Scipio ja muut

 

Rooma pääsee voitolle

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVI. Hannibalin sota. Kaupunkien muurit järkkyvät. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 20205, 212 s.

 

Titus Livius oli Rooman historian suuren yleisteoksen kirjoittaja, jonka elämä ja toiminta sattuu suunnilleen keisari Augustuksen aikaan eli pari vuosisataa tässä kuvattua puunilaissotaa myöhemmin. Hänen teoksensa oli massiivinen ja sisälsi 142 kirjaa, joista vain kolmisenkymmentä on säilynyt jälkipolville.

Teoksen nimi ”Ab urbe condita” eli ”Kaupungin perustamisesta” liittyy roomalaiseen ajanlaskuun, joka aloitettiin kaupungin perustamisesta, joka sijoitettiin vuoteen 753 eKr. käyttääksemme omaa ajanlaskuamme.

Ahkerat latinistit ovat viime vuosina kääntäneet teoksen ”kirjoja” suomeksi (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset ), mikä on erinomainen asia. Vasta aikalaisteksti ilman välikäsiä tarjoaa todella elävän näkökulman menneeseen ja sen tapaan ymmärtää asioita.

Tässäkin kirjassa on suomalaisen tekstin ohella myös latinankielinen ja luetun ymmärtämistä auttavat suuresti alaviitteet ja myös hakemisto sekä tapahtumien aikajana.

Livius kirjoittaa kohteestaan melko pitkän välimatkan päästä ja joutuu tietenkin tukeutumaan ennen muuta häntä edeltäneisiin historiankirjoittajiin. Samalla hän on havainnut, miten epäluotettavia niiden kertomukset saattavat olla ja toteaa jo tuskastuneena, ettei ”historioitsijoiden sepusteluilla ole minkäänlaista rajaa”.

Uuden Karthagon valtauksesta oli näet tarjolla aivan villisti toisistaan poikkeavia tietoja. Puunilaisen varuskunnan vahvuuden väitti joku olleen kymmenentuhatta, toinen seitsemäntuhatta ja kolmas vain kaksituhatta. Muurinsärkijöitä vallattiin erään kertojen mukaan noin kuusikymmentä, mutta pelkästään suuria muurinsärkijöitä väitti joku olleenkin kuusituhatta ja pieniä kolmetoistatuhatta.

Hispanian kansanryhmien panttivankeja, joita pidettiin kaupungissa kertoi yksi lähde olleen miltei kolmesataa ja toinen taas kolmetuhatta.

Niinpä Livius tyytyy jonkinlaiseen kompromissiin ja kirjoittaa erittäin suuria katalputteja olleen satakaksikymmentä, pienempiä 281, suuria heittokoneita 23 ja pienempiä 52 ja näiden lisäksi ”valtava määrä suurempia ja pienempiä muurinsärkijöitä, aseita ja keihäitä sekä 74 sotamerkkiä.”

Käännöksestä on vaikea käsittää, millaisiin aseisiin viitataan, mutta se selviää alkutekstistä:

”Captus et apparatus ingens belli; catapultae maximae formae centum viginti, minores ducentae octoginta una; ballistae maiores viginti tres, minores quinquaginta duae; scorpionum maiorum minorumque et armorum telorumque ingens numerus; signa militaria septuaginta quattuor.”

Kyseessä oli siis sekä katapultteja, ballistoja ja skorpioneja, jotka kaikki olivat erilaisia kaukoaseita. Sellaisia käytettiin runsaasti vielä Liivinmaan sodassa 1200-luvulla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset ) ja myöhemminkin. Niitä pidettiin hyvin tehokkaina ja jopa tarkkoina.

Skorpionit eivät kylläkään olleet muurinsärkijöitä, vaan väkijousia, joita olivat myös edellisiä suuremmat ballistat. Tosin esimerkiksi Liivinmaan sodassa ballista näyttää tarkoittaneen pikemmin mekaanisesti viritettävää varsijousta. Muurinsärkijöitä olisikin ollut mieletöntä tuottaa valtavia määriä, sillä toki sitä kannatti yrittää murtaa vain yhdestä tai parista paikasta kerrallaan.

Muuten kirjan dramaattisin hetki on Hannibalin ilmestyminen Rooman porteille. Sieltä hänet kuitenkin sai kääntymään hirvittävä rankkasade suurine rakeineen, jonka puunilaiset tulkitsivat jumalalliseksi merkiksi.

Joka tapauksessa, siirtyessään Rooman edustalle Hannibal joutui jättämään oman onnensa nojaan puolelleen kääntyneen Capuan, jonka kohtalo tuli nyt Hannibalin väistyttyä roomalaisten päätettäväksi. Samanlainen oli Syrakusan tapaus.

Kiinnostavaa on, että myös pettureiden annettiin pitää Rooman senaatissa oma puolustuspuheensa ja että voitettujen rankaisemisessa käytettiin erilaista harkintaa eikä kaikkia kohdeltu samalla tavoin.

Siten muun muassa kaksi naista armahdettiin ja palkittiin. Toinen oli joka päivä uhrannut Rooman puolesta ja toinen, prostituoitu oli tuonut ruokaa roomalaisille panttivangeille. Mainittavaa on myös, että kaupungin naiset luvattiin jättää rauhaan, tosin vasta erityisen anomuksen jälkeen.

Kirjasta ilmenee myös, että Rooma hankki soutajia laivastoonsa nimenomaan vapaista miehistä, mutta rasituksen raskaus aiheutti nurinaa, kun ei kassassakaan ollut rahaa soutajien ostamisen ja palkkaukseen. Kapina oli jo lähellä, mutta konsulin kaunopuheisuus, joka sai myös senaattorit uhraamaan asian hyväksi omistamansa kullan, pelasti tilanteen.

Kiinnostava on myös kuvaus nuoresta Scipiosta, joka osasi rakentaa imagonsa niin, että häneen nuoresta iästään huolimatta luotettiin. Häntä jopa arveltiin Juppiterin pojaksi, koska hän usein vietti aikaansa Optimus Maximuksen temppelissä.

Mitä tulee suuriin valtiollisiin ratkaisuihin, niitä tuki suuresti, mikäli kaikki ennusmerkit ja sen lisäksi vielä päällikön henkilökohtaiset unetkin todistivat menestyksen puolesta. Tässähän tulee ilman muuta mieleen nykyaikaisten suurten johtajien päätökset erinäisten erikoisoperaatioiden aloittamisesta.

Mutta menneisyys on vieras maa. Livius on näistä vaiheista kirjoittaessaan myös kaukana kohteestaan eikä häneen ole erityisemmin syytä luottaa. Joka tapauksessa hänen kirjansa palveli myöhemmin vuosisadasta toiseen ns. normaalihistoriana, johon sopi aina vedota, kun tarvittiin historian todistusta jostakin asiasta tai kun oli vahvistettava kansallisten myyttien voimaa.

