Aikansa aattein

 

Huomaan, että olen tästä aihepiiristä kirjoittanut ennenkin. Tässä muuan vanha blogi, jota olen muuttanut vain kappalejakoa lisäämällä:

 

tiistai 25. lokakuuta 2011

Historian paradigmat ja myyttien elinkaari

 

Historian paradigmat ja myyttien elinkaari

 

Thomas Kuhnin teoriaa tieteellisistä vallankumouksista paradigman muutoksina ei tarvinne kenellekään erikseen esitellä. Senhän oletettiin ja yhä oletetaan toimivan jopa luonnontieteissä, mikä oli melkoinen järkytys tieteellisen maailmankuvan omaksuneille.

 Täytyy muistaa, että ”tieteellinen maailmankuva” ei vielä hiljattain tarkoittanut vain kriittistä ajattelua, joka ei hyväksynyt perustelemattomia tai huonosti perusteltuja väitteitä. Se oli paljon vaateliaampi asenne ja edellytti, että maailmaa voitiin hallita tiedolla, joka oli yhtä vastaansanomatonta kuin aritmetiikka.

 Ernst Machin ja Richard Avenariuksen empiriokritisismi, joka suhtautui pessimistisesti ihmistiedon rajattomaan pätevyyteen, sai V.I.Leninin raivon valtaan.  Leninismi oli poliittinen oppi, joka perusteli täydellisen häikäilemättömyytensä juuri sillä, että se edusti ainoaa totuutta siinä muodossa, kun se oli saavutettavissa ja sen oikeutus oli yhtä suuri kuin kertotaulun auktoriteetti alakoululaisten tekemiin laskuvirheisiin nähden.

Mutta kaikella on aikansa. Itse asiassa leninismi oli jo omana aikanaan takapajuinen uskomusjärjestelmä, josta aika oli ajanut ohi edistyneimmissä maissa. Saksassa ja Itävallassa ei eturivin älymystö enää Leninin aikana uskonut Hegelin dialektiikalla olevan paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Vain se, että Leninin mukaan nimetty oppirakennelma sai Venäjällä vuosikymmeniksi käsiinsä poliittisen vallan, mahdollisti sen, että tuo hirviömäinen kvasiuskonto sai niin tavattomasti arvovaltaa koko maailman huijattavan älymystön piirissä kuin se sai.

Sen intellektuaalinen menestyshän oli aina sangen riippuvainen poliittisesta menestyksestä, suurimmillaan neuvostoideologian auktoriteetti oli sodan jälkeen, generalissimus Stalinin hymyillessä läntiselle maailmalle nousevan auringon suunnasta.

 Destalinisoinnin jälkeen moniaalla nolostuttiin siitä liehakoinnista, jota rikolliselle ideologialle oli osoitettu, mutta joillakin kulmilla, nimenomaan Suomessa, leninismin nousu oli 1960-luvulla vasta tulossa. Sen sovittaminen suomalaiseen historian kansalliseen paradigmaan oli parin vuosikymmenen pituinen prosessi, ja sillä on siellä yhä paikkansa.

Mutta paradigmoilla on elinkaarensa. Suomen itsenäistyttyä sen ikiaikainen taistelu itäistä vaaraa vastaan nousi kansallisen itseymmärryksen keskiöön.

 Pienen kansan ihmeellinen pelastuminen itäisen hirviön kynsistä kaipasi selitystään. Kansan sankaruus ja petturien petoksen kataluus nousivat kohtalonkysymyksiksi. Tilanne on nyt hyvin samanlainen Baltiassa ja Gruusiassa (Sakartvelo).

Kaikilla paradigmoilla on kuitenkin myös vanhuutensa ja raihnautensa. Historiassa tämä on erityisen selvästi havaittavissa. De Gaulle tokaisi aikanaan henkevästi, että tytöt, ruusut ja sopimukset ovat samanlaisia: ne kukoistavat vain aikansa.

Jokainen aikakausi näyttää kaipaavan omaa uutta näkökulmaansa historiaan ja huumaantuvan siitä. Kyse ei ole pelkästä tieteellisestä mielenkiinnosta, vaikka myös matematiikan väitetään aiheuttavan joillekin hurmioitumisen hetkiä.

Kyse näyttää olevan myös kulloisenkin nuoren sukupolven aikalaiskokemuksesta, joka kaipaa oman maailmanselityksensä. Kuten jokainen nuori luulee itse keksineensä seksuaalisuuden, luulee myös nuori intellektuelli löytäneensä jonkin ylivertaisen viisauden, joka häntä edeltäneelle ihmiskunnalle jäi saavuttamattomaksi.

 Ehkäpä kyseessä on nimenomaan sukupolvisidonnainen asia, jossa eräs avainkäsite on erottautuminen, nimenomaan erottautuminen vanhasta ja siten tuleminen uudeksi.

