keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Sitä on Ranskassakin



Sitä on liikkeellä

Pistin tässä eräässä kaupassa ostoskassiin Marine LePenin vaalikirjan Pour que vive la France. Se sattui tosin olemaan venäjäksi käännetty versio (Vo imja Frantsii, Kutškovo pole, Moskva 216, 282 s.) mutta näin eläkkeellä ollessa sitä voi jo sallia itselleen pienet seikkailut.
On tietenkin mahdollista, että venäläiseen käännökseen tarttuminen aiheuttaa tartunnan ja sitä nauttiva henkilö joutuu vaikutuksen alaiseksi. Vaikutuksesta kannattaa käyttää sotilastermiä poraženie, eli samaa kuin vaikkapa tykkitulesta, jolloin asian todellinen luonne käy ilmi.
Yhtä kaikki, riski on otettu ja koetan kestää tulituksen. Kirjan ranskalainen nimi tuo herkästi mieleen myös kysymyksen: pourquoi vivre, France.
Jotta Ranska eläisi, mutta minkä puolesta sen tulisi elää? Tärkeitä kysymyksiä. Kun aikoinaan muukalaislegioonalainen, vaikkapa suomalainen, kuoli, hänen haudalleen pistettiin taulu, jossa luki: mort pour la France ja siinähän se asia lyhyesti oli sanottu.  Mauri oli tehnyt tehtävänsä ja Ranska puolestaan myös omansa maksamalla palkat ajallaan ja äkseeraamalla laumaansa. Sujuja oltiin, eikä mauri turhaan ollut elänyt.
Mutta tämä taitaa olla jo sivupolku. Ymmärrän, että Ranskassa kysymys siitä, mikä on maan missio, on hyvin luonteva ja tärkeä. Saksassa tai Italiassa, saati Espanjassa se on ilmeisesti hämärtynyt ja vain idän rajamailla, Puolassa, Unkarissa ja Kroatiassa vanha antemurale Christianistatis-idea vielä elää.
Kukaties näin on Itävallassakin. Tässähän taitaakin nousta taas esille vanha Katolinen liiga, jonka suhteen meillä Kustaa II:n Adolfin perinnön kantajilla on luonnostaan erinäisiä varauksia.
Mutta palatkaamme Ranskaan. Vallankumouksellinen missio säilyi tällä maalla vielä Napoleonin aikana ja hibernoi kolmannessa tasavallassa, joka kyllä saattoi liittoutua taantumuksellisen Venäjän kanssa, mutta vain edistyksellisessä tarkoituksessa. Näinhän kaikki tekevät.
Joka tapauksessa sivistyneet liberaalit meillä Suomessakin jakoivat vielä 1900-luvun alussa maksiimin, jonka mukaan jokaisella sivistyneellä ihmisellä on kaksi kotimaata: se omansa ja Ranska.
Ranska oli sentään, paitsi elämänilon ja savoir vivren pääkaupunki, myös laicité:n ja tasavaltalaisuuden kotipaikka. Se, ettei esimerkiksi naisilla ollut äänioikeutta ennen kuin vuonna 1945 oli pikkujuttu. Eihän sen salliminen missään mitään mullistanut. Joka tapauksessa oikeus omaan mielipiteeseen ja virkavaltaisen sortokoneiston vastustaminen, jollaista työtä Ranskassa toki riitti, oli siellä itsestäänselvyys. Kaikkialla näin ei ollut.
Ranska, kulttuurin suurvaltana, oli eräänlainen vastakohta Saksalle, joka oli tällä alalla paha kilpailija, mutta vetosi enemmän sellaisiin totisiin torvensoittajiin, jotka pitivät preussilaisesta äksiisistä ja karjuvasta puhetavasta, nautiskellen myös mielellään olutta makkaran kera.
Yhdysvaltoja molemmat vanhan maailman suurvallat katsoivat pitkin nenänvarttaan. Tämä ei ollut vain kansallisen asenneilmaston erikoisuus, vaan näkyi usein myös valtiollisessa politiikassa. Sotien aikana Saksassa mustattiin häikäilemättä anglosaksista maailmankatsomusta, jossa kaikki mitattiin rahassa, kuten väitettiin.
