Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle neuvostoihminen. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle neuvostoihminen. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 30. joulukuuta 2025

Ryysyläiset

 

Lumpen

Александр Яковлев, Омут памяти. Вагриус 2001, 602 с. (Aleksandr Jakovlev, Omut pamjati)

 

Neuvostojärjestelmän romahtaessa näkyi venäläisissä julkaisuissa yhä useammin sana ”ljumpen” (люмпен).

Sillä viitattiin Marxin käsitteeseen ”ryysyköyhälistö” (Lumpenproletariat), joka kyllä koostui köyhistä ja jopa kaikkein köyhimmistä ihmisistä, mutta joka sosiaalisen vallankumouksen ja siis ihmiskunnan edistyksen kannalta oli aivan hyödytön ja jopa vahingollinen aines.

Ryysyköyhälistö ei kuulunut siihen teollisuusproletariaattiin, joka lainomaisesti tulisi kasvamaan yhteiskunnan suurimmaksi voimaksi ja ottamaan vallan itselleen.

Päinvastoin, ryysyköyhälistö oli psykologialtaan pikkuporvarillista ja ajatteli vain oman mahansa täyttämistä. Ludvig Napoleonin oli helppoa houkutella se kansalliskaartiinsa lupaamalla komea uniformu ja valkosipulimakkaraa.

 Tällä ryhmällä ei ollut sitä luokkasolidaarisuutta ja tietoisuutta, joka saavutettiin ”kiehumalla tehtaan kattilassa”. Näin järkeili Marx, varmasti aavistamatta, että hänen melko vähäpätöiset lehtiartikkelinsa joskus korotettaisiin pyhiksi kirjoituksiksi, joiden ehdottoman totuuden epäileminen saattoi viedä vaikka hengen.

Joka tapauksessa siis Neuvostoliitossa heräsi perestroikan aikana sellainenkin aavistus, että koko suureksi sosialistiseksi Lokakuun vallankumoukseksi nimitetty vallanotto oli itse asiassa ollut diktatuurin pysyttämistä ryysyköyhälistöön tukeutuen. Itse asiassa tuo luokka taisi yhä olla olemassa.

Havainnollisesti tämän asian toi esille Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo” (Požar). Neuvostoliiton työväenluokkaa oli ollut tapana kuvata aina ehdottoman mallikelpoiseksi joukoksi, jota elähdytti itsensä uhraava aatteellisuus, kuten asia esitettiin Fjodor Gladkovin kulttiromaanissa ”Sementti”.

Edes oman lapsensa uhraaminen ei noille luokkatietoisille sankareille ollut liikaa, kun tehdas oli saatava käyntiin kansalaissodan rappion jäljiltä. Vasta silloin alkoi kaikua se työn laulu, joka kasvatti proletaarista tietoisuutta kaikkialla ympärillään ja vei koko ihmiskuntaa kohti uutta onnen valtakuntaa. Näin siis Gladkov romaanissaan.

Rasputin sen sijaan kuvasi sen sortin työläisiä, jotka itse asiassa muodostuivat joukosta vihoviimeisiä juoppoja. Nuo hylkiöt eivät välittäneet työn tekemisestä tai sen laadusta tuon taivaallista, vaan ajattelivat koko ajan vain sitä, mistä taas saisi viinaa seuraavan päivän humalaan.

Kun kauppapuoti syttyi tuleen ja paloi, olivat nuo lurjukset heti vain besorkkaamassa sieltä tavaraa omiin taskuihinsa ja samalla paljastui myös myymälänhoitajan keinottelu: kaupassa oli kuin olikin ollut piilotettuna ”Ural”-moottoripyörä, joka kauppiaalla oli ollut tarkoituksena myydä pimeästi ylihintaan.

Olennaista joka tapauksessa oli kuvattujen työläisten todellinen psykologia, joka kuului ryysyköyhälistölle. Yleensähän sen oli jo Marxista lähtien katsottu muodostuvan irtolaisaineksista, jotka olivat taipuvaisia pikkurikollisuuteen, kerjäläisyyteen, laiskotteluun ja opportunismiin.

Että sellaista saattoi olla neuvostotyöläisten keskuudessa, oli hirvittävä solvaus ja isku vasten sosialistisen yhteiskunnan pyhimpiä arvoja. Roskaa tietenkin. Mutta totta, täytyi monen lukijan tunnustaa. Näkihän tuon ympärillään.

Se neuvostoihminen, eräänlainen yli-ihminen, jonka vuonna 1978 julistettiin virallisestikin syntyneen (kansa hihitteli, kertoo Aleksandr Jakovlev), muistutti aivan liikaa Aleksander Zinovjevin huikeaa kuvausta uudesta lajista ”Homo Sovjeticus”, joka saattoi olla parodia tai sitten ei. Loogikot ovat jotenkin arvaamattomia johdonmukaisuudessaan.

Aleksandr Jakovlev, perestroikan kenties keskeisin arkkitehti (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) käytti ahkerasti ryysyköyhälistön käsitettä selittäessään, miten ja miksi Neuvostoliitto ja sen järjestelmä syntyivät ja mitä niistä tuli.

Hän kuvasi ryysyläisjoukkoa, joka muitta mutkitta poltti talonpojan ladon lämmitelläkseen sen loimussa ja paistaakseen siinä varastamansa kanan. Mitään vastuuta tuo joukko ei ottanut mistään ja juuri sen Lenin mobilisoi niin sanottuun vallankumoukseensa.

Kun lukee siitä, miten kansanjoukot ryöstivät, polttivat ja murhasivat niin vuosien 1905-1907 ”vallankumouksessa”, kun sittemmin myös vuoden 1917 mellakoissa ja kansalaissodan ryöstelyorgioissa, tulee kyllä mieleen, että tulkinnalle on vahvat perusteet. Kollektivisoinnissa toimi sama ryöstämisen logiikka.

Eihän Venäjällä edes ollut mainittavaa teollisuusproletariaattia tuon vallankumouksen toteutuessa. Sitäkin enemmän oli ryysyläisiä, joiden tietenkin teki mieli varastaa niiltä, joilla oli jotakin varastettavaa ja Lenin ei ainoastaan julistanut asiaa sallituksi, vaan suorastaan siihen kehotti.

Maksim Gorki, joka tuohon aikaan vielä oli kriittinen ja omaperäinen ajattelija, julisti, että Lenin sai Venäjän kansan puolelleen, antaessaan sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti. Tämähän on yleensäkin varma tapa saada joukot mukaansa. Ei tuijoteta siinä venäläisyyteen.

Niin teki Hitler Saksassa ja niin näyttävät tekevän kaikenkarvaiset ”identiteettipoliitikot” Amerikassa. Se konsti taitaa toimia aina ja kaikkialla. Sellainen historia tulee luultavasti jatkumaan ja tuottaa ehkä sitten itsensä näköisiä yhteiskuntia muuallakin.

Aleksandr Jakovlev, joka puoluehierarkiassa nousi aikoinaan korkeimmalle tasolle ja sitten käytti asemaansa vapauttaakseen kansansa Leninin luoman systeemin ikeestä, on kiinnostava ja asiantunteva ajattelija, jonka kirjoja olisi ehdottomasti saatava myös suomeksi.

