miksi hän uhohti sen, ett hänen olisi itse tehtävä samasta syystä aivan samoin, en tiedä. Ehkäpä hänen julistamansa evankeliumi on niin arvokasta, että sen nimissä on voitava uhrata paljon kaikkein kalleintakin. Näinhän sitä joskus  Jeesuksen aikoina temppeleissä vielä tehtiin.

Mutta entä mikä oli tuon toimittaan tekemän rikoksen kautta ja hinnalla tälle maailmalle julistama sanoma?

Kyseessä oli erään nuoren miehen elämäkerran teilaus. Kirjaa en ole lukenut, mutta tiedän, että sen aihepiiri herättää suurta mielenkiintoa ja ihan aiheesta. Kyseessä on nimittäin tummaihoinen nuori mies, juuri sellainen, jonka kaltaisten oikeuksien ja onnen nimiin koko hesarin toimitus yhä uudelleen vannoo. Tässä tapauksessa kirjoittajan ihonväriä ei kuitenkaan edes mainittu…

Millaista se oikein on, kun elää nuoruuttaan tässä henkisten sarvikuonojen maassa, jossa niin harva ymmärtää mitään edes etuoikeuskehästä ja inklusiivisuudesta? Millaista on, kun sivulauseissakin kantasuomalaiset puhuvat loukkaavilla sanoilla tai ainakin ajattelevat aivan epäkorrekteja ajatuksia? Eikö se ole helvetti maan päällä.

Tämä tumma nuori mies näyttää tietojeni mukaan sen sijaan olleen ihan tyytyväinen elämäänsä. Hän on harrastanut kaikkia niitä samoja sekoiluja, kuin ikätoverinsa yleensä, siis nuo nuoret miesoletetut. Viinaa, seksiä, epäkorrekteja puheita ja piru ties mitä.

Miksi siitä nyt on oikein elämäkerta kirjoitettu? Tiedossa on, että sen kohde on suhtautunut kielteisesti monimuotoisuuskoulutukseen, joka sentään on kehitetty kaukana sivilisaatiomme keskuksissa juuri hänen kaltaisiaan varten?

Miksei hän valita ja huokaa? Miksei hän ole onneton? Miksei hän vaadi meitä muuttamaan koko ajatteluamme ja elämäntapaamme? Missä on syyttävä sormi? Niin, miksi koko kirja sitten on kirjoitettu? Eikö se ole turha tai vielä sitäkin pahempi?

Koko kirja näyttää olevan  kuin märkä rätti päin inklusiisivisuuskouluttajan hyväntahtoisia tädinkasvoja. Näyttää siltä, että tämä mies haluaa olla vain mies muiden joukossa. Mies? Siis rontti? Ehkäpä siinä on kaiken avain?

Miksei hän avaudu ja tunnusta feminiinistä puoltaan ja tule vaikkapa toimittajan luo itkemään? Olisihan tässä maassa sympatiaa ja hellyyttäkin tarjolla loputtomasti niille, jotka sitä etsivät.

Kyseessä on siis aivan turha ei, vaan vastuuton ja vahingollinen-  kirja jossa kaikki suurimmat ja uusimmat totuudet on asetettu päälaelleen ja vieläpä aivan väärän henkilön toimesta. Eikö koko painos olisi makuloitava, ellei sitä nyt sitten voida kieltää ja julkaistava sen sijaan jokin oikein ajattelevan uhrihenkilön kirja, ehkäpä naisen tai transhenkilön kirjoittama?

Tuossa kirjassa sitten kirjoittaja voisi oikein kunnolla ruoskia lukijoiden ennakkoluuloja ja väärämielisyyttä, islamofobiaa ja valkoista ylivaltaa. Sitähän me kaikki juuri tarvitsemme emmekä jonkun tumman miehen kertomuksia mukamas normaalista  nuoruudestaan.

Eiköhän se kirja ole piankin jo tulossa.