Myös Machiavellin Ruhtinas otti historialliset esimerkkinsä Liviukselta (ks. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

Herroja ja ylhäisyyksiä

 

Arvonsa kaikki ansaitsevat

 

Ennen oli tapana sanoa ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin”. Tuo ”arvaaminen” tarkoitti vanhassa kielenkäytössä arvioimista.

Siinäpä kullan arvoinen neuvo, mutta mikä auttaisi meitä tuossa arvioinnuissa? Eihän ihmisten otsaan ole kirjoitettu heidän arvoaan.

Ennen muinoin etenkin Venäjällä se oli kuitenkin kirjoitettu vähintäänkin kauluksiin ja hihan käänteisiin. Arvoastetaulukko kertoi, miten korkealle kukin oli arvioitava. Asiaa ei tarvinnut joka kertya erikseen miettiä.

Nykyään luulen huomanneeni merkkejä vanhan palaamisesta myös tässä suhteessa. Esimerkiksi entinen pääideologi Vlavislav Surkov on todellinen valtioneuvos, dejstvitelnyj statski sovetnik, joka ainakin ennen vastasi kenraalimajuria (4. tšin).

Mutta tässä hieman lisää tuosta vanhasta hierarkiasta, jossa arvoja ei tarvinnut arvata. Kyseessä on aikansa lapsi (blogi), ilman retusointia:

tiistai 19. tammikuuta 2021

Mikä on kunnioituksen asema arvopohjassamme?

 

Kunnioittaen

 

Joko Iso-Antti tai Rannanjärvi päästi aikoinaan suustaan kuolemattoman ajatuksen: Kukkaan ei oo mittään. Iso-Antti kun ei miestä pelännyt, niin hänestä ainakin tuntui siltä, ettei sen korkeampaa asemaa tässä maailmassa ollut kenellekään muullekaan suotu.

Tässähän näemme tietenkin negatiivisen lähestymistavan asioihin. Amerikkalaisten kerrottiin sen sijaan ihastuneen itseensä ja julistaneen, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin -ellei vähän parempikin.

Käytännössähän molemmat näkökannat edustivat egalitarismia ja päätyivät siis samaan hierarkioiden kieltämiseen, joka tänäkin päivänä kiehtoo yksinkertaisia sieluja, joilla ei ole kykyä nähdä maailmassa mitään kunnioittamisen arvoista.

Kun länsimainen kulttuuri vielä oli herkistynyt hierarkialle, näkyi asia mitä moninaisimmissa muodoissa, muun muassa puhutteluissa.

Englannin kielessä kävi sittemmin niin, että yksikkö- ei sinuttelumuoto (thou) jäi tykkänään pois käytöstä ja yleinen teitittely valtasi alaa. Jokainen oli sitten komeasti you, eli te ja on tänäkin päivänä.

Ruotsissa taas on ihan viime vuosikymmeninä luovuttu monikkomuodosta (ni). Aluksi sinuttelu oli vain maalaisten ja rahvaan harrastama asia eräin poikkeuksin. Kerrotaan, että Ruotsin kuningas kävi joskus Norjan Lapissa ja kysyi: onko totta, että te täällä sinuttelette kaikkia? Näinhän se on, myönsi joku kylänvanhin. Mutta kyllä me sinun suhteesi teemme poikkeuksen…

Mainittakoon tässä yhteydessä, että sinuttelu on meilläkin ihan uusi asia. Vielä vanhempani teitittelivät aina omia vanhempiaan.

Ruotsissa, kuten muuallakin, oli vielä 1800-luvulla tapana, etenkin kirjallisessa esityksessä puhutella vastaanottaja varsin koukeroisesti, jotta kunnioitus varmasti tuli kylliksi esille. Kirjeet allekirjoitti nöyrin palvelijanne -er ödmjukaste tjänare eikä niissä sopinut puhutella vastaanottajaa edes teitittelemällä, vaan kolmannessa persoonassa, ellei nyt sitten ollut veljenmaljoja juotu.

Mikäli samantasoinen tai -luoja paratkoon-rangissa alempi virkamies teititteli tuntematonta vastaanottajaa, kyseessä oli verinen loukkaus. Etiketti olisi nimittäin vaatinut kolmatta persoonaa ja titulatuurin käyttämistä, ainakin lyhyessä muodossaan.

Hierarkiat menivät tuolloin läpi yhteiskunnan ja yleisesti tiedossa oli, kuka on kutakin arvossa alempi tai ylempi. Itse asiassa rankijärjestys kyllä myös meillä löytyi paperillakin, vaikka sen merkitys ei Ruotsissa tai 1800-luvun Suomessa ollut samaa luokkaa kuin Venäjällä, jossa se oli siviilissä yhtä selkeä kuin armeijassa ja myös yhtä näkyvissä. Venäjähän oli loputtomien univormujen maa ennen vallankumousta ja ennen pitkää myös sen jälkeen.

Itse asiassa Pietari Suuren käyttöön ottama 14-portainen rankitaulukko -tabel o rangah- oli kuitenkin aikansa oloissa hyvin edistyksellinen instituutio.

Vielä tsaari Aleksein aikana oli ollut voimassa systeemi nimeltä mestnitšestvo, joka määräsi kullekin suvulle ja sen edustajalle oman paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Se perustui ikivanhoihin ja aivan irrationaalisiin perimätietoihin ja aiheutti käytännössä suuria ongelmia.

Ylempi pajari ei voinut olla taistelussakaan alempaan kastiin kuuluvan käskettävänä.  Arvoa ei ratkaissut kyky, vaan peritty asema. Vielä nykyään näemme vastaavan arkaaisen ilmiön eräiden kansanheimojen keskuudessa -meilläkin.

No, tällaistahan oli liikkeellä koko Euroopassa ja vasta Ranskan vallankumous toteutti suuren periaatteen kyvyn asettamisesta perityn arvon edelle: carrières ouverts aux talents! Pietari suuren uudistusten henki oli hyvin edistyksellinen, Venäjällä saattoi vaikkapa murjaani nousta kenraaliksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hannibal ).

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Länsi-Euroopan suuret filosofit ihailivat Venäjän uusia lakeja ja odottivat tulevaisuudelta paljon. Mutta Venäjä kulki eri tietä.

Venäjällä jokaista rankiin päässyttä kohdeltiin aatelisena ja jopa alimman eli neljännentoista tšinin saanutta vänrikkiä tai kornettia kutsuttiin puhuttelulla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodie). Sama tietenkin toteutui siviilipuolella, jossa samanarvoinen oli kollegireistraattori (kolležki registrator).

Kuten tunnettua, kun arvoasteikossa mentiin ylöspäin, puhuttelut muuttuivat yhä kunnioittavammiksi.

Näin ne menivät:

«Ваше высокопревосходительство» (vaše vysokoprevoshoditelstvo) — к лицам в имперских чинах 1-го и 2-го классов;  Ylimmät tšinit 1-2. Hierarkian olympolainen huippu.