Hänen suhdettaan Leniniin ja Staliniin ja Venäjän historiallisen tien sisältämiin mahdollisuuksiin on kuvattu jo aiemmissa blogeissa, joten ei niistä tässä sen enempää.

Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua tuolla vuoden 2001 analyysillä on kiinnostavuutta myös sen kannalta, miten Jakovlev näkee tulevaisuuden ja Venäjän nykyisyyteen kätkeytyvät mahdollisuudet, kun uusi presidentti Putin on aloittelemassa uraansa.

Tarkoitus oli itse asiassa kirjoittaa enemmänkin tuosta Jakovlevin kirjasta, mutta jo pelkkä esipuhe vei enemmän tilaa kuin useimmat jaksavat lukea. Ryysyköyhälistö on kuitenkin tärkeä käsite myös tässä kirjassa ja ansaitsee oman lukunsa.

Palaan tuohon Jakovlevin kirjaan myöhemmin.

torstai 23. lokakuuta 2025

El pueblo unido

 

Euroopan kansat ja suuri dissoluutio

 

Puhe kansakuntien kuolemasta on ollut muuan älymystön valtavirran teema jo parin-kolmen sukupolven ajan. Sitä alkeistotuutta, ettei kansakuntaa ole olemassa, ellei sen haluta olevan olemassa, on toistettu kuin suurtakin intellektuaalista löytöä: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä! Lakataan nyt siis kuvittelemasta. No nonsense.

Itse asiassa näyttää tapahtuneen se, mitä Marx ja Engels ennustivat: kansakunta on kapitalismin luomus. Kun kapitalismi (tai sitä seuraava talousjärjestelmä) ei sitä enää tarvitse, se häviää, kuolee pois. Globaalismin maailmalle kansakunta on aivan turha luomus.

On havaittavissa, että tämän ajattelun muodikkuus sattuu yhteen toisen teeman kanssa: kulttuurin individualisaation ja hedonistisen ”filosofian”. Sekä kansakunnille että ihmisille on tapahtumassa prosessi, josta ranskassa ja englannissa käytetään termiä dissolution. Sehän viittaa paitsi hajoamiseen sanan konkreettisessa mielessä, myös ihmisen vajoamiseen.

 Kansakunta on yksilöä ylempänä, mikä individualistisen hedonismin näkökulmasta olisi mahdotonta ja loukkaavaa. Maailmankylässä ovat kansakunnat paitsi turhia, myös potentiaalisesti vaarallisia asioita ja johdattavat ihmiset väärille, irrationaalisille poluille.

Jo Bertrand Russell varoitti maailmaa epäitsekkäistä ja aatteellisista ihmisistä: he, ja nimenomaan he panivat maailman sekaisin ja ryhtyivät tappelemaan aivan mielettömistä ja turhista asioista. Valistunut oman edun tavoittelu olisi ollut paljon selvempi ja suorempi tie ainoaan mahdolliseen onneen ja edistykseen.

Mitä sitä paitsi merkitsi kansakunta? Ilmeisen ylpeänä vaativasta älyllisestä suorituksestaan aikamme älymystö ja sen hangaround-jäsenten laajat joukot totesivat, että he kyllä näkivät ympärillään ihmisiä, mutta eivät missään kansakuntaa. Miten sellainen voisi olla mahdollinenkaan, kun se koostuisi miljoonista erilaisista ihmisistä ja jopa ihmisryhmistä?
Niinhän ne koostuvat. Englannissa Britannia yhdistää niin skotit, walesilaiset ja irlantilaiset ainakin osin ja lisäksi muita pienempiä joukkoja. Ranskassa provencelaiset ja bretagnelaiset, elsassilaiset ja oksitaanit ajettiin kerran väkivalloin samaan muottiin. Jopa tuo kuuluisa ”Hexagon” on sisäisesti hyvinkin hajanainen.

Ja mitäpä sanoisimmekaan Espanjasta, jossa castellanon ohella miljoonat puhuvat muita kieliä, kuten katalaania, baskia ja portugalia. Italia räätälöitiin liittämällä langobardien ja muiden maahanmuuttajien asuttamaan pohjoiseen etelä, jota monet Rooman pohjoispuolella yhä pitävät Afrikan osana. Saksasta ja sen varsin myöhäisestä muodostumisesta en tässä puhukaan (vrt. Vihavainen: Haun michel tulokset).

Yhtä kaikki kansakunnat ainakin vielä äsken olivat olemassa. Kuten Lenin sanoi eräälle innokkaalle internationalistille: on yhtä tyhjän kanssa olla tunnustamatta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Kansakunta (natsija) nyt vain on olemassa ja kyllä pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kaikessa epäkäytännöllisessä rabulismissaan Lenin sentään ymmärsi, että kuten sanakin on teko, on ihmisten mielissä syntynyt yhteys, kansakunta, mitä reaalisin asia. Sen olemassaolo ei riipu siitä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat. Sen sijaan toki nuo ihmiset itse voivat ruveta ajattelemaan toisin. Silloin se voi hävitä.

Silloin seuraa dissoluutio. Käytän tätä termiä, jolle ei ole selkeää vastinetta kielessämme, koska se viittaa nimenomaan hajoamiseen, rajojen hövimiseen. Se, mikkä oli solidia, lakkaa pöysymästä koossa. Tähän tapaan Merriam et Websterin sanakirja kertoo itse termistä:

dis·​so·​lu·​tion ˌdi-sə-ˈlü-shən 

Synonyms of dissolution

1

: the act or process of dissolving: such as

a

: separation into component parts

b(1)

: decay, disintegration

(2)

: death

grew convinced of his friend's approaching dissolution—Elinor Wylie

c

: termination or destruction by breaking down, disrupting, or dispersing

the dissolution of the republic

their marriage's dissolution

d

: the dissolving of an assembly or organization

the dissolution of the legislature

e

chemistry : liquefaction

the dissolution of ice

2

: a dissolute or indulgent act or practice.

Tuo viimemainittu asia (myös ranskaksi hieman vanhanaikainen ja siis vielä rappeutumaton ilmaus: Corruption, débauche (➙ dissolu) on läntiselle hedonistiselle kulttuurille ominainen ja jopa keskeinen asia.

Solidi ihmisluonne ja kansaluonne ovat hajonneet, atomisoituneet. Jopa ydinperheen aiemmin oletettu keskinäinen solidaarisuus on muuttunut oudoksi ja vastustettavaksi asiaksi. Avioero on yhtä normaali asia kuin avioliitto ja sen tavoitteet ovat puhtaasti hedonistiset.

Eurooppalaisen kulttuurin siirtyminen tähän vaiheeseen oli jo hyvän matkaa menossa ennen sotia, mutta sodat toivat mutkan matkaan ja nostivat pinnalle chauvinismin. Se oli paluuta vanhaan ja saattoi itse asiassa tuottaa ihmisille sadomasokistista nautintoa, mitta en nyt jatka tätä teemaa.

Jos tässä palataan taas Venäjään, voidaan todeta, että venäläisen filosofian suurin teema on aina ollut Venäjä ja venäläiset. Tässä suhteessa sitä ei voi verratakaan mihinkään muuhun, vaikka kaikilla Euroopan kansakunnilla olisi, luoja paratkoon, kyllä aihetta juuri samanlaiseen itsetutkisteluun.