Sotien välisen ajan nuoriso erottautui edeltäjiensä lepsusta liberalismista, steriilistä legalismista ja selkärangattomasta ryssäläisyyden myötäilystä.

Se vaali jääkärien ja heimosoturien eikä laillisuuden ja liberalismin perintöä. Sen suuri hetki oli sota, jossa se todella näytti leijonankyntensä. Kriittisesti tarkasteltuna AKS: läisyys oli tietenkin aina ollut lapsellista änkyröintiä ja muotiaatteiden eklektistä liehakointia, sen historiannäkemys oli vähintäänkin yksipuolinen ja epähumaani.

Näistä asioista vanhemmat ja viisaammat olivat sitä jo akanaan arvostelleet. Siitä huolimatta se sopi aikakautensa nuorelle sukupolvelle kuin nenä päähän ja mitä ilmeisimmin se hurmasi kannattajansa.

Sodan jälkeiselle nuorisolle heidän edeltäjiensä ideologinen pakaasi oli sietämätön. Paitsi että sen yksipuolisuudet paistoivat nyt räikeinä heiveröisen filosofisen kaavun läpi, edellytti sen jatkuminen myös samaistumista omien vanhempien ideologiseen maailmaan, joka oli kohtalon oikusta muodostunut huomattavan arkaaiseksi.

 Runeberg ja Topelius kuuluivat sentään sadan vuoden takaiseen maailmaan. Tuo maailma oli yhteiskuntansa, tieteensä ja taiteensa kannalta jo kaukaista menneisyyttä. Tilanne ei voinut jatkua.

Leninismi oli aikanaan, 1920-luvulla näyttäytynyt suomalaiselle valtavirralle tolkuttomana verisenä pakkovaltana, jonka perusidea oli ihmisen alhaisimpien vaistojen irralleen päästäminen ja joka vaati miljoonia ihmishenkiä ja tuhosi Venäjän sivistyneistön ja sivistyksen.

Tämä näkemys oli täysin perusteltu ja siitä poikkeaminen vaati vahvaa uskoa johonkin sellaiseen, jota ei ainakaan vielä ollut olemassa. Sodan jälkeen, kun leninismin nimiin vannonut Neuvostoliitto oli murskannut Saksan ja sen alistaman uuden Euroopan, oli tilanne jo kerrassaan toinen. Monen mielestä Neuvostoliitto väitti yhä, että kaksi kertaa kaksi on viisi, mutta asia ei enää ollut naurettava, vaan kammottava.

Uuden paradigman alku oli tuskallinen. J.K. Paasikivi purki sydäntään rakkaalle päiväkirjalleen ja valitti sitä, että Suomen oli heittäydyttävä mahalleen katumaan syntejään, vaikka se ei ollut tätä häväistystä suinkaan ansainnut.

Mutta, kun Stalin pyytää tanssimaan, niin viisas mies tanssii. Jo Paasikivi, jota painoi vastuu Moskovan neuvotteluista vuonna 1939, pyrki muistelmissaan sälyttämään taakkaa muillekin ja avasi tietä kontrafaktuaaliselle vaihtoehdolle nimeltä Suomen historia ilman talvisotaa.

Tämä olisi ilmeisesti sisältänyt myös mahdollisuuden jatkosodan jäämisestä pois aikakirjoista. Kaikkeen olisikin ehkä tarvittu vain keskinäistä luottamusta. Miten paljon tuo ”vain” tarkoitti, jäi vanhan valtioneuvoksen epigonien pohdittavaksi.

Tie jälkikäteiseen pelastumiseen oli avattu historialle. K-linja tykitti Suomen johtajien poliittista lyhytnäköisyyttä sotien välisenä aikana. Itse UKK julisti: mikäli jo vuonna 1938, eikä vasta vuonna 1948 olisi tehty Sopimus Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kanssa, ei olisi tarvittu mitään sotia.

Suurella itäisellä naapurilla oli Suomeen nähden vain turvallisuusintressejä. Kun samaa paradigmaa jatkettiin, nähtiin suuren Venäjän kansan kautta historian aina tunteneen vain mitä syvintä sympatiaa Suomea kohtaan. Neuvostokaudella tämä sympatia oli myös täysin pyyteetöntä. Maiden välisten suhteiden ongelmat olivat aina perustuneet suomalaisten väärinkäsityksiin. Itsenäisyydestään Suomi sai kiittää Leniniä

Sotasukupolven korvissa tämä musiikki särisi pahasti, mutta nuori kohortti hurmaantui siitä. Siinä nimittäin oli paljon paikkansa pitävää tai ainakin sellaista, mitä voitiin perustella loukkaamatta kiistattomia faktoja. Ryssänvihan tympeä painolasti voitiin nyt heittää nurkkaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä todella kansallinen ulkopolitiikka, johon jo J.V. Snellman oli kehottanut.