«Ваше превосходительство» (vaše prevoshoditelstvo)— к лицам в чинах 3-го и 4-го классов;

«Ваше высокородие» (vaše vysokorodie)— к лицам в чинах 5-го класса;

«Ваше высокоблагородие»  (vaše vysokoblagorodie)— к лицам в чинах 6—8-го классов;

«Ваше благородие» — к лицам в чинах 9—14-го классов.

Siis korkeajalosukuisuus, korkeasukuisuus, ylhäisyys, korkeaylhäisyys, alemmasta ylempään.

Ensimmäisessä tšinissä oli sotilaspuolella marsalkka ja siviilipuolella kansleri eli ulkoministeri, kun alaspäin mentiin, tulivat erilaiset salaneuvokset ja muut potentaatit, sotaväessä mentiin marsalkoista kenraaleihin ja eversteistä kapteeneihin sekä viimein vänrikin arvoisiin jalosukuisuuksiin. Siviilipuolella oli erilaisia neuvoksia, jotka tunnemme klassisesta kirjallisuduesta.

Näiden lisäksi oli hoviarvojen hierarkia, joka tässä jätetään yksinkertaisuuden vuoksi selostamatta. Tulkoon mainituksi, että meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu Kesar Filippovitš Ordin oli arvoltaan hovimestari, mikä vastasi kenraaliluutnanttia tai vara-amiraalia -siis kolmas tšin.

Ettei systeemi kävisi liian simppeliksi, oli myös aatelisarvot huomioitava ainakin joissakin yhteyksissä. Silloin ylimpänä oli tietenkin keisari, jota puhuteltiin teidän majesteetiksenne (vaše velitšestvo). Suuriruhtinaat olivat vain keisarillisia korkeuksia (imperatorskoje vysotšestvo). Sitten tuli muita:

«Ваше Императорское Величество» — к императору, императрице и вдовствующей императрице;  Keisarille, keisarinnalle ja leskikeisarinnalle.

Прошение к Александру II о назначении на должность.

«Ваше Императорское Высочество» — к великим князьям, великим княгиням и великим княжнам (детям и внукам императора, а в 1797—1886 годах и правнукам и праправнукам императора);  Siis keisarillinen korkeus. Suuriruhtinaille eli keisarin lapsille ja lapsenlapsille. Vuodesta 1886 vielä seuraaviinkin polviin.

«Ваше Высочество» — к князьям, княгиням и княжнам императорской крови после 1886 года;  Teidän ylhäisyytenne, ruhtinaille, jotka olivat keisarillista sukua, vuoden 1886 jälkeen.

«Ваша Светлость» — к герцогам; младшим детям правнуков императора и их мужским потомкам, а также к светлейшим князьям по пожалованию. Teidän loisteenne, herttuoille, keisarin kaukaisempien perillisten nuoremmille edustajille ja heidän miespuolisille jälkeläisilleen ja myös loistavimmille ruhtinaille, joille on myönnetty tämä erityinen arvo (oli mm. Kutuzovilla).

«Ваше Сиятельство» — к князьям, графам. Teidän loistavuutenne. Ruhtinaille ja kreiveille.

«Ваше Благородие» — к баронам и всем остальным дворянам. Teidän jalosukuisuutenne. Paroneille ja muille aatelisille.

 

Ortodoksinen kirkko oli ja on hyvin hierarkkinen laitos. Siellä puhuttelut menivät sen mukaisesti. Valitettavasti minulle en löydä nyt auktorisoitua sanastoa. Pahoittelen, jos käännös ei ole asianmukainen, mutta kääntäväthän koneetkin. Siis näin menivät ja menevät Venäjällä yhä kirkon hierarkiassa puhuttelut:

Титулование при обращении к лицам, имеющим духовный сан

При обращении к лицам, имеющим духовный сан, в России употребляются и поныне следующие титулования:

«Ваше Святейшество» — к патриарху (до 1721 года и после 1917 года); Teidän suurin pyhyytenne. Patriarkalle.

«Ваше Высокопреосвященство» — к митрополитам и архиепископам;  Teidän korkeapyhittyneisyytenne. Metropoliitalle ja arkkipiispalle.

«Ваше Преосвященство» — к епископам;  Teidän suuripyhittyneisyytenne. Piispoille.

«Ваше Высокопреподобие» — к архимандритам, игуменам монастырей и протоиереям; Teidän korkeahurskautenne. Arkkimandriitoille, igumeneille ja esipapeille.

«Ваше Преподобие» — к иеромонахам и иереям; Teidän suurhurskautenne. Pappismunkeille ja papeille.

«Ваше Благовестие» — к протодиаконам и архидиаконам, диаконам и иеродиаконам. Teidän hyväsanomaisuutenne. Esidiakoneille, arkkidiakoneille, diakoneille ja hierodiakoneille.

«Ваше Боголюбие» — между прихожанами^[3]. Teidän jumalanrakkautenne. Seurakuntalaisten kesken.

Tässä hierarkkisuudessa näemme epäilemättä jyrkän kontrastin luterilaisuuteen. Meillähän korostetaan sitä, että Jumalan edessä kaikki ovat maan matosia, jotka voivat pelastua vain sola fide, sola gratia, propter Christum. Kaikkihan meidän käsityksemme mukaan ovat suuria syntisäkkejä, joiden kuuluu kerjätä armoa. Iso-Antti oli tässä perusasiassa samaa mieltä kuin Ukko-Paavokin -aitoja luterilaisia.

Luterilaisuudelta siis puuttuu ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua eli saavuttaa pyhyys. Se saattaa olla suurikin puute tai sitten ei, mutta mielestäni ero on ainakin merkittävä ja sitä kannattaa miettiä.

Hierarkioiden kaikkiallisuus löi leimansa myös uuden, eli Pietari Suuren jälkeisen Venäjän instituutioihin ja se kesti itse asiassa myös vallankumouksen.

Toki jo heti Helmikuun vallankumouksessa poistettiin armeijasta koukeroiset puhuttelut ja siirryttiin yksinkertaiseen teitittelyyn. Myös upseerinarvot ja jopa itse upseeri-sanakin (ofitser) poistettiin taantumuksellisina ilmiöinä, mutta sieltähän ne oitis putkahtivat takaisin uudessa muodossa: alettiin puhua komentajista (komandir) ja alemman miehistön (nižnyje tšiny) sijasta puhuttiin puna-armeijalaisista (krasnoarmejtsy).

Hehän eivät olleet sanan vanhassa mielessä edes sotilaita, vaan edustivat aseistettuja työläisiä ja talonpoikia ja kuulivat instituutioon RKKA (Rabotše-krestjanskaja krasnaja armija) eli työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Ei siellä mitään sotilaita (soldaty) ollut eikä tarvittu.

Myöhemmin vanhat termit palasivat ja Puna-armeija, kuten tunnettua, muutettiin Neuvostoarmeijaksi vuonna 1946. Samaan aikaan muitakin ”vallankumouksellisia” termejä palautettiin vanhaan, porvarilliseen asuun, esimerkiksi ns. kansankomissariaatteja alettiin kutsua ministeriöiksi.