Venäjä on aina kokenut itsensä erikoislaatuiseksi eurooppalaisessa seurassa ja 1800-luvun klassinen kirjallisuus todistaa siitä yhä uudelleen. Muuan suuri teema on ollut se, että Venäjä on muuta Eurooppaa ja nimenomaan Länsi-Eurooppa jäljessä ja sen täytyy ottaa se kiinni. Miten paljon se on jäljessä, on saanut erilaisia tulkintoja. Stalin katsoi vuonna 1931, että etäisyys oli sata vuotta.

Toki Stalin piti silloin puhetta ja retoriikka tarvitsee aina yksikertaistuksia ja liioitteluja tullakseen tehokkaaksi. Siitä, että Venäjä oli jäljessä, eli eri aikaa, hän epäilemättä oli aivan oikeassa.

Toista aikaa Venäjä nytkin elää. Dissoluutti länsi miettii ehtimiseen sitä siitä, ettei Venäjä ole sen kanssa samalla tasolla, vaikka itse asiassa kannattaisi vain puhua keskinäisten sääntöjen rikkomuksista.

Eurooppa ei enää ole edistyksen synonyymi, jonka tasolle olisi ehdottomasti päästävä. Sen sijaan se on dissoluution synonyymi, jolta toista aikakautta elävä kulttuuri kaikin mokomin haluaa varjeltua.

Mutta nuo keskinäiset säännöt ja velvollisuus niitä noudattaa, eivät ole riippuvaisia kulttuurin kehitysvaiheesta. Ne pätevät kaikkiin asianosaisiin, dissoluutio sen sijaan on lännelle spesifistä ja Venäjällä samassa muodossa vielä paljolti toteutumatta. Siellä on omat tapansa kasvaa kieroon.

Venäjän yritys harsia taas kokoon ne vanhan imperiumin maat, jotka Neuvostoliiton hajoaminen vapautti, on anakronistinen. Ukrainan eroamista voi yrittää verrata mahdolliseen Katalonian eroamikseen Espanjasta tai Skotlannin eroamiseen Britanniasta.

Molemmissa tapauksissa seuraisi nykymaailmassakin epäilemättä sanktioita, mutta tuskin sotaa. Irlanti, jonka historia Britannian yhteydessä muistuttaa Ukrainan historiaa Venäjän yhteydessä, tosiaan erosi emämaasta vasta aika äskettäin verenvuodatuksen kautta, mutta siitä on jo sentään muutaman sukupolven verran aikaa kulunut.

 

Tuli sanottua, että venäläisyys on aina ollut venäläisten erityisen tutkivan mielenkiinnon kohteena. Aikoinaan siihen oli tapana lukea paitsi isovenäläisyys (Velikaja rus) mhyös ukrainalaisuus (Malaja Rus) ja valkovenäläisyys (Belaja Rus). Joskus laskettiin munaan myös Galitsia (tšervonaja Rus). Tämä oli ido venäläinen ajattelutapa.

Miten oli mahdollista löytää tuollaiselle kokonaisuudelle jokin yhteinen nimittäjä yhteistä keskusvaltaa lukuun ottamatta? Millainen saattoi olla vaikkapa muka yhteinen kansanluonne, kun sellainen jopa Suomessakin hajoaa moniin eri heimojen ideaalityyppisiin luonteisiin?

Vaikeita kysymyksiä, mutta tässä jotakin niihin vastaamisesta Venäjän kohdalla:

 

auantai 25. toukokuuta 2019

Neuvostoihminen

 

Neuvostoihminen

 

Klaus Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan. Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.

Nyt neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin propagandakuviin.

Sysäyksenomainen nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.

Asian vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan nurkan takana.

Länsi oli kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti. Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä tarvitsisi.

Läntisessä maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt. Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.

Kollektiivisesti ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.

Sivumennen sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.

Joka tapauksessa eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?

Klaus Mehnert oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.

Mutta tämä ei tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle ei ollut helppo myydä humpuukia.

Mehnertin kirjan nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin homo (ihminen) uuteen alalajiin.

Homo sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki prostoi tšelovek  Советский простой человек: опыт социального портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во «Мировой океан», 1993. - 300 с.).

Kuten tunnettua, tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.

Mutta ei tästä nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen silmin, WSOY 1976, 569 s.).

Mehnert ei ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja käsityksiä.

Tämä oli jo erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat. Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia, jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.

 Itse asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla. Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.

Monet tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa näyttivät kääntyneen vastakohdikseen.  Irrationaalisuus oli kesytetty määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.

Bolševikit olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.

Mutta he olivat myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.

Mehnertin mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut ”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.

Porvarillistuminen ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin mitään.

Neuvostokansa oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa: maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.

Henkinen vapaus, demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa. Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä alkutaipaleella.

Kun sanottiin, ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli toteutettu.

Mehnertin lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.

Sen oli kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi, demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista Mehnert ei lähemmin kerro.

Luulenpa, että Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin kirjoilleen tunnusomaisia.

 

sunnuntai 16. helmikuuta 2025

Kauniin kuoleman syndrooma

 

Soturin psyyke

 

Olen seurailut paria laivaston historiaan liittyvää sivua: Deutsche U-Boote 1906-1945 ((8) Deutsche U-Boote 1906-1945 | Facebook) ja korabli i sraženija (Корабли и сражения (8) Корабли и сражения | Facebook).

Edellinen on saksankielinen ja jälkimmäinen enimmäkseen venäjän- ja ukrainankielinen, aika tasavahvasti. Jälkimmäisessä onkin ollut ajoittain varsin kiivasta sananvaihtoa, eikä Venäjän laivaston historialle ole paljon armoa annettu.

Itse asiassa se oli ajoittain hyvinkin menestyksellistä, sekä Itämerellä että Mustalla merellä turkkilaisia vastaan 1700- ja 1800-luvulla. Japanin sota on sitten luku erikseen, mutta kaikestahan löytyy ylpeilyn aihetta, jos sille päälle ruvetaan ja toisaalta myös pilkkaamisen aiheita.

Molemmat ovat sangen aktiivisia sivustoja ja niiden ohellahan on olemass useita merisotahistorian sivustoja, erityisesti maittain ja myös kategoria ”pienet ja keskisuuret maat”. Kyllä sieltä meidän panssarilaivammekin löytyvät ja lisäksi vieläpä aika asiantuntevaa tietoa niistä.

Mutta historiallinen ja tekninen asiantuntemus, joka monen laivan kohdalla menee hyvnkin pieniin detaljeihin saakka, ei minusta ole se kiinnostavin asia.

Suuret sotalaivat olivat aikoinaan valtakunnan mahdin symboli ja niinpä esimerkiksi Venäjä vielä Tsušiman jälkeen aloitti rakentaa entistä valtavampaa Itämeren laivastoa, jonka suurimpia aluksia se sitten tuskin lainkaan uskalsi lähettää merelle sukellusvenevaaran vuoksui.

Siellä ne sitten makailivat pari vuotta Kruunuvuoren selällä, Helsinkihän oli laivaston päätukikohta. Siellä kypsyi myös vallankumouksellinen mieliala, joka purkautui vuoden 1917 keväällä raakaan murhakampanjaan, jota toteutettiin ympäri Helsinkiä.