Sodan jälkeen Saksa antautui myös ideologisesti, mutta Ranska ei. Monta kyyneltä lieneekin sitten vuotanut, kun Champs-Élysées:lle ilmestyi ensimmäinen drugstore.
Tähän se ei jäänyt, kuten moni oli aavistanutkin. Kaiken maailman MacDonaldsit sun muuta hirviömäistä pikaruokaa suoltavat ketjut saivat kuin saivatkin suuren osan myös ranskalaisista asiakkaikseen.
Vanha pariisilainen kahvila, joka itse asiassa oli koko ranskalaisen sivilisaation tukijalka ja ehkä synnyinpaikkakin, tuli uhatuksi. Missä sitä paitsi nyt ovat kaikki ne creperie:t, joita 1960-luvulla oli joka kadunkulmassa?
Mutta ehkä tämä on vain pintaa, vaikka kosketteleekin ranskalaiselle pyhiä asioita, jotka liittyvät ruokaan, ei ruoansulatukseen sinänsä, kuten ehkä amerikkalaisilla ja saksalaisilla, vaan nautintojen kulttuuriin.
Toinen pyhä asia on ranskan kieli. Kuten LePen toteaa, EU:ssa ranska on toinen virallinen kieli ja ranskalaisten oletetaan yhäkin käyttävän sitä virallisissa yhteyksissä. Kuitenkin on yhä useammin sattunut, että ilman mitään pakkoa ranskalainen on EU:ssa puhunut englantia…
Voin ymmärtää LePenin tuskan hänen tästä kirjoittaessaan. Vaikka ranskassa ja englannissa on molemmissa hyvin runsas latinapohja, tarvitsee vain kuunnella rinnakkain, kun sama asia selostetaan ranskaksi ja amerikaksi. Tätä voi kokeilla esimerkiksi kiertoajelubusseissa. Oxford-englanti toki on aivan miellyttävää kuultavaa, mutta kyllä sitä kuulee harvoin, kovin harvoin.
LePen on epäilemättä populisti. Hän puolustaa sitä, mitä kansa haluaa. Kansa taas ilmeisesti haluaa Ranskalle täyttä itsemääräämisoikeutta, kunniaa sen kielelle ja perinnäistavoille sekä maan omille instituutioille ja tuotannolle.
Se inhotus, jonka kirjoittaja haluaisi musertaa, on globalismi, ideologia. Tämä ei ole sama asia kuin globalisaatio, joka on väistämätön kehityksen tulos. Globalismi sen sijaan on pyrkimystä alistaa kaikki muu maailmassa kansainvälisen talouden eduille. Tuotanto viedään pois maasta ja rajat avataan sellaisten ainesten maahan muutolle, jotka pelkästään vihaavat ja halveksivat Ranskaa.
Tämä vie kaikkialla konfliktiin kansallisten ja siis yleensä todellisten arvojen kanssa. Taantuminen nähdään joka alalla, ei vähiten koulussa, jossa tulevaisuus luodaan. Palkkoihin käytetty raha pienenee tuntuvasti, kun taas samaan aikaan valtavia voittoja ja bonuksia kahmivat oligarkit vievät tuotot itselleen.
Kansainvälisen pääoman tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin uuden ihmisen, juurettoman, kosmopoliittisen egoistin luominen, jolle kaikki yksilön hyvinvointia korkeammat arvot ovat vieraita.
Maalle, jonka historiallisessa muistissa la grande nation, valistuksen aatteiden etujoukko maailmassa, yhä elää, tämä on –paradoksaalisesti-  pyhäinhäväistys.
Merkittävää kyllä, LePen näkee suurimman osan julkista sanaa asettuneen palvelemaan tuota uutta totalitarismia ja hän kehottaa jopa koululaisia olemaan uskomatta, mitä heille halutaan syöttää. Globalismi ei ole ainoa mahdollisuus, väittää Le Pen. Ideologiat eivät ole mihinkään kuolleet ja globalismia vastaan voidaan nostaa muut, arvokkaammat aatteet, kuten patriotismi.