Puhutteluksi riitti vallankumouksen jälkeisessä puna-armeijassa sana toveri (tovarištš), jota muuten käytetään yhä. Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Kyllä herra taisi olla herra toverinkin nimellä. Radio Jerevanilta kysyttiin joskus, miten asiat olivat nyt muuttuneet, kun sanotaan, että kapitalistisissa maissa ihminen on ihmiselle susi. Miten on nyt meillä?

Vastaus kuului, että meillä ihminen on ihmiselle toveri susi. Mutta ainakin puhuttelut olivat vallankumouksen jälkeen helpompia.

Armeijassakaan noiden mainittujen vanhojen puhuttelujen oppiminen ei nimittäin ollut helppoa ja erehdyksiä oli syytä välttää, sillä opetuskeinoista parhaana pidettiin keppiä. Suomalaisissa joukko-osastoissa oli puhuttelut myös lausuttava venäjäksi, mikä tuotti ongelmia maalaispojille, kuten Ilmari Kianto muistelmissaan kertoo.

Kun venäjä on täynnään suomen kielelle vieraita äänteitä ja rakenteita, oli kielimestarilla työ ja tuska opettaa pojat lausumaan esimerkiksi puhuttelua vaše vysokoblagorodie. Silloin syntyi kieleen merkillinen ”koplako”-sana, kuten Kianto todistaa.

Itsenäisen Suomen armeijassa käytetty herroittelu oli sitten jo muodoltaan paljon yksinkertaisempaa kuin vanhan väen ja Suomen kaartin meininki. Sekin edusti tavallaan vallankumouksen jälkeistä aikaa ja käyttäytymismallia. Upseerit olivat meillä kyllä suuria herroja ja heitä pelättiin hirvästi, kuten muistelmat tietävät kertoa, mutta ainakin käyttäytymistavat olivat muuttuneet karun asiallisiksi, suoraviivaisiksi, kuten tasavaltaan ja luterilaiseen mentaliteettiin sopikin.

Sivumennen sanoen, olen kuullut, että ulkomaalaiset vieraat olisivat näinä aikoina suuresti hämmästelleet, kuullessaan, että Suomen armeijassa yhä herroitellaan upseereita ja jopa varusmiesesimiehiäkin. Ehkäpä tämä piankin muuttuu, luulen, että siihen suuntaan on olemassa niin sanoakseni intersektionaalisia paineita.

 Ja onhan se natokiimaistenkin porukka. Ainakin takavuosina väitettiin, että Gruusian armeijassa komentokieli oli englanti. Jos näin on, se merkitsee varmaankin sitä, että olemme jääneet siitäkin maasta pahasti jälkeen silläkin alalla. Kulinarismista en tässä puhukaan.

Vai merkinneekö?

 

Rooma ahdingossa

 

Sotaa ja kurjuutta

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXV. Hannibalin sota. Suuria menetyksiä. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2024, 178 s.

 

Kulttuurityö jatkuu. Titus Liviuksen jättimäisestä Rooman historiasta (ab urbe condita -kaupungin perustamisesta lähtien, kuten tuohon aikaan ilmoitettiin meneillään oleva vuosi, ellei sitten tyydytty viittaaman sen ja sen henkilön konsulivuoteen) on jo julkaistu suomeksi useita osia, joita on käsitelty tälläkin palstalla (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämä kirja suhtautuu alkutekstiin hyvin kunnioittavasti ja se julkaistaan myös latinaksi. Lisäksi ovat johdanto ja alaviitteet sekä nimihakemisto. Kaikissa kohdissa ei turmeltuneesta alkutekstistä saa selvää, mikä on myös teoksessa ilmoitettu.

Sille, oka haluaa syvällisesti tutustua auktoriin ja aikakauteen, tämä on hyvin hyödyllistä. Lukemattomat uudet nimet, jotka usein erehdyttävästi muistuttavat joitakin myöhempien aikojen nimiä, menevät lukijan mielessä helposti sekaisin.

Mutta voihan teosta lukea myös aikansa arvojen ja normien kuvauksena, jossa jotkut asiat sivuutetaan normaaleina ja toisia taas nostetaan esille joko varoittavina tai seurattavina esimerkkeinä tai osoituksina roomalaisten erinomaisuudesta, siihenkin Liviuksella oli taipumusta, kuten kaikilla kunnon patriooteilla.

Tässä kirjassa liikutaan  200-luvun loppupuolella eKr. ja on päästy  sen toiselle kymmenluvulle Cannaen suuren katastrofin (216 eKr.) jälkeiseen aikaan. Cannaessahan Hannibal tuhosi Rooman suuren armeijan, peräti 60000 miestä.

Roomasta eivät vielä miehet loppuneet, mutta vaara oli eksistentiaalinen ja liittolaiset, joihin Rooma oli mahtinsa perustanut, osoittivat horjuvuutta ja lahjottavuutta. Suurissa taisteluissa roomalaiset kärsivät vielä senkin jälkeen kirveleviä tappioita.

Lyötyjen joukkojen masentuneet rippeet, jotka alkoivat jo naisten lailla jo itkeskellä, kykenivät kuitenkin vielä kuin ihmeen kaupalla suuriin voittoihin, kun niihin puhallettiin henkeä kaunopuheisuudella ja onnistuvat kukistamaan ylivoimaisen vihollisen, tappamaan 37000 miestä (naisista ei ole mainintaa) ja ottamaan vangiksi 1830 henkeä. Saalis oli valtava.

Mitä käytännössä tarkoitti kymmenien tuhansien miesten tappaminen miekalla, voi vain kuvitella. Ainakin asiaa pidettiin kunniakkaana.

Päällikkö, Lucius Marcius nousi suureen kunniaan ja häneen tuli myös jotakin yliluonnollista. Kerrotaan,että hänen pitäessään puhetta sotilaille, hänen päästään kohosi hänen itsensä huomaamatta liekki kaikkien ympärillä seisovien suureksi järkytykseksi.

Näissä kohdin nykyaikaista lukijaa epäilyttää koko liekin olemassaolo, josta ei olekaan luotettavia todisteita. Luotettava todistus tekijänsä ja ilmeisesti myös yleisönsä asenteista sisältyy sen sijaan noihin ohimennen mainittuihin lukuihin vihollisen menetyksistä. Muitakin lukuja kirjoittaja esittää.

Yhtä kaikki, se, että vihollisista ilmeisesti surmattiin suunnilleen kaikki, jotka voitiin tai jaksettiin (aina joskus kerrotaan tappamisen loppuneen, kun ei enää jaksettu). Joissakin tapauksissa tappion kärsineet värvättiin omaan armeijaan, mutta he olivat yleensä epäluotettavia, kuten Liviuskin varoittaa. Jopa orjat, jotka saivat sotimista vastaan vapautensa, olivat siinä suhteessa parempia.