Joka tapauksessa hyvin monet maailman suurimmista sotalaivoista joutuivat aikanaan myös taisteluihin. Etenkin Tyynellä merellä ja kyllä myös Atlantilla ja Välimerellä upotettiin niitä kymmenittäin. Valtavista tykeistä ei tainnut olla paljonkaan apua ilmapommeja ja lentotorpedoja vastaan. Harvoin niillä vastustajaankaan osuttiin.

Kun sitten osuttiin, kranaatilla, pommilla tai torpedolla, oli jälki sitä rumempaa. Uppoavista laivoista hypänneet hukkuivat, jos olivat onnekkaita tai saattoivat sitten menehtyä palavan öljyn seassa. Valtavien koneiden, paksujen panssarien ja IT-tykkien antama suoja ei lopultakaan riittänyt.

Teräskolossien mahti oli tosiasiassa kuvitteellista. Hyökkäys oli kasvanut tehokkaammaksi kuin puolustus.

Sukellusveneet mullistivat jo ensimmäisessä maailmansodassa koko merisodankäynnnin. Kapteeniluutnantti Otto Weddigen upotti syyskuussa 1914 75 minuutin kuluessa kolme brittiläistä panssariristelijää.

Sukellusveneet eivät tosin ratkaisseet Skagerrakin  suurta meritaistelua, eikä sitä ratkaissut mikään muukaan, mutta ne osoittivat, missä kehityksen suunta on.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset sukellusveneet tekivät valtavasti tuhoa sekä liittoutuneiden sotalaivastoissa että rahtilaivoissa. Risteilijät, jotka vanhastaan oli tarkoitettu sellaiseen sotaan, saivat aikaan vain vähän.

Mutta myös sukellusveneiden torjunta kehittyui nopeasti. Sodan lopulla saattoi se, joka astui palvelukseen sukellusvenemiehenä, olla suhteellisen varma siitä, että kuoli lyhyen ajan kuluessa teräksisessä arkussaan.

Sitäkin oudommalta näyttää katsellessa sivun valokuvia, joissa nuoret ja reippaat sukellusvenemiehet näyttävät hipeiltä ja viettävät aikaa kaikenlaisten hauskuuksien parissa. Kymmenissä kuvia näytetään sitten, millaista jälkeä hyökkääjät saivat sukellusveneissä aikaan.

Vielä hurjemmalta näyttää valokuva, jossa japanilaiset kamikaze-lentäjät hymyilevät vailla huolen häivää, punaisella ympyrällä koristettu liina päänä ympärillä.

Noista kamikaze-joukoista ilmestyi takavuosina kirjakin, jossa on ainakin yhdet muistelmat. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, joten tarkennan, että muistelija oli kamikaze-lentäjäksi koulutettu nuori mies, joka ei ehtinyt suorittamaan tehtäväänsä, ennenkuin sota jo loppui.

Kamikaze-lentäjät valittiin tämän mukaan sellaisesta porukasta, jota pidettiin muuten sodan kannalta aika hyödyttömänä, kuten humanisteista. Muistelija itse oli saksan kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt opiskelija.

Muistelen, että lentäjille uskoteltiin, että aika syöksyn loppuvaiheessa pitenee rajattomiin ja urotyön tekijät itse asiassa saavat elää toisenlaisen elämän kuin tavalliset poroporvarit. Lieneekö joku asiaan vakavissaan sitten uskonut.

En mene vannomaan, miten asia esitettiin, mutta olin haistavinani siinä zen-buddhismin vaikutusta ja ajatuksen valaistumisesta. Joka tapauksessa kamikaze-törmäykset tekivät maalina olleissa laivoissa rumaa jälkeä, mikäli koneet nyt pääsivät sinne saakka.

Kamikaze eli taivaan tuuli, joka oli aikoinaan pelastanut Japanin kiinalaishyökkäykseltä, ei tällä kertaa mainittavasti vaikuttanut sodan lopputulokseen.

Toki niin sanottua kunniaa nämä nuorukaiset kyllä saavuttivat runsain mitoin. Sodan jälkeen Neuvostoliitto järjesti valtavan propagandarummutuksen siitä, miten neuvostoihminen ei koskaan antautunut vangiksi. Tässä tietenkin tehtiin se silmänkääntötemppu, ettei noita miljoonia vangiksi joutuneita enää pidetty neuvostoihmisinä.

Toinen, lähes uskomaton asia olivat lentokoneiden puskuhyökkäykset (taran), jollaisia ei muka missään muualla ollut. Siinäkin tietysti ignoroitiin kokonaan Japanin kamikazet, jotka kai sitten halutessa myös voitii selittää jonkinlaisten puolihuumattujen sekopäisten fanaatikkojen touhuksi. Omat pojat olivat yksinkertaisesti vain sankarillisia.

Tosiasiassa noita itsensä uhraavia sotilaita löytyi toisessa maailmansodassa valtavasti eri maiden armeijoista. Osa oli varmasti itsemurhaajia. Miten suuri hyöty tuosta ilmiöstä oli, voi kysyä.

Moni taisi jo luulla, että tämän lajin hulluus katoaisi maailmasta tosien maailmansodan myötä, mutta valitettavasti taisimme erehtyä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2025

Pois sieltä, missä pilkkaajat istuvat

 

Vale ja vihapuhe

 

Eskoni tyhmä?

-Se on vale ja vihapuhe,

kateudesta siinnyt!

Topias, nummisuutari

 

Joukko hyvinajattelevia tahoja on päättänyt erota Facebookista ja X:stä (entinen Twitter). Syynä on, että X lopetti palstojensa sensuroinnin ja Fb niin sanotun faktantarkistuksen. Tämä on kauhistuttanut erinäisten tuotemerkkien omistajia, jotka eivät halua toimia samalla alustalla, jolla saattaa olla myös vihapuhetta. Aiemmin se siis näköjään oli estetty juuri tuolla faktantarkastuksella.

Tämä merkkifirmojen moraaliposeeraus näyttäisi perustuvan siihen uskomukseen, että kyllin suuri, itsensä edistykselliseksi mieltävä joukko arvostaa sitä ja antaa sen vaikuttaa myönteisesti ostopäätöksiinsä. Asiassa on omat riskinsä, kuten parin meikäläisenkin firman kohdalla on havaittu. Mainitsen vain nimen Finlayson.

 To mainittu faktantarkastus oli Fb:n omistajan mielestä tosiasiassa muuttunut sensuuriksi. Asia on helppo ymmärtää. Vain hölmöt kuvittelevat, että tätä maailmaa voidaan hallita pelkkiä faktoja latelemalla. Tärkeimmät ja kiinnostavimmat kysymykset ovat aina tulkintojen varassa, kuten jokainen historiaa vakavasti harrastanut ymmärtää.

Vastoin kohtuullisia odotuksia, tämä aikakausi on kyllä synnyttänyt monenmoisia uusia irrationaalisia liikkeitä. Uskonnollisella puolella niitä on aina ollut, mutta nyt jopa litteän maapallon kannattajat ovat nousseet merkittäväksi ilmiöksi ja saaneet mukaansa jonkin suomalaisen poliitikonkin.

Ei kukaan olisi puoli vuosisataa sitten voinut uskoa, että tällaista tapahtuisi. Se ei kuitenkaan taida erityisemmin huolettaa niin sanottuja faktauskovaisia. Oleellisempaa on globalisaatioon ja multikulturalismiin kohdistuvan kritiikin vaientaminen.