Ranskalla on valtavat henkiset resurssit, katsoo kirjoittaja ja vaatii, että ne on vapautettava ja niille annettava arvonsa mukainen asema. Hänen mielestään tämän voi tehdä valtio, ei siinä vallankumousta tarvita, vaan määrätietoista politiikkaa.
Näkemys on hyvin ranskalainen ja voisi olla vaikkapa Colbert:n kynästä. Mutta onko se realistinen?
Kaikki on suhteellista. Paluuta Ludvig XIV:n tai edes Napoleonin Ranskaan ei tietenkään ole ja saattaa hyvinkin olla niin, että ne globalistit, jotka näkevät ainoana mahdollisuuden ranskalaisen palkannauttijan palkkojen alentamisessa, ovat oikeassa.
Siirtyminen protektionismiin ei tietenkään ole mahdotonta, mutta mitä se merkitsisi? Mikäli se tehtäisiin Argentiinan jälkiä seuraten, olisi kyseessä taantumisen tukeminen ja putoaminen muiden maiden kelkasta. Maailman köyhille yleinen paluu protektionismiin olisi katastrofi.
Mutta kukaties asioita voi hoitaa myös ilman äärimmäisyyksiä? Me, vanhempi sukupolvi, luultavasti muistamme, miten kerran oppikirjoissakin selostettiin ironisesti Englannin tilannetta 1800-luvun puolivälissä. Siellähän oli pohjatonta kurjuutta ylettömän vaurauden rinnalla, mutta taloustieteilijät selittivät, ettei asiaa voinut auttaa, sillä kun noudatettiin talouden lakeja, oli kaikki parhaalla mahdollisella tavalla.
Niinpä poliittinen taloustiede ansaitsi itselleen nimen the dismal science, synkkä tiede. Sen nimissä voitiin saada hyvä omatunto siitä, ettei tehty mitään, koska se juuri oli parasta, mitä voitiin tehdä: laisser faire, paisser passer
Sata vuotta myöhyemmin ja toki jo aikaisemminkin tälle kaikelle puisteltiin päätä kauhistuneena: barbariaa tieteen valekaavussa! Miten ne saattoivat!
Mutta niinpä se kehitys edistyy ja myös niin sanottu taloustiede palasi taas juurilleen ja alkoi saarnata kahdensadan vuoden takaisia oppeja. Tämä tapahtui vain hieman sen jälkeen, kun sadan vuoden takaisiin oppeihin sokeasti uskonut marxilaisuus oli romahtanut.
Enpä osaa sanoa, mitä Ranskassa tulee tapahtumaan. Yrittääkö valtio siellä mahtikäskyllä muuttaa taloustilanteen vai tyytyykö se mahdolliseen ja vain alkaa järkevissä rajoissa puolustaa  Ranskan kulttuuria ja hienoja perinteitä.
Joka tapauksessa pidän myös MArine LePenin ilmaantumista yhtenä merkkinä siitä, ettei se meno, joka parina viime vuosikymmeninä on päässyt valloilleen, voi loputtomasti jatkua.  Euforian aika on ohi.
”Uusi”, uljas ideologia on saanut kriitikkonsa, jotka on jo alettava ottaa vakavasti. Globalismi on nimenomaan ideologia ja sellaisena se joutuu kilpailemaan muiden ideologioiden kanssa.
Minä ainakaan en itke, jos vanha, terve nationalismi kaikkialla nostaa päätään ja hieman kurittaa sitä pöyhkeätä barbariaa, jota meille mahtipontisesti syötetään ja jopa ylistetään päivästä päivään. Ei sillä asialla ole mitään tekemistä niiden kaasukammioiden kanssa ja tämän jokainen järjissään oleva joutuu myöntämään, mikäli asiaa vakavasti ajattelee.