Ihmishengelle annettiin toki sodassakin tietty arvo: mitä useampi tapettiin, sitä suurempi saavutus. Toki vankien käsittely oli vaikea ongelma, eihän heitä voitu missään leirissäkään pitää syömässä vähiä muonavaroja ja potentiaalisesti uhkaamassa valtiota.

Tässä kirjassa tuskin tapahtuu suuria ratkaisuja, vaikka Rooman totaalisen häviön vaara ehkä torjutaankin. Joka tapauksessa nyt valtakunta eli suuria vaaran aikoja, joiden päätyttyä sittemmin katsottiin vielä tarpeelliseksi tuhota Karthago, ettei se koskaan enää nousisi Roomaa uhkaamaan.

Hitler oli mitä ilmeisimin omaksunut roomalaisajan arvoja suunnitellessaan Venäjän suurimpien kaupunkien hävittämistä ja julistaessaan tuhoamissodan, jossa hänen mielestään ratkaisisi vain ennenkuulumaton kovuus -siis järjestelmällinen hävittäminen, jonka laista ei sitten antiikin aikojen ollut nähty.

Toki pienemmässä mitassa samaa oli tapahtunut vaikkapa 1200-luvun Liivinmaalla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja muuallakin.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Rooma joka tapauksessa piti itseään valtakunnista oikeamielisimpänä ja myös armollisena, kun siihen oli syytä. Tähän luotettavuuteen se perusti myös liittolaispolitiikkansa, joka ei näinä alennuksen aikoina suinkaan aina onnistunut.

Sodan onni, fortuna belli on aina oikullinen. Niinpä ihmiset ovat ajasta aikaan yrittäneet saada ennakolta selville, milloin aika on sille otollinen. On pelattu sotapelejä ja nyttemmin myös varmasti värvätty tekoäly mukaan ennustamaan. Aikoinaan tärkeimpiä ennustajia olivat pyhät kanat, joiden lentoa auguurit tulkitsivat.

Muitakin enteitä ilmaantui. Oli hirvittävä myrskyjä, Albanovuorella satoi kiviä kaksi päivää yhtä mittaa, salamat iskivät torneihin ja aurinko muuttui punaiseksi ja ikään kuin tavallista isommaksi.

Kuten Cicero myöhemmin kirjoitti: ennustukset toteutuivat usein hämmästyttävän tarkoin ja vaikka ne usein jäivät toteutumatta, olisi ollut mitä suurinta kevytmielisyyttä jättää ne kokonaan huomiotta.

Jumalia koetettiin lepyttää uhrimenoin ja suurin urheilukilpaluin. Suurta pahennusta herätti, kun vaarallisena aikana joukko naisia peräti itse Rooman Forumilla lakkasi uhraamasta isiltä perityllä tavalla ja palvoi sen sijaan vieraita jumalia.

Aluksi järjestyksenvalvojien yritykset häätää vieraan kultin palvojia epäonnistuivat, mutta asia saatiin lopulta senaatin päätöksellä hoidetuksi. Rangaistuksista ei ole tietoa.

Elämme taas vaarallisia aikoja ja auguurit ja haruspeksit ovat ahkerassa työssä, kukin omia ennusmerkkejään tarkkailemassa. Mika Waltarin romaanihenkilö sanoi joskus, että on kaksi asiaa, joista voi keskustella loputtomasti: tähtitaivas ja lampaanmaksa.

Itse muunsin tuon lauseen jo puoli vuosisataa sitten modernimpaan muotoon: asiat, joista voi keskustella loputtomasti ovat Neuvostoliitto ja mallasjuomien valmistus.

Nykyinen aika on jo jättänyt tuonkin vaiheen taakseen. Joka tapauksessa Venäjästä riittää yhä keskustelemista ja auguureilla on töitä, kuten televisiota katselleet luultavasti ovat huomanneet. Itse en ole sitä katsonut.

Saapa nähdä, millaista tulevaisuutta maailma nyt on itselleen valmistelemassa. Yleensähän se on viimeisten parin sadan vuoden aikana osoittautunut aivan odottamattomaksi ja ennusteiden vastaiseksi.

Maurin työt ja velvollisuudet

 

Maurin osa

 

Mauri on tehnyt tehtävänsä -mauri saa mennä. (Der Mohr hat seine Schuldigkeit getan -der Mohr kann gehen).

Näin tylysti kerrotaan tietyssä Schillerin näytelmässä eräästä yt-neuvottelusta, jollaiset tuohon aikaan tunnettiin toisella nimellä. -Ja niiden nimihän onkin taas tainnut muuttua, se entinen ehkä sitten alkoi saada jotain rasitteita ja muuttua jotenkin sopimattomaksi. Elämä on sellaista.

Joka tapauksessa maurilla nimenomaan mustaihoista tarkoittavana sanana on takanaan kunniakas historia. Toki maureiksi on sanottu myös sellaisia Pohjois-Afrikan asukkaita, jotka eivät ole mustia, mutta kyllä pyhä Mauritius ja hänen mukanaan kaikki mustaihoiset ovat myös olleet länsimaiden käsityksissä yleisnimeltään maureja. Tarpeen tullen on sanottu: musta mauri.

Mustaahan sana joka tapauksessa tarkoittaa. Kyseessä on kreikan mauros (μαύρος). Samaa asiaa tarkoittaa latinan sana niger. Itse asiassa kyseessä ei ole edes väri, vaan sen puute, joka ei kuitenkaan ilmene läpinäkyvyytenä. Musta ei heijasta mitään värejä. Se kuulostaa siis jotenkin aivan poikkeuksellisen neutraalilta asialta.

Tuon niger-sanan johdannaiset kuuluvat nyttemmin saaneen eri kielissä sellaisia rasitteita, että koko sanan käytöstä on ykskaks tullut aivan sopimatonta. Asia on kiinnostava ja antaa aiheen kysyä, miksi niin on käynyt. Meillähän on vanha sanaparsi, jonka mukaan nimi ei miestä pahenna, ellei mies nimeä. Mutta luulen, että tässä tapauksessa päätöstä asiasta eivät ole tehneet suuret joukot, vaan heitä edustamaan pyrkivät typerykset.

Mieshän ei nimeä ole pilannut ainakaan Maurin tapauksessa. Pyhän Mauritiuksen mustan pään me tapaamme mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Sekä Tallinnassa että Riiassa toimi keskiajalla mustapäiden veljeskunta, jonka suojeluspyhimys oli juuri tuo pyhä Mauritius. Veljeskunnan taloa Schwartzhäupterhaus, kansoittivat naimattomat nuoret miehet, jotka sittemmin siirtyivät muihin kiltoihin ammattinsa ja alkuperänsä mukaan.