Nuo molemmat kuuluvat ideologioiden piiriin ja ideologiat taas ovat keskeinen osa politiikkaa ja jopa sen ydin.

Elämä ja politiikka eivät ole trivial pursuitia, vaan tahdon asia ja mikäli suhtaudumme vakavasti demokratian perusperiaatteisiin, myönnämme, että jokaisella on oikeus omaan näkemykseensä ja pyrkimykseensä. Mikäli ”tarkastajat” ottavat itselleen tulkitsemisvallan niiden suhteen, ne tietenkin loukkaavat sananvapauden periaatetta.

Puheet sananvastuusta ilmoittavat yleensä avoimesti pyrkimyksen estää jotakuta ilmoittamasta mielipidettään jostakin tärkeästä asiasta (vrt. Vihavainen: Haun sananvastuu tulokset). Ihmisillä on toki vastuu myös sanomisistaan. Mikäli ne aiheuttavat vahinkoa, on vahinko korvattava. Millainen se missäkin tapauksessa on, voidaan selvittää tarvittaessa oikeudessa.  Ennakkosensuurin kieltää perustuslakimme.

Mikäli asiaa koskeva lainsäädäntö on liberaalisen yhteiskuntakäsityksen hengen mukainen, voidaan olettaa, että sanktioita voidaan määrätä vain aidosta vahingon tuottamisesta eikä missään tapauksessa pelkästä käsityksiensä ilmaisemisesta.

Ongelmaksi saattavat tosin tulla ja ovat jo tulleetkin tuomarit, joiden älyllinen ja moraalinen taso on viime vuosina herättänyt hämmästystä (Vihavainen: Haun räsänen tulokset).

Ei toki ole sanottu, että juuri demokratia ja kassinen liberalismi voisivat parhaiten auttaa selviytymään maailman uusista haasteista. Trendi kohti autoritaarisuutta on nyt ollut taas muodissa myös vauraassa pohjolassa, jonka asema ja merkitys maailmassa ovat hitaasti, mutta varmasti heikkenemässä.

Ideologinen orwellilaisuus vai pitäisikö sanoa oseaanisuus on kulkenut voitosta voittoon jo muutaman vuosikymmenen ajan (vrt. Vihavainen: Haun ankkapuhe tulokset). Nyt on merkkejä siitä, että suunta olisi kääntymässä. Edellä mainittu sensuurin hellittäminen viittaa juuri siihen.

On toki ennenaikaista sanoa, mitä tässä todella tapahtuu. Maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeet viittaavat niin suuriin muutoksiin, ettei niiden todellista merkitystä voitane arvioida, ennen kuin ainakin puoli vuosisataa on kulunut.

”Vihapuheen” suuri aika totalitaarisen ideologian keskeisenä apukäsitteenä saattaa joka tapauksessa olla jo loppumassa. Nyt olisi jo vaikea kuvitella samanlaista falskia pöyristymiskulttuuria, joka vallitsi vielä noin kymmenen vuotta sitten (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas tulokset).

Itse asiassa se oli voimissaan vielä puoli vuosikymmentä sitten. Silloin saattoi jo sentään havaita tiettyä varauksellisuutta asiaan nähden, ainakin maamme vastuunalaisilla tahoilla.

Tällaista se meininki silloin oli:

 

maanantai 6. tammikuuta 2020

Vihaisuuden kauhistuksesta

 

Vihapuhe

 

Joskus viime vuosituhannen loppumetreillä tulin jutelleeksi jotakin small talk-tason latteuksia Britannian sen ajan suurimman Venäjä-gurun, Geoffrey Hoskingin kanssa.

Kun mainitsin käsitteen belovežski tšelovek (etenkin kommunistien Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käyttämä parodinen muunnelma käsitteestä sovetski tšelovek -neuvostoihminen), kurtisti arvoisa keskustelukumppanini hieman kulmiaan, mutta valaistui sitten ja sanoi ”Aha –hate speech!”.

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon sanayhdistelmän englanniksi. Suomeksi muistin toki suutari Topiaksen sanat siitä, että hänen Eskonsa kutsuminen tyhmäksi oli vale ja vihapuhe, kateudesta siinnyt.

Mutta jokaisessa kielessä on sanoilla omat merkityksensä ja oma käyttönsä.

Kun tuota Hoskingin tuolloin käyttämän hate speech käsitteen merkitystä analysoi, huomaa pian, että sen kohteessa viitataan nimenomaan ironisesti uuteen, muodikkaaseen ajattelutapaan. Belovežskaja puštša oli se paikka, jossa tehtiin Neuvostoliiton hajottamista merkitsevät päätökset.  Belovežski tšelovek oli se ihminen, joka siellä ilmeisesti luotiin, ainakin siis tämän hate speechin mukaan.

Kun ei enää ollut Neuvostoliittoa, ei siis voinut olla neuvostoihmistäkään (sovetski tšelovek). Mutta mikä kummajainen sitten oli tuo IVY-ihminen? Hänet oli ilmeisesti luotu muutamalla kynänvedolla Valko-Venäjän viimeisessä aarniometsässä. Mutta kuka hän oikein oli? Pelkkä kummitus?

Kyseessä oli siis ironinen suhde uutena tarjottuun totuuteen. Käsitteen käyttäjät olivat epäilemättä enimmäkseen vanhoja kommunisteja tai muuten epäilyttäviä henkilöitä ajan mielipideilmastossa. Kuitenkaan käsitteen käyttö ei ollut sinänsä sopimatonta, ei siinä ketään uhattu eikä paneteltu, se nyt vain oli aika huvittava ja pani ehkä jopa vähän ajattelemaan.

Suomessa käsite vihapuhe on ollut aivan määrittelemätön ja hallitsematon ja sitä on voitu käyttää leimaamaan kaikkea mahdollista, mikä on oman agendan vastaista. Aivan erityisesti hallitsemattomaan ja valikoimattomaan maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat puheenvuorot on haluttu varustaa vihapuheen leimalla.

Presidentti Niinistö mainitsi tuon käsitteen uudenvuodenpuheessaan: Maalittaminen ja vihapuhe ovat uudempaa ilmaisua yleisessä keskustelussa. Lainsäätäjämme on kuitenkin ollut kaukaa viisas. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan olleet rangaistavia. Muita ihmisiä kohtaan rikoksen tekevä joutuu siitä vastuuseen. Siinä ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen.

Kuten puhuja toteaa, kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan rangaistavia. Kun kyseessä on rikos, siitä saa rangaistuksen.

Presidentti siis vain totesi, että sellaiset ovat lait ja antoi ymmärtää olevansa tilanteeseen tyytyväinen. Ehkäpä hän tarkoitti, että uudet vihapuhepykälät ovat tarpeettomia? Tämä mieltähän moni myös eduskunnassa on.

Itse asiassa hän liikkui niin korkealla abstraktiotasolla, että tyytyväisyyden ilmaisemisen lisäksi ei tässä kohdassa mitään sisältöä ollutkaan.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan kuulu presidentille ja hänen puoleltaan oli melkoisen uskallettua astua alueelle, jolla esiintyy perusteltua erimielisyyttä siitä, miten nuo uhkauksiin ja agitaatioon liittyvät pykälät olisi muotoiltava.

Mutta nyt ei puhuta laista, vaan vihapuheen käsitteestä, jota laki ei tunne lainkaan. Mitä se on ja kuinka se tapahtuu?