11 kommenttia:

  1. Pierre Bourdieuhan totesi että globalisaatio on vain uusliberalismin toinen nimi. Mitä muuta globalisaatio on kuin kapitalistin keino kilpailuttaa kansallisvaltioita siitä mikä niistä kurjistaa eniten kansaa.Pääomien vapaaliikkuvuus on kapitalistin joukkotuhoase.

    Uusliberalismi on pohjimmiltaan kapitalistien kapina demokratiaa vastaan. Ei voi olla mahdollista että tätä rosvojoukkoa ei saataisi nujerrettua jos on poliittista tahtoa.

    VastaaPoista
  2. "Joka tapauksessa pidän myös Marine LePenin ilmaantumista yhtenä merkkinä siitä, ettei se meno, joka parina viime vuosikymmeninä on päässyt valloilleen, voi loputtomasti jatkua. Euforian aika on ohi.

    ”Uusi”, uljas ideologia on saanut kriitikkonsa, jotka on jo alettava ottaa vakavasti. Globalismi on nimenomaan ideologia ja sellaisena se joutuu kilpailemaan muiden ideologioiden kanssa."

    Kun vain vielä näkisi, että yhä useampi ns. eliittiin kuuluvakin alkaisi ymmärtää tämän. Siis että tämä ns. "paha" populismi ei ole syy vaan seuraus. Seuraus neljännesvuosisadan (ja anglomaailmassa vielä tätäkin kauemmin) jatkuneesta liberaalien teesien (dogmien?) nimiin vannoneesta, mutta demokratialla takapuoltaan pyyhkineestä politiikasta. Fukujamalainen "historian loppukin" taisi kuitenkin kaikitenkin kestää vain vuosikymmenen, Neukkulan kaatumisesta kaksoistornien kaatumiseen.

    No, ainakin viime perjantaisessa Suomen Kuivalehdessä julkaistussa Sanni Grahn-Laasosen kirjoituksessa keskityttiin lähinnä surkuttelemaan, kuinka Unelma(TM) on nyt joutunut kaikenkarvaisten barbaarien tunnottomien hyökkäysten uhriksi ja kauheita asioita on luvassa, jos tällainen häväistys saa jatkua... Einige lernen nie. Vaikka eipä sillä, että kukaan olisi väittänytkään, etteikö itsekritiikki olisi niin vaativa laji, ettei se oikein tahdo luonnistua vasta-alkajilta...

    "Minä ainakaan en itke, jos vanha, terve nationalismi kaikkialla nostaa päätään ja hieman kurittaa sitä pöyhkeätä barbariaa, jota meille mahtipontisesti syötetään ja jopa ylistetään päivästä päivään. Ei sillä asialla ole mitään tekemistä niiden kaasukammioiden kanssa ja tämän jokainen järjissään oleva joutuu myöntämään, mikäli asiaa vakavasti ajattelee."

    Tuohonpa en keksi erityistä lisättävää.

    VastaaPoista
  3. Vaikka joku olisi kuinka hyvä juttu tahansa, niin liika on liikaa. Kun ihminen oppisi asioiden perusideat, niin monelta pöljyydeltä vältyttäisiin. Mutta kun ei, siis kun siihen ei pysty edes älyköt, niin kokeillaan sitten jos tavallisen tolkun ihmisistä löytyisi kaupunkilaisjärkeä sopivina annoksina. Vaalitunnuksena voisi olla: kaikki ihmiset joilla ei ole unelmaa, liittykäämme yhteen pannaksemme asiat järjestykseen.

    VastaaPoista
  4. Lännessä tuhannet toimittajat ovat oikeassa ja kymmenet miljoonat äänestäjät väärässä. Näin ajatellaan toimituksissa.

    VastaaPoista
  5. Ei likimainkaan kaikki kirjat vaikuta lukijaan -ainakaan pitemmällä aikavälillä. Olen ostanut montakin kirjaa joihin aluksi ihastuin mutta nyt aikaperspektiivillä vuosien perästä suorastaan häpeän tuota alkuinnostusta. Opetus: kirjan sanoman pitää kestää kriittinen vastaväite.

    VastaaPoista
  6. Aivan, aivan, kyllähän ranskalaisilla on Euroopan vanhoista kulttuurikansoista luultavasti eniten sanottavaa angloamerikkalaista hegemoniaa vastaan. Sen verran hiljattain se on kuitenkin tappionsa tällä saralla kärsinyt, että restauraation mahdollisuus on kohtuullisuuden rajoissa. Onhan kyseistä asiaa muistaakseni tässäkin blogissa ajoittain kuvattu...*

    Huonommalta näyttää, jos mennään Reinistä yli ja katsellaan mielenmaisemaa siellä. Tuntuu siltä, että itseinho on sakemanneilla mennyt pahemman kerran veriin, mitä asiaa tuskin auttaa tuon kansan huonoudestaan kuulu huumorintaju. Häpeäkulttuuri ei tainnut aivan heti sodan jälkeen saksalaisiinkaan iskeä, mutta sitäkin pahemmin seuraavan sukupolven myötä.

    Varsinkin tieteen kielenä menetetty asema lienee pahimpia iskuja saksalaisen kulttuurin mahdollisuuksille, liekö tuosta paljoa enää pelastettavissa? Lisäongelmanahan ovat tietysti nuo mainitut kaasukammiot, jotka antavat germanofoobeille halvan argumentin: "miksi haluaisimme?"