Pyhä Mauritius (St. Moritz, Maurice, Mauritz jne.) oli pohjoisafrikkalainen legioonankomentaja, joka koki miehineen marttyyrikuoleman Helvetiassa eli nykyisessä Sveitsissä kieltäydyttyään tottelemasta esimiehensä epäkristillisiä käskyjä. Mauri ja hänen miehensä olivat kristittyjä.

Tottelemattomuuden vuoksi pyhän Maurin legioona ensin desimoitiin eli joka kymmenes mies tapettiin, mutta kun loputkin olivat uppiniskaisia, saivat lopulta kaikki 6000 miestä surmansa. Moinen uskon lujuus oli sen jälkeen ikuisena esimerkkinä kaikille ja pyhän Mauritiuksen palvonta saavutti suuret mittasuhteet. Hänen nimensä löydämme tänäänkin kaikkialta kristityn maailman piiristä. Maurin nimipäivää vietetään meillä 22.9.

Mauri-sanastahan johtuu myös sana murjaani (morian). Itse asiassa tiernapoikien Murjaanien kuningas saattaa symbolisoida juuri pyhää Mauritiusta, olihan tämä kristikunnan piirissä tunnetuin tapaus uskon sankarista, joka oli väriltään musta. Mitään pahaahan emme kai koskaan ole Murjaanien kuninkaasta kuulleetkaan, päin vastoin, hänen moraalinen ylivoimaisuutensa Herodeksen rinnalla tulee myös näytelmässä voimakkaasti esille.

Koska Mauritiukseen ja samalla mauriin yleensä yhdistyi näin ylevä maine, ei ollut ihme, että saatettiin valita myös aatelisnimeksi von Morian. Aatelisvaakunassa oli kuvattuna murjaanin pää. Sivumennen sanoen, Kustaa III:n sodassa johti muuan Carl Axel von Morian Sulkavan puolustusta, mutta ylivoiman edessä joutui pötkimään pakoon ja jätti tykit ja leirinkin viholliselle. Myöhemmin hän kyllä pääsi korkeisiin kansainvälisiin tehtäviin.

Joka tapauksessa murjaani (mauri) edusti Euroopassa vielä uudella ajallakin aivan erityisesti nimenomaan arvokkaiksi koettuja asioita, eikä sanassakaan siis voinut olla mitään pejoratiivista. Pietari Suurellahan oli palveluksessaan murjaani, jolle hän antoi nimeksi Hannibal.

Tästä tuli myöhemmin muun muassa Tallinnan komendantti ja Venäjän ylin rajavaltuutettu, kun yritettiin käydä Turun rauhan rajaa. En ole saanut selville, kävikö hän koskaan Sulkavalla, mutta se kyllä olisi kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Luulen, että se olisi voinut olla kiinnostavaakin, ovathan maisemat siellä kovin kauniit.

Tunnetusti tämä Abram Petrovitš Gannibal (Hannibal) oli myös runoilija Aleksandr Puškinin äidin isoisä ja Puškinissa onkin nähtävissä ilmeisiä murjaanin piirteitä. Hän kirjoitti myös pari tarinaa esi-isästään, muun muassa historiallisen romaanin Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого). Huomattakoon, että sana ”arap” ei ole sama kuin sana ”arab”, vaan tarkoittaa siis murjaania (mauri). Hannibal lienee ollut alun perin kotoisin Etiopiasta. Asiasta kiistellään.

Edellä mainitussa Schillerin näytelmässä Die Verschwörung des Fiesco zu Genua oleva kaikkien tuntema repliikki liittyy epäoikeudenmukaisuuteen, jossa uhriksi joutuu nimenomaan murjaani, siis tuo mauri. Itse asiassa murjaani on taas kerran osoittanut moraalista ylemmyyttä ja jättänyt tekemättä murhan, johon häntä on yllytetty.

Mikäli murha olisi tehty, olisi palkka varmaan ollut aivan sama. Konnat ovat konnia ja kelpo miehet kelpo miehiä väristä riippumatta. Ehkäpä nimenomaan murjaanin valitseminen hyveellisen rooliin, samoin kuin tiernapojissa, oli tarkoin harkittu tehokeino? Kovin epäsovinnainen se ei ollut, pyhän Mauritiuksen maineen tietäen.

 Toki maurin sanotaan näytelmässä olevan vapaa menemään, mutta minne? Oliko työmarkkinoilla tuohon aikaan paljonkin kysyntää yleensäkään ja maureille erityisesti. Oliko uuden työpaikan löytäminen hankalaa, ja olisiko se ollut helpompaa, jos mauri olisi jättänyt hakemuksen nimettömänä?

Historia ja kirjallisuus herättävät loputtomasti kysymyksiä, joihin emme koskaan saa luotettavaa vastausta ainakaan ennen kuin tekoäly on kylliksi kehittynyt. Siinä vaiheessa kai olemme joka tapauksessa oppineet siihen täydellisesti luottamaan, koska mitään muutakaan ei ole enää käytettävissä.

Oikeastaan halusin tässä nostaa esille vaihtoehdon tuolle kuuluisalle n-sanalle, joka on niin kirottu, ettei sitä saa edes ajatella. Vai saako? Kuka tietää?

Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei vaihtoehtoja ole. Kysymys on siitä, että vajaajärkiset massat nimenomaan haluavat maailman, jossa ajattelu voidaan lopettaa ja toimia pelkkien leimojen, tabujen ja kuvien maailmassa. Suotakoon tämä niille, joille se on tarpeen.

Mikä on kunnioituksen asema arvopohjassamme?

 

What do you want to do ?

New mail

Kunnioittaen

 

Joko Iso-Antti tai Rannanjärvi päästi aikoinaan suustaan kuolemattoman ajatuksen: Kukkaan ei oo mittään. Iso-Antti kun ei miestä pelännyt, niin hänestä ainakin tuntui siltä, ettei sen korkeampaa asemaa tässä maailmassa ollut kenellekään muullekaan suotu.

Tässähän näemme tietenkin negatiivisen lähestymistavan asioihin. Amerikkalaisten kerrottiin sen sijaan ihastuneen itseensä ja julistaneen, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin -ellei vähän parempikin.

Käytännössähän molemmat näkökannat edustivat egalitarismia ja päätyivät siis samaan hierarkioiden kieltämiseen, joka tänäkin päivänä kiehtoo yksinkertaisia sieluja, joilla ei ole kykyä nähdä maailmassa mitään kunnioittamisen arvoista.

Kun länsimainen kulttuuri vielä oli herkistynyt hierarkialle, näkyi asia mitä moninaisimmissa muodoissa, muun muassa puhutteluissa.

Englannin kielessä kävi sittemmin niin, että yksikkö- ei sinuttelumuoto (thou) jäi tykkänään pois käytöstä ja yleinen teitittely valtasi alaa. Jokainen oli sitten komeasti you, eli te ja on tänäkin päivänä.