Se, mitä me nyt nimitämme rähmälläänoloksi, oli monelle aikoinaan totisinta totta, humanistista ennakkoluulottomuutta ja avarakatseista realiteettien tunnustamista. Pelkoa tai matelevaisuutta tunsi tai ainakaan tunnusti tuskin kukaan. Jyvistä erotetut akanat eli vanhat änkyrät pysyivät juoksuhaudoissaan eivätkä ymmärtäneet, että heidän totuutensa oli, kuten näytti, lopullisesti, täydellisesti ja peruuttamattomasti kuopattu.

Paradigma kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että olemassa olevat tulkinnat voidaan suurimmaksi osaksi, mutta vain suurimmaksi osaksi mahduttaa yhteen peruskaavaan. Monet seikat jäävät aina sen ulkopuolelle.

 Kovin moninaistahan on inhimillinen todellisuus verrattuna käsitteidemme alkeellisuuteen, arkitajuntamme vähäpätöisestä kapasiteetista puhumatta. Uusikaan paradigma ei missään tapauksessa kumonnut vanhoja tosiasioita ja tutkimustuloksia kokonaisuudessaan. Se oli vain yksi tarkastelutapa ja paljon riippuvaisempi kannattajiensa ainutkertaisesta kokemuksesta kuin he halusivat tunnustaa.

Tosin älyllisellä epärehellisyydellä on myös aina suuri käyttöarvonsa niille, jotka löytävät uuden paradigman hurman. Käyttääkseni analogiana poliittisesti epäkorrektia sanapartta: ”ensin miehelle pannaan säkki päähän ja sitten sille annetaan akka”. 

 Se, joka on rakastunut, ei pysty näkemään lempensä kohteessa virheitä tai ainakin tekee kaikkensa selittääkseen ne parhain päin. Tämä ei oikeastaan ole rehellistä, mutta sitä ei mikään osapuoli vaadikaan.

Tätä ilmiötä tavataan kaikilla nuorilla sukupolvilla ja sitä voisi nimittää intellektuellisyndroomaksi. Vaikka usein puhutaan vihaisista nuorista miehistä, voi asian nähdä myös niin, että pikemminkin heitä ennen muuta hurmaa rakkaus uuteen ja tuoreeseen, johonkin sellaiseen, joka tekee heistä maailman keskipisteen ja vapauttaa menneisyyden taakasta. Näkökulma on täysin oikeutettu ja sen rajoittuneisuus selviää vasta ajan myötä.

Suomettuminen saa nyt uudelta sukupolvelta säälittelevän ja halveksivan tuomionsa. Uuteen paradigmaan ei kuulu kansallinen käpertyminen pohjoiseksi ”erikoistapaukseksi”, joka oli muka kylmän sodan rintamalinjojen välissä puolueeton ja myös Neuvostoliiton vaikutusvallasta vapaa maa.

Nyt olemme osa monikulttuurista Eurooppaa ja vieläkin enemmän globaalista kansojen yhteisöä, jossa kotimaan, kulttuurin ja uskonnon merkitys on varsin toissijainen, ihonväristä ja kielestä puhumatta. Historia on nyt mahdollista ja myös palkitsevaa nähdä tavallisen ihmisen, ja vieläkin enemmän epätavallisen ihmisen, vähemmistöjen, sorrettujen, uhrien näkökulmasta.

Hullut, hölmöt, perverssit, vammaiset ja muuten sairaat yksilöt ovat kokeneet maailman aivan yhtä syvästi kuin muutkin. Heidän historiansa näyttävät kaikille muille näiden oman rajoittuneisuuden. Miksi tutkia ja tulkita erikseen Suomen tai edes Euroopan historiaa? Onko lähimmäisemme Etiopiassa vähäarvoisempi kuin Kontulassa tai Polvijärvellä? Ihmiskunnan syvä yhtenäisyys on Suuri Totuus, jonka itämaiset uskonnot jo kauan sitten havaitsivat.

Mutta, kuten Yrjö Kallinen aikoinaan mainitsi, tästä kaiken yhteyden suuresta periaatteesta tehtiin Intiassa se päätelmä, että ihmiset on jaettava kasteihin ja eroteltava tiukasti toisistaan syntyperänsä mukaan. Tämä johtopäätös oli ilmeisesti pitkän kehityksen tulos ja se näyttää jääneen pysyvämmäksi kuin meidän historialliset paradigmamme.

Tuo nykyinen monikulttuurisuuden hurma on ymmärrettävää. Se on paradigma, joka tarjoaa kokemuksia älyllisestä vapaudesta ja eettisestä jaloudesta. Se auttaa irrottautumaan edellisen sukupolven naurettavasta ja moraalisesti pöyristyttävästä Neuvostoliiton liehakoinnista.

 Päivänpolitiikkaan se sopii yhtä hyvin kuin rähmälläänolo Kekkosen aikaan. Ehkäpä se on lopullinen totuus, joka pelastaa maailman? Vai mahtaneeko silläkin olla elinkaarensa?