    Professorin antama kuvaus saksalaisen kulttuurin ystävien mielistymisestä preussilaiseen äkseeraamiseen ja makkaraan & olueen osuu kyllä omalla kohdallani melko lailla hermoon myöntää täytyy. Olen näkevinäni kyllä tässäkin omat puolensa: itsekurin ja yksinkertaisuuteen tyytymisen ns. maailmallisen elon suhteen tuskin tarvitsee tarkoittaa samaa henkisellä puolella. Ja herra nähköön että näille on kyllä tarvetta ajassamme!

    * Tätä asiaa kuvaavat mehukkaasti mm. ne kuvat, joita nopea googletus jotakuinkin hakusanalla "ranskalaisten ensikosketus Coca-Colaan" antaa.

    VastaaPoista
  7. Totean olevani myös makkaran ja oleuen ystävä. Nuorena kännipäissäni jopa lauloin saksalaisia marssilauluja, minkä luulen viittavaan siihen, että cortexin tultua puudutetuksi, nousevat lainomaisesti pintaan priitiivisemmät ainekset.
    Toki kaiken kaikkiaan, olen vanha Saksa-fani, mutta eläyydyin nyt taihteeksi Ranskaankin, tai yritin.

    VastaaPoista
  8. Kirjoja kait, olisi ihmisten (suomalaisten) hyvä lukea enemmän, dekkareista pokkareihin. Lukea ylipäätään. Tuntuu pahalle sanoa, mutta kun perusjätkä saattaa sekoittaa vaikkapa nihilismin nationalismiin [sic!] Niin en kokisi radikaalejakaan ideologisia näkemyseroja kovinkaan kansaa jakavaksi, mutta mene ja tiedä, täällä pohjantähden alla kun on ajan saatossa kaikenlaiset Halmeet työväkeen vaikuttaneet.

    VastaaPoista
  9. Le Pen vaikuttaa aika maltilliselta ja järkevältä tyypiltä. Kun ajatellaan Euroopan populisteja, selvästi parhaasta päästä, jos minulta kysytään. Nämä fasismi-syytökset ovat naurettavia. Orbanistakin hän jää kauas.
    Ehkä juuri siksi häntä parjataan niin paljon? Koska tavallinen järkevä ranskalainen voisi muuten ihan oikeasti tätä naista äänestää?

    Mutta vaikka Le Penillä on pieni mahdollisuus voittaa, jos äänestysprosentti jää matalaksi (olettaen, että gallupit eivät valehtele), ikävästi näyttää siltä, että herra nimeltä Emmanuel Macron olisi keräämässä potin. Pidän tätä järkyttävänä. Tyyppi on nimittäin LePenin diametrinen vastakohta kuta kuinkin jokaisessa mahdollisessa asiassa. Globalisti, rajat auki -tyyppiä, "liberaali jokaisessa mielessä" (omien sanojensa mukaan) eli niin taloudessa kuin sosiaalisissa kysymyksissä ja kaiken lisäksi entinen pankkiiri (vieläpä Rothchildillä). Jos tuosta Clinton-Blair-Stubb-tyylilajin mätämunasta (ranskalaisestikin maustettu mätämuna on silti mätämuna) tulee maan presidentti, kieltäydyn lausumasta sanaakaan ranskaa viiteen vuoteen. Tyyppi vieläpä esiintyy En Marche -liikkeineen kuin olisi mikäkin kansan ääni établissementiä vastaan, vaikka, jos ollaan rehellisiä ruumiillistaa status quon paremmin kuin Fillon tai kukaan sosialisti.

    VastaaPoista
  10. Hämmästyttävää, kuinka maa, joka on synnyttänyt Molieren, Voltairen, "Amelien" ja Citroenin kaasunestejousituksen on niin saamaton ja voimaton muuttamaan Euroopan henkistä suuntaa nykyisestä parempaan. Joka katukahvilassa istuu filosofi, mutta keskittyykö hän vain oman cafe lattensa lämpötilaan vai mihin, mutta ei ainakaan uuden henkisen suunnan näyttämiseen Euroopalle. Mitä tuhlausta. Pö tuff!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistäpä se pakkoenglantiin vangittu ja tyhmennetty suomalainen edes tietää mitä Ranskassa yritetään?

      Poista

Kirjoita nimellä.