Presidentin mukaan asialla ei ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä. Rikos nyt vain on rikos. Tämä on aika rohkea väite.

Valitettavasti me hallintoalamaiset emme elä pelkästään käsitteiden keskuudessa, vaan myös reaalimaailmassa.

Kun rikokseksi on voitu hyvin joustavasti tulkita sellainenkin puhe, jonka sisältönä ei minkään mahdollisen tulkinnan perusteella ole kiihottaa ketään esimerkiksi väkivaltaan toista ryhmää vastaan, vaan sen sijaan lausua mielipide ryhmän politiikan kannalta merkittävästä ja esimerkiksi tilastollisesti osoitettavissa olevasta ominaisuudesta, on selvää, että rikoksen käsitettä nyt ollaan vaarallisesti liu’uttamassa poliittiseksi aseeksi.

Lienee turha sanoa, mikä merkitys tällaisella on. Moisesta mielivallasta moni pahoittaa mielensä ja vihastuu, jolloin lakia hyödyntävät saavat aihetta vielä farisealaisesti kauhistua vihapuheen –tuon määrittelemättömän pahuuden osoituksen johdosta.

On jo aika määritellä myös suomeksi, mitä vihapuheella oikein tarkoitetaan ja mitä sillä ei tarkoiteta. Olisi pelkästään typerää yrittää tuolla käsitteellä leimata niitä, jotka sattuvat olemaan tyytymättömiä tuohon tai tähän poliittiseen päätökseen tai suunnitelmaan.

Kansanvalta tarkoittaa juuri sitä, että poliittiset päätökset perustuvat viime kädessä äänestäjien tahtoon. Tuon jälkimmäisen laatua taas ei poliitikoilla ole oikeutta määrätä. Päinvastoin, juuri he ovat niitä, jotka on valtuutettu tuota tahtoa toimeenpanemaan.

Enemmistön tahdon toteuttaminen ei tarkoita sitä, että opposition mielipide olisi kielletty. Tämä perusasia näyttää yhä enemmän hämärtyvän kaiken maailman silakkaliikkeiden tuottaman anti-intellektuaalisen käsitesaasteen seassa.

Itse asiassa, toimiakseen demokratian on perustuttava siihen, että kulloinkin vallassa oleva taho herkällä korvalla kuuntelee myös sitä, mitä oppositiolla on sanottavana ja aidosti keskustelee sen kanssa. Silloin se myös voi toivoa oppositioilta lojaalisuutta.

Ylimielinen leimaaminen pahentaa varmasti sitäkin tilannetta, josta presidentti Niinistö kertoi olevansa huolissaan.

Englanniksi vihapuhe, hate speech on myös määritelty sanakirjassa:

Hate speech is defined by Cambridge Dictionary as "public speech that expresses hate or encourages violence towards a person or group based on something such as race, religion, sex, or sexual orientation".

Julkinen puhe toki voi ilmentää vihaa, vihaisuutta ja jopa raivoa olematta millään tavoin rikollinen ja uhkaamatta ketään. Sellaisen puheen kieltäminen olisi tietenkin suoraa ja perusteetonta puuttumista sananvapauteen, koska sen tarkoituksena ei ole uhata jonkin ryhmän oikeutta turvallisuuteen.

Mikäli taas rohkaistaan väkivaltaa (kehotetaan väkivaltaan?) jonkin synnynnäisen tai lähes synnynnäisen (uskonto) ominaisuuden perusteella, tullaan jo ainakin lähelle rikoslakia myös Suomen oloissa. Tämä lieneekin yleisesti hyväksyttävä periaate, ainakin meillä Suomessa, jossa on jo vanhastaan ollut lait tällaisia tapauksia varten, kuten Niinistö totesi.

Mutta periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö, kuten useimmat meistä ymmärtävät tai ainakin heidän pitäisi ymmärtää.

Vihapuhetta ei kuitenkaan ole määrätty rangaistavaksi USA:ssa, jossa on katsottu sananvapauden olevan suurempi arvo.

Näyttää siltä, että siellä lainsäätäjä on ollut varovaisempi ja luultavasti jo ennakolta halunnut estää sellaisen lakipykälien prostituoinnin, joka tuossa asianajajien luvatussa maassa merkitsee monelle mahdollisuutta sekä rikastua aineellisesti että lyödä helppohintaista poliittista mynttiä kansanjoukkojen yksinkertaisimpien kerrosten kustannuksella.

Euroopan neuvoston suositus sen sijaan on todellinen kuminauhapykälä, jota voinee pitää lähinnä parodiana komiteatyöskentelyn tuloksista parhaimmillaan: Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti: »Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

Lietsovat, edistävät tai oikeuttavat…tai muuta vihaa… Niinpä niin. Eipä tässä sitten muuta kuin siitä vain saivartelemaan. Kyllä vihaa ja etenkin tuota muuta vihaa aina löytyy reposteltavaksi. Ja mistä tiedetään, mettä viha pohjautuu juuri suvaitsemattomuuteen? Jospa henkilö vain on typerä, ahdaskatseinen tai suorastaan perverssi?

Tässä tulee kyllä mieleen suutarin ja oppipojan tapaus. Oppipoika sanoi, että oli nähnyt unen, jonka voisi kertoakin, ellei mestari nyt vain suutu.

Kun mestari antoi juhlallisen vakuutuksen, kertoi poika, että unessa hän oli pudonnut paskatynnyriin ja mestari taas siirappitynnyriin.

 Hehheh, myhäili mestari, mutta synkkeni kun kuuli jatkon: sitten poika oli joutunut nuolemaan mestarin puhtaaksi ja mestari taas pojan.

Tämän jälkeen mestari päästeli irti vyönsä ja alkoi roimia onnetonta viestintuojaa.

-Mutta mestarihan lupasi, ettei vihastu!

-Enhän minä vihastunutkaan, huvikseni hutkin, kuului vastaus.

 

Vaikeaa, ylen vaikeaa on tässä maailmassa toimia, jos asioita ruvetaan jyvittämään niiden takana olevien emootioiden mukaan.

 

keskiviikko 14. elokuuta 2024

Hän syyttää

 

Uudet standardit

 

Kun Neuvostoliitossa oli toisen viisivuotissuunnitelman (1933-1937) aikana likvidoitu riistäjäluokat ja lopetettu ihmisen toiseen ihmiseen kohdistama riisto, voitiin todeta sosialistisen yhteiskunnan muuttuneet todellisuudeksi.

Tämä keskeinen asia huomioitiin vuoden 1936 lopulla hyväksytyssä uudessa perustuslaissa, joka oli maailman demokraattisin. Vuosi 1937 oli sosialistisen yhteiskunnan ensimmäinen vuosi koko maailmassa, uuden yhteiskunnan sisäänajo.

Tässä ei ole tilaa esitellä tarkemmin kaikkea sitä uutta, mitä Neuvostoliitossa nyt, eli siis vuonna 1937 oli. Jokainen venäläinen ymmärtää tuon vuoden symbolisen merkityksen. Erittäin tärkeää joka tapauksessa oli, että nyt oli syntynyt uusi sosialistinen neuvostoihminen, joka toimi ja ajatteli uudella tavalla.

