maanantai 21. toukokuuta 2018

Ennen yltäkylläisyyttä



Ennen yltäkylläisyyttä

Paavo Rintala, Pikkuvirkamiehen kuolema. Romaani 1940-1950-luvuilta. Otava 1959, 262 s.

Kaunokirjallisilla teoksilla on oma tehtävänsä ja arvonsa, mutta ne ovat kiinnostavia myös historiallisina dokumentteina, aikansa jäänteinä.
Mikä tahansa kirjan painovuosi kertoo heti jotakin siitä mitä kirjailija ei ole omasta ajastaan tiennyt eikä voinut tietää. Vuonna 1938 ei tiedetty, että suursota tulee, ehkä aavistettiin, ehkä ei, mutta ainahan sitä kaikenlaista aavistellaan.
 Vuonna 1959 ei tiedetty, että kymmenen vuoden kuluttua kaