She too

Palvelijat hevosten selässä

Paavo Rintala, Palvelijat hevosten selässä. Proosaa. Otava 1964, 279 s.

Paavo Rintalan kaltaisia kirjailijoita ei meillä enää ole ja se on sääli. Rintala, kuten vaikkapa myös Hannu Salama olivat tuotteliaita kirjailijoita, joiden seuraavaa teosta aina odotettiin. Ketäpäs nykyään odottaisi?

Rintalan tuotantoa voi pitää epätasaisena ja joskus se on sellaista korjailematonta ja oikolukematonta tajunnanvirtaa, että sitä voisi kuvitella kännissä kirjoitetuksi, mitä se saattaa ollakin.

Joskus Rintalan kirja kuitenkin laukaisi peräti kirjasodan, kuten kävi Sissiluutnantin kohdalla. Joskus hänen saarnansa torjuttiin, koska sen käsitteleminen olisi ollut ylivoimaista. Näin kävi Leningradin kohtalosinfonian ja Valehtelijan muistelmien kanssa.

Edellinen oli poliittisesti liian tyrkyttävä ja jälkimmäinen taas liian omakohtainen ja kipeä liian monille. Leningradin suhteen aikuinen lukijakunta tunsi omantuntonsa puhtaaksi ja niin sanottu suomettuminen taas alkoi liian selvästi tuntua nololta.

Kaikki tämä perustui lukijakunnan naiiviuteen, sillä se ei tainnut koskaan oikein päästä samalle tasolle kirjailijan kanssa. Tämä nimittäin käsitteli ikuisuusasioita tai siis arkipäivää eksistentiaalisesta perspektiivistä ja silloin se, mitä oli tärkeää päivänpoliittisesta näkökulmasta katsoen, oli ja on yleensä vähäarvoista. Siihen kaiken maailman närkästyjät kuitenkin takertuivat.

Palvelijat hevosten selässä on Saarnaajasta peräisin oleva kielikuva: minä olen nähnyt ruhtinaiden kävelevän ja palvelijoiden istuva hevosten selässä…

Samaa tarkoittaen olisi voinut sanoa nähneensä moukkien istuvan Mercedeksissä ja jalojen viisaiden odottavan bussia pysäkillä vai olisivatko jälkimmäiset sittenkin leikkineet lastentarhassa?

Kysymys oli maailman sietämättömästä henkisestä madaltumisesta. Todellisen, syvän ihmisyyden ituja löytyi vain turmeltumattomista lapsista, joilla tuntui yhä olevan neljäs aisti, kuten se ehkä oli ollut keskiajan ihmisillä Brueghelin maalauksista päätellen.

Tämän maailman mahtajat sen sijaan elivät jossakin kummallisessa horroksessa ja täyttivät päivänsä typeryyksillä. Tätä tapahtui kaikilla tasoilla ja kaameinta oli sota, joka tuotti tehdasmaisesti raajarikkoja ja runteli nuoria miehiä säälittäviksi hirviöiksi.

Kun ensimmäisen maailmasodan invalideja tuotiin Tornionjoen yli, päähenkilö oli sitä katselemassa. Torvisoittokunnan pompöösi Tsaarinhymni kuitenkin katkesi yht’äkkiä, kun raajarikkojen kammottava kulkue alkoi tulla näkyviin.

Ehkäpä tässä oli yksi noita aikakauden suuria hetkiä, joissa sen olemus kiteytyi.

Palvelijat, jotka siis tosiaankin olivat väärällä paikalla ja moukkia, sanelivat tahtonsa maailmalle tai ehkä paremminkin jättivät sen tekemättä ja sallivat kaiken tapahtuvan järjettömästi ja raakamaisesti.

Vanha insinööri sentään heräsi viimein elämänsä unesta huomatessaan, että hänen sydämellään, tuolla nyrkin kokoisella lihaksella ei enää kovin kauan tässä maailmassa toimittaisi ja heittäytyi sitten palvelijoiden eli herrojen edessä hankalaksi.

Mitäpä yksi ratas koneistossa sen kokonaisuudelle mahtaa, kun se muuten on järeämpää tekoa. Raaka voima jauhaa jumittuneen osasen tuusan nuuskaksi ja jatkaa käyntiään.

Insinööri jätti nyt joka tapauksessa omalta osaltaan myötävaikuttamatta siihen, että uusi tehdas, jota hänen piti olla rakentamassa, saastuttaisi luontoa ja veisi lasten leikkipaikan. Ehkäpä tämä asenne pelasti hänen omantuntonsa, mene ja tiedä. Kovin uskottava tuo hahmo ei ole, mutta tarvitseeko ollakaan.

Kirjan alaotsikkona on Proosaa, mikä lienee tarkoitettu merkille pantavaksi. Kyseessä ei siis ole esimerkiksi romaani.

Romaaniksi kirja ei oikein käännykään, se on liiaksi yhden ihmisen tajunnanvirtaa ja hänen koko elämänsä punnitsemista.

Siinä suhteessa se on kiinnostava. Fiktiivinen päähenkilö kylläkin on kolmisen vuosikymmentä Rintalaa vanhempi, joten mikään aikalaistodistaja hän ei ole, onpahan vain fiktiivinen hahmo sodasta myöhästyneen sukupolven edustajan silmin.

Sankari on osallistunut Vapaussotaan ja päässyt riemuitsemaan Mannerheimin paraatissa. Molemmissa sodissa hän on ollut kotirintaman upseerina ja menettänyt parhaan poikansa.

Sodan hulluutta tämä kirja ei kuitenkaan erityisesti pysähdy kauhistelemaan. Itse asiassa sodalla tuntuu olleen kiistaton arvonsa, siis olleen omana aikanaan. Nyt se sen sijaan tuntuu tyhjänpäiväiseltä ja aivan erityisesti tämä korostuu nuorison täysin tyhjäpäistä, jonkinlaisen musiikin säestämää vegetointia vasten.

Kun ihminen muuttuu lapsesta aikuiseksi, hän menettää jotakin verrattoman arvokasta, muuttuu jotenkin kolhoksi. Tämä koskee jopa tyttöjä, joihin tuo sana ei sentään fyysisesti ollenkaan sovellu. Kolhous liittyy kuitenkin sisäisen herkkyyden, neljännen aistin menettämiseen.

Tuota aistia ja sen kautta saatavaa kokemusta päähenkilö etsii luonnosta, kalastuksesta sekä lapsenlapsesta, joka toimii kalakaverina.

Mutta lapsenlapsi kasvaa ja alkaa kolhoutua ja päähenkilön etsintä osoittautuu umpikujaksi tragikoomisella tavalla.

Alasti saunamökissä nukkuva lapsenlapsen tyttökaveri vetää yllättäen –niin, se on ihan totta- ukkoa puoleensa myös seksuaalisesti, ainakin sen verran, ettei hän voi vastustaa kiusausta suudella nuorta, paljasta selkää.

Tyttö tietenkin säikähtää ja lumous särkyy. Niinpä sankarin eksistentiaalista ahdistusta siunataan vielä suunnattomalla noloudella, mikä tekee umpikujasta mahdollisimman totaalisen.
Mutta kovin mitätönhän itse tapahtuma on. Tyttö toki säikähtää, mutta eipä siinä sen kummempaa. Kyllä se uni taas pian tulee, elämä jatkuu yhtä banaalina kuin ennenkin ja palvelijat jatkavat käskyjen jakelemista hevostensa selässä.

En tiedä, millainen sankarin kohtalo lopulta on, mutta luulen, että käy vain yksinkertaisesti niin, että hän joku aamu ei nousekaan vuoteestaan ja sen jälkeen asianmukainen toimisto huolehtii lopusta.

Aikakausi ei insinööri Oksan ahdistuksesta muuksi muutu, ei ainakaan vähemmän pinnalliseksi, mistä kai me kaikki olemme saaneet viime aikoina vakuuttua.

En tiedä, mitä Rintalan lukijat tästä kirjasta aikoinaan saivat. Muistan, että nimi jäi mieleen ja kaikki viittaa siihen, että kirjoittajan esittämä eksistentiaalisen ahdistuksen kuvaus jollakin tavalla kiinnosti yleisöä. Tämän kirjan kohdallahan ei ollut mitään aineksia päivänpoliittiselle kohulle, joten palvelijat saattoivat jättää sen huomiotta.