Vanhan yhteiskunnan jäänteet oli nyt sen sijaan lakaistava kokonaan pois ja tuotava niiden tilalle uudet, sosialistiset arvot ja normit, jotka olivat uuden yhteiskunnallisen järjestelmän mukaisia. Yhtenä esimerkkinä olivat kansallisuuksien väliset suhteet.

Ennen sosialismin toteutumista oli myös Neuvostoliitossa ollut kansakuntien välisiä jännitteitä. Oli sekä paikallista nationalismia että venäläistä suurvaltasovinismia. Asioiden sujumiseksi oli silloin ollut välttämätöntä ottaa huomioon ihmisten herkät tunteet ja kansalliset ennakkoluulot. Tämä ilmeni suoranaisena vähemmistökansojen suosimisena venäläisten kustannuksella, korenizatsija-politiikkana.

Nyt, sosialismin toteuduttua sellainen politiikka olisi ollut taantumuksellista ja kaikin tavoin sopimatonta, jopa rikollista. Itse asiassa siitä rangaistiinkin nyt myös menneiden vuosien osalta takautuasti, vaikka se oli silloin ollut valtion omaa politiikkaa.

Nyt joka tapauksessa ei vähemmistökansojen paikalliselle nationalismille enää ollut mitään pohjaa uudessa yhteiskunnassa, puhumattakaan sellaisen politiikan tarpeellisuudesta. Nyt tuollainen politiikka, joka merkitsi suuren Venäjän kansan syrjimistä ja kansallisuusvihan lietsomista, oli yksinkertaisesti rikos. Yksi pahimmista.

Uudet standardit koko yhteiskunnassa otettiin käyttöön sangen jyrkillä otteilla. Vuoden 1937 arvojen ja normien valvojat eivät ymmärtäneet leikkiä ja se tehtiin kansalle tiettäväksi satojen tuhansien kuolemantuomioiden kautta. Julkinen sana täyttyikin nyt uusien normien ylistyksestä ja entisten kiroamisesta. Muutos oli nopea ja täydellinen.

Vanhasta buumerista tuntuu yhä useammin siltä, että elämme samanlaista uusien normien käyttöön ottamisen aikaa. Se, mikä aikoinaan ja vielä hetki sitten oli normaalia arkipäivää, saatetaan nyt leimata itse asiassa rikollisuudeksi ja oikeusistuimet todella käsittelevät aivan uudenlaisia, vasta vastikään maailmaan ilmaantuneita rikoksia ja langettavat niistä tuomioita.

Luinpa vastikään arvossapidetystä Suomen Kuvalehdestä artikkelin, jossa muuan äiti sangen ankarasti tuomiten kertoi siitä, millaista kohtelua hän itse oli Suomessa saanut tumman ihonsa ja afrikkalaisen nimensä takia. Tälle kohtelulle olivat ominaisia rasismi ja toiseuttaminen, molemmat nykyään ilmeisesti jonkinlaisia rikollisuuden ilmentymiä.

Nämä asiat olivat ilmenneet muun muassa siten, että hoitaja päiväkodissa oli silittänyt hänen lapsensa päätä ja huokaissut ”Ihanat hiukset… siis aivan ihanat kikkarat…”

Kirjoittajan mielestä sana kikkara muistutti sanaa koirankikkare ja hän tunsi olonsa ”epämukavaksi, hämmentyneeksi ja nöyryytettyksi” -vaikka se ei tietenkään ollut hoitajan tarkoitus…

Toinen esimerkki samasta asiasta oli afrikkalaisten nimien sekoittaminen toisiinsa. Tämäkin oli kunnioituksen puutetta: ”Ilmeisesti valkoihoiset suomalaiset eivät pysty kohtaamaan edes perustason kunnioittavasti ketään, jonka nimi ei ole Anna tai Pekka, paheksuu kirjoittaja.

Se, että suomalaisuus nähdään neutraalina ja normaalina täällä Suomessa on kirjoittajan mielestä suuri epäkohta. Jopa ihmisten oletetaan olevan valkoisia, joita monet eivät enää ole, vaikka vielä hiljattain olivat.

Suuri epäkohta on, että uusi hallitus on leikannut yhdenvertaisuuskasvatuksen rahoituksesta, eikä antirasismi enää ole varhaiskasvatuksen opettajilla tärkeyslistan kärjessä.

Tämän vuodatuksen lukenut ymmärtää, että kirjoittaja paheksuu syvästi niitä suomalaisia, jotka eivät aktiivisesti pyri tai pysty omaksumaan uudenlaisia normeja, Afrikan tähti-pelin kieltämisestä cowboy ja inkkari-leikkien kieltämiseen. Hän myöntää myös tuntevansa kateutta ja katkeruutta valkoisia vanhempia kohtaan.

Epäselväksi jää, kuinka paljon artikkelin kirjoittaja itse asiassa on kärsinyt sellaisestakin ”mikroaggressiosta” kuin lapsensa hiusten kehumisesta. Kadehtiminen ja katkeruus kantasuomalaisia kohtaan on ainakin hänen mielestään näköjään oikeutettua. Tuon ”kantasuomalaiset”- sanan käyttö ei sen sijaan ole.

Ilmeisenä johtopäätöksenä on, että jos ulkonäöltään erilainen, musta henkilö nähdään täällä Suomessa erilaisena, mikä tuntuu hankalalta, olisi tässä syy muuttaa nimenomaan kaikkien valkoisten suomalaisten (entiset kantasuomalaiset) käytös sellaiseksi, ettei uusi vähemmistö tuntisi oloaan epämukavaksi.

Onhan tämä melkoinen vaatimus, jollaista olisi maassamme aiemmin vallinneen normiston mukaan ollut pakko kutsua uskomattomaksi röyhkeydeksi. Millä oikeudella tänne muuttanut parin prosentin vähemmistö asettaa vaatimuksia koko maan kantakansallisuudelle?

Vastauksen tiedämmekin: se tekee niin siksi, että Amerikassa sellainen kuuluu asiaan. Siellä oletetaan lähtökohtaisesti, että ns. afroamerikkalaiset ovat siinä maassa olleet sorrettu ryhmä, jonka huosta menestyksestä valkoinen enemmistö on vastuussa ja myös kunniavelassa aiemmin harjoittamastaan sorrosta sorrettujen jälkeläisille.

Meillä ei mitään vastaavaa ole tietenkään ollut, mutta tässä uudessa kulttuurivallankumouksessa on myös meidän arvojamme ja normejamme haluttu muuttaa aivan samaan amerikkalaiseen muottiin, jossa vanha ajattelu on pyöräytetty dialektisesti päälaelleen, kuten vuonna 1937 Venäjällä: oleellinen seikka kaikkien kannalta ovat nyt vähemmistöt ja heidän tuntemuksensa, eivät sen sijaan enää enemmistöt, jotka aikoinaan olivat demokratioissa määräävinä.

Immanuel Kant esitti aikoinaan pari pääkysymystä, joista toinen oli mitä voimme tietää ja toinen mitä saamme toivoa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa emme voi tietää edes sitä, millaisia kärsimyksiä uhripääomalla ratsastava vähemmistön edustaja voikärsiä lapsensa tukan kehumisesta. Asia on omaksuttava ilmoituksella. Ehkä tuo asia hyvinkin on niin tärkeä, että suuren enemmistön on sen takia muutettava sekä käyttäytymistään että ajatteluaan?