Ruotsissa taas on ihan viime vuosikymmeninä luovuttu monikkomuodosta (ni). Aluksi sinuttelu oli vain maalaisten ja rahvaan harrastama asia eräin poikkeuksin. Kerrotaan, että Ruotsin kuningas kävi joskus Norjan Lapissa ja kysyi: onko totta, että te täällä sinuttelette kaikkia? Näinhän se on, myönsi joku kylänvanhin. Mutta kyllä me sinun suhteesi teemme poikkeuksen…

Mainittakoon tässä yhteydessä, että sinuttelu on meilläkin ihan uusi asia. Vielä vanhempani teitittelivät aina omia vanhempiaan.

Ruotsissa, kuten muuallakin, oli vielä 1800-luvulla tapana, etenkin kirjallisessa esityksessä puhutella vastaanottaja varsin koukeroisesti, jotta kunnioitus varmasti tuli kylliksi esille. Kirjeet allekirjoitti nöyrin palvelijanne -er ödmjukaste tjänare eikä niissä sopinut puhutella vastaanottajaa edes teitittelemällä, vaan kolmannessa persoonassa, ellei nyt sitten ollut veljenmaljoja juotu.

Mikäli samantasoinen tai -luoja paratkoon-rangissa alempi virkamies teititteli tuntematonta vastaanottajaa, kyseessä oli verinen loukkaus. Etiketti olisi nimittäin vaatinut kolmatta persoonaa ja titulatuurin käyttämistä, ainakin lyhyessä muodossaan.

Hierarkiat menivät tuolloin läpi yhteiskunnan ja yleisesti tiedossa oli, kuka on kutakin arvossa alempi tai ylempi. Itse asiassa rankijärjestys kyllä myös meillä löytyi paperillakin, vaikka sen merkitys ei Ruotsissa tai 1800-luvun Suomessa ollut samaa luokkaa kuin Venäjällä, jossa se oli siviilissä yhtä selkeä kuin armeijassa ja myös yhtä näkyvissä. Venäjähän oli loputtomien univormujen maa ennen vallankumousta ja ennen pitkää myös sen jälkeen.

Itse asiassa Pietari Suuren käyttöön ottama 14-portainen rankitaulukko -tabel o rangah- oli kuitenkin aikansa oloissa hyvin edistyksellinen instituutio.

Vielä tsaari Aleksein aikana oli ollut voimassa systeemi nimeltä mestnitšestvo, joka määräsi kullekin suvulle ja sen edustajalle oman paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Se perustui ikivanhoihin ja aivan irrationaalisiin perimätietoihin ja aiheutti käytännössä suuria ongelmia.

Ylempi pajari ei voinut olla taistelussakaan alempaan kastiin kuuluvan käskettävänä.  Arvoa ei ratkaissut kyky, vaan peritty asema. Vielä nykyään näemme vastaavan arkaaisen ilmiön eräiden kansanheimojen keskuudessa -meilläkin.

No, tällaistahan oli liikkeellä koko Euroopassa ja vasta Ranskan vallankumous toteutti suuren periaatteen kyvyn asettamisesta perityn arvon edelle: carrières ouverts aux talents! Pietari suuren uudistusten henki oli hyvin edistyksellinen, Venäjällä saattoi vaikkapa murjaani nousta kenraaliksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hannibal ).

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Länsi-Euroopan suuret filosofit ihailivat Venäjän uusia lakeja ja odottivat tulevaisuudelta paljon. Mutta Venäjä kulki eri tietä.

Venäjällä jokaista rankiin päässyttä kohdeltiin aatelisena ja jopa alimman eli neljännentoista tšinin saanutta vänrikkiä tai kornettia kutsuttiin puhuttelulla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodie). Sama tietenkin toteutui siviilipuolella, jossa samanarvoinen oli kollegireistraattori (kolležki registrator).

Kuten tunnettua, kun arvoasteikossa mentiin ylöspäin, puhuttelut muuttuivat yhä kunnioittavammiksi.

Näin ne menivät:

«Ваше высокопревосходительство» (vaše vysokoprevoshoditelstvo) — к лицам в имперских чинах 1-го и 2-го классов;  Ylimmät tšinit 1-2. Hierarkian olympolainen huippu.

«Ваше превосходительство» (vaše prevoshoditelstvo)— к лицам в чинах 3-го и 4-го классов;

«Ваше высокородие» (vaše vysokorodie)— к лицам в чинах 5-го класса;

«Ваше высокоблагородие»  (vaše vysokoblagorodie)— к лицам в чинах 6—8-го классов;

«Ваше благородие» — к лицам в чинах 9—14-го классов.

Siis korkeajalosukuisuus, korkeasukuisuus, ylhäisyys, korkeaylhäisyys, alemmasta ylempään.

Ensimmäisessä tšinissä oli sotilaspuolella marsalkka ja siviilipuolella kansleri eli ulkoministeri, kun alaspäin mentiin, tulivat erilaiset salaneuvokset ja muut potentaatit, sotaväessä mentiin marsalkoista kenraaleihin ja eversteistä kapteeneihin sekä viimein vänrikin arvoisiin jalosukuisuuksiin. Siviilipuolella oli erilaisia neuvoksia, jotka tunnemme klassisesta kirjallisuduesta.

Näiden lisäksi oli hoviarvojen hierarkia, joka tässä jätetään yksinkertaisuuden vuoksi selostamatta. Tulkoon mainituksi, että meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu Kesar Filippovitš Ordin oli arvoltaan hovimestari, mikä vastasi kenraaliluutnanttia tai vara-amiraalia -siis kolmas tšin.

Ettei systeemi kävisi liian simppeliksi, oli myös aatelisarvot huomioitava ainakin joissakin yhteyksissä. Silloin ylimpänä oli tietenkin keisari, jota puhuteltiin teidän majesteetiksenne (vaše velitšestvo). Suuriruhtinaat olivat vain keisarillisia korkeuksia (imperatorskoje vysotšestvo). Sitten tuli muita:

«Ваше Императорское Величество» — к императору, императрице и вдовствующей императрице;  Keisarille, keisarinnalle ja leskikeisarinnalle.

Прошение к Александру II о назначении на должность.

«Ваше Императорское Высочество» — к великим князьям, великим княгиням и великим княжнам (детям и внукам императора, а в 1797—1886 годах и правнукам и праправнукам императора);  Siis keisarillinen korkeus. Suuriruhtinaille eli keisarin lapsille ja lapsenlapsille. Vuodesta 1886 vielä seuraaviinkin polviin.

«Ваше Высочество» — к князьям, княгиням и княжнам императорской крови после 1886 года;  Teidän ylhäisyytenne, ruhtinaille, jotka olivat keisarillista sukua, vuoden 1886 jälkeen.

«Ваша Светлость» — к герцогам; младшим детям правнуков императора и их мужским потомкам, а также к светлейшим князьям по пожалованию. Teidän loisteenne, herttuoille, keisarin kaukaisempien perillisten nuoremmille edustajille ja heidän miespuolisille jälkeläisilleen ja myös loistavimmille ruhtinaille, joille on myönnetty tämä erityinen arvo (oli mm. Kutuzovilla).

«Ваше Сиятельство» — к князьям, графам. Teidän loistavuutenne. Ruhtinaille ja kreiveille.

«Ваше Благородие» — к баронам и всем остальным дворянам. Teidän jalosukuisuutenne. Paroneille ja muille aatelisille.

 

Ortodoksinen kirkko oli ja on hyvin hierarkkinen laitos. Siellä puhuttelut menivät sen mukaisesti. Valitettavasti minulle en löydä nyt auktorisoitua sanastoa. Pahoittelen, jos käännös ei ole asianmukainen, mutta kääntäväthän koneetkin. Siis näin menivät ja menevät Venäjällä yhä kirkon hierarkiassa puhuttelut:

Титулование при обращении к лицам, имеющим духовный сан

При обращении к лицам, имеющим духовный сан, в России употребляются и поныне следующие титулования:

«Ваше Святейшество» — к патриарху (до 1721 года и после 1917 года); Teidän suurin pyhyytenne. Patriarkalle.

«Ваше Высокопреосвященство» — к митрополитам и архиепископам;  Teidän korkeapyhittyneisyytenne. Metropoliitalle ja arkkipiispalle.

«Ваше Преосвященство» — к епископам;  Teidän suuripyhittyneisyytenne. Piispoille.

«Ваше Высокопреподобие» — к архимандритам, игуменам монастырей и протоиереям; Teidän korkeahurskautenne. Arkkimandriitoille, igumeneille ja esipapeille.

«Ваше Преподобие» — к иеромонахам и иереям; Teidän suurhurskautenne. Pappismunkeille ja papeille.

«Ваше Благовестие» — к протодиаконам и архидиаконам, диаконам и иеродиаконам. Teidän hyväsanomaisuutenne. Esidiakoneille, arkkidiakoneille, diakoneille ja hierodiakoneille.

«Ваше Боголюбие» — между прихожанами^[3]. Teidän jumalanrakkautenne. Seurakuntalaisten kesken.

Tässä hierarkkisuudessa näemme epäilemättä jyrkän kontrastin luterilaisuuteen. Meillähän korostetaan sitä, että Jumalan edessä kaikki ovat maan matosia, jotka voivat pelastua vain sola fide, sola gratia, propter Christum. Kaikkihan meidän käsityksemme mukaan ovat suuria syntisäkkejä, joiden kuuluu kerjätä armoa. Iso-Antti oli tässä perusasiassa samaa mieltä kuin Ukko-Paavokin -aitoja luterilaisia.

Luterilaisuudelta siis puuttuu ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua eli saavuttaa pyhyys. Se saattaa olla suurikin puute tai sitten ei, mutta mielestäni ero on ainakin merkittävä ja sitä kannattaa miettiä.

Hierarkioiden kaikkiallisuus löi leimansa myös uuden, eli Pietari Suuren jälkeisen Venäjän instituutioihin ja se kesti itse asiassa myös vallankumouksen.

Toki jo heti Helmikuun vallankumouksessa poistettiin armeijasta koukeroiset puhuttelut ja siirryttiin yksinkertaiseen teitittelyyn. Myös upseerinarvot ja jopa itse upseeri-sanakin (ofitser) poistettiin taantumuksellisina ilmiöinä, mutta sieltähän ne oitis putkahtivat takaisin uudessa muodossa: alettiin puhua komentajista (komandir) ja alemman miehistön (nižnyje tšiny) sijasta puhuttiin puna-armeijalaisista (krasnoarmejtsy).

Hehän eivät olleet sanan vanhassa mielessä edes sotilaita, vaan edustivat aseistettuja työläisiä ja talonpoikia ja kuulivat instituutioon RKKA (Rabotše-krestjanskaja krasnaja armija) eli työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Ei siellä mitään sotilaita (soldaty) ollut eikä tarvittu.

Myöhemmin vanhat termit palasivat ja Puna-armeija, kuten tunnettua, muutettiin Neuvostoarmeijaksi vuonna 1946. Samaan aikaan muitakin ”vallankumouksellisia” termejä palautettiin vanhaan, porvarilliseen asuun, esimerkiksi ns. kansankomissariaatteja alettiin kutsua ministeriöiksi.

Puhutteluksi riitti vallankumouksen jälkeisessä puna-armeijassa sana toveri (tovarištš), jota muuten käytetään yhä. Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Kyllä herra taisi olla herra toverinkin nimellä. Radio Jerevanilta kysyttiin joskus, miten asiat olivat nyt muuttuneet, kun sanotaan, että kapitalistisissa maissa ihminen on ihmiselle susi. Miten on nyt meillä?

Vastaus kuului, että meillä ihminen on ihmiselle toveri susi. Mutta ainakin puhuttelut olivat vallankumouksen jälkeen helpompia.

Armeijassakaan noiden mainittujen vanhojen puhuttelujen oppiminen ei nimittäin ollut helppoa ja erehdyksiä oli syytä välttää, sillä opetuskeinoista parhaana pidettiin keppiä. Suomalaisissa joukko-osastoissa oli puhuttelut myös lausuttava venäjäksi, mikä tuotti ongelmia maalaispojille, kuten Ilmari Kianto muistelmissaan kertoo.

Kun venäjä on täynnään suomen kielelle vieraita äänteitä ja rakenteita, oli kielimestarilla työ ja tuska opettaa pojat lausumaan esimerkiksi puhuttelua vaše vysokoblagorodie. Silloin syntyi kieleen merkillinen ”koplako”-sana, kuten Kianto todistaa.

Itsenäisen Suomen armeijassa käytetty herroittelu oli sitten jo muodoltaan paljon yksinkertaisempaa kuin vanhan väen ja Suomen kaartin meininki. Sekin edusti tavallaan vallankumouksen jälkeistä aikaa ja käyttäytymismallia. Upseerit olivat meillä kyllä suuria herroja ja heitä pelättiin hirvästi, kuten muistelmat tietävät kertoa, mutta ainakin käyttäytymistavat olivat muuttuneet karun asiallisiksi, suoraviivaisiksi, kuten tasavaltaan ja luterilaiseen mentaliteettiin sopikin.

Sivumennen sanoen, olen kuullut, että ulkomaalaiset vieraat olisivat näinä aikoina suuresti hämmästelleet, kuullessaan, että Suomen armeijassa yhä herroitellaan upseereita ja jopa varusmiesesimiehiäkin. Ehkäpä tämä piankin muuttuu, luulen, että siihen suuntaan on olemassa niin sanoakseni intersektionaalisia paineita.

 Ja onhan se natokiimaistenkin porukka. Ainakin takavuosina väitettiin, että Gruusian armeijassa komentokieli oli englanti. Jos näin on, se merkitsee varmaankin sitä, että olemme jääneet siitäkin maasta pahasti jälkeen silläkin alalla. Kulinarismista en tässä puhukaan.

Vai merkinneekö?

 

 

 

What do you want to do ?

New mail