Entä mitä saamme toivoa? Voisimmeko toivoa vaikkapa sitä, että vähemmistöjäkin edustavat ruikuttajat otettaisiin yhteiskunnassa huomioon vain samalla tavalla kuin vastaavat enemmistön edustajat, eli siis ilman mitään erityiskohtelua?

En tiedä vastauksen perusteluja, mutta ymmärrän, että kun nyt olemme siirtyneet monokulttuurista monikulttuuriin, on tapahtunut peruuntumaton prosessi, joka on vain hyväksyttävä. Sen toivominen, että multikulturalismin ideologiasta päästäisiin eroon ei taida uusien normien mukaa n olla edes sallittua.

Vielä pari vuosikymmentä sitten useampikin johtava eurooppalainen valtiomies totesi multikulturalismin olleen virhe. Se virhe oli kuitenkin peruuntumaton eikä enää liene mahdollista esittää toiveita siitä, että se sittemmin voitaisiin muuksi muuttaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa toistaiseksi aivan pienetkin vähemmistöt esittävät äänekkäästi vaatimuksiaan enemmistön normien muuttamisesta.

 

 

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

 

tiistai 7. toukokuuta 2024

Takaisin maaseudulle

 

Ympyrä sulkeutuu

 

A.H. Tammsaare, Kotiinpaluu. Totuus ja oikeus V. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 2013, 634 s.

 

Tammsaaren valtavan pentalogian viimeisessä osassa palataan taas Vargamäen tilalle ja sen soiden keskelle. Vanhat ja kovat isännät ovat pehmenneet ja joutuneet sivuraiteelle, ensimmäisen osan päähenkilö on jopa siirtynyt mökkiin, pois lastensa ja lastenlastensa tieltä.

Kaupungista palaa myös varsinaiseksi päähenkilöksi muuttunut Vargamäen poika Indrek ja asettuu synnyinkotiinsa setämieheksi.

Sana setämies ymmärretään nykyään valtakulttuurissamme ns. pissispiirien antamassa merkityksessä poikana, joka oikeasti on jo aikuinen, mutta yrittää vongata nuoria tyttöjä. Tämä on nykyisen diskurssimme keskeisiä aiheita ja kiintoisa osoitus oman kulttuurimme tasosta.

 Aikoinaan setämies kuitenkin tarkoitti perheen vanhaapoikaa, joka teki talon töitä palkatta. Sellainen setämies tulee myös latinakouluja käyneestä ja lapsensa hylänneestä Indrekistä, jonka saaman sivistyksenolisi oikeastaan pitänyt pätevöittää hänet virkamieheksi, mandariiniksi, jonka henkinen maailma oli irrotettu talonpoikaisesta elämänpiiristä.

Paluu synnyinkotiin ei ole mikään klassinen tuhlaajapojan paluu, kuten Juhani Salokannel huomauttaa, siitä puuttuu jopa se hohde, joka liittyy syntisen armahtamiseen. Lukumiehen palaaminen siihen miljööseen, josta hän oli yrittänyt ponnistaa ylös, oli yksinkertaisesti vain floppi, hukkainvestoinnin tunnustaminen, jossa tuskin on edes nostalgiaa.

Toki Indrek jatkaa isänsä elämäntyötä eli soiden ojitusta lapiopelillä. Virossa sillä välin toteutunut kansanvalta lähtee lopulta jopa auttamaan talonpoikien pyrintöjä laskemalla joen pintaa. Onhan sekin uuden ajan merkki.

Tammsaaren järkäle ei kuitenkaan ole mikään Linnan Pohjantähti. Muistakaamme, että Linna halusi ja sai nimenomaan tieteen akateemikon tittelin. Hänen intohimonaan oli kuvata maaseudun muutos sosiaalihistoriallisena prosessia ja inhimillisesti katsoen täytyy todeta hänen selvinneen urakastaan loistavasti. Pohjantähteä ei ole suotta sanottu Suomen kansallisromaaniksi.

Samanlaista statusta on sovitettu myös Tammsaaren romaanisarjalle, mutta sen näkökulmat ovat aivan toisenlaisia. Toki maaseudun muutos käy ilmi myös Totuuden ja oikeuden sivuilta ja sen ohella se kuvaa tietyissä osissaan siirtymistä kaupunkiin ja valistuksen ja urbanisaation prosesseja.

Maaseudun suuria muutoksia 1800-luvulla Tammsaare ei kuitenkaan kuvaa ja tuskinpa ne Virossa olivatkaan yhtä suuria ja äkillisiä kuin Suomessa, jossa talonpoika alkoi nousta ja jopa herrastella metsärahoillaan.

Viron suuret yhteiskunnalliset kysymykset ja prosessit, kuten saksalainen kartanotalous ja vapaussodan jälkeinen suuri maareformi ovat nekin kaukana Vargamäen puhtaasti talonpoikaisesta miljööstä, jossa isäntien valta on käytännössä se korkein instanssi. Toki isäntien keskinäistä nokkimisjärjestystä ruoditaan oikeudessa.

Joka tapauksessa esimerkiksi maaseudun koneellistuminen ja vaurastuminen jäävät varsin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Niittokoneitakaan ei mainita, vaan miehet niittävät kilpaa hullun lailla. Puimakone sentään toimii jossakin ja polkupyöriä on käytössä yleisesti.

Edellisessä osassa puhuttiin jonkin verran pirtukaupasta. Sen merkitys oli varmasti suuri myös kuvitteellisella Vargamäen alueella. Suomen kieltolaki ja vanhat seprakauppaperinteet tarjosivat helppoa rahaa sille, joka uskalsi riskeerata.

Vargamäen vanha isäntä viedäänkin viimeiseen lepoon komeasti automobiililla, jonka hankkimiseen tarvittavien rahojen alkuperä ihmetytti kansaa. Olisiko kanamunakaupalla voinut päästä moisiin summiin käsiksi?

Ehkäpä nykyään sentään jopa niillä, nythän maatalouskin oli bisnestä, ei enää pelkkä elämänmuoto. Virosta, kuten Suomesta vietiin elintarvikkeita muun muassa Englantiin.

 Ants Oras on tunnetussa kirjassaan Viron kohtalonvuodet, pyrkinyt osoittamaan, ettei Viron itsenäistyminen ollut mikään epäonnistuminen toisin, kuin bolševikit väittivät. Muuan selkeä osoitin, joka todisti elintason noususta, oli polkupyörien suuri lukumäärä.

Venäjällä ymmärrettiin myös polkupyörän statusarvo ja tunnetussa Sergei Gerasimovin taulussa Juhla kolhoosissa, on polkupyörä hyvin keskeisesti esillä. Käytännössä niitä sai vielä 1970-luvulla etsimällä etsiä. Vain harva neuvostoihminen osasi ajaa pyörällä.

Joka tapauksessa se, joka etsii kaunokirjallista kuvausta Viron modernisaatiosta ja sen sosiaalihistoriallisista murroksista, ei kannata odottaa liikoja tältä Tammsaaren valtavalta romaanilta. Se keskittyy ihmisiin ja heidän aivoituksiinsa ja pyrintöihinsä, jotka yleensä saavat aikaan päinvastaisia tuloksia kun oli tarkoitettu.

Ehkäpä tämä onkin jonkinlainen kirjailijan tavaramerkki. Vastaavastihan tapahtuu Tammsaaren romaanissa Hornanperän uusi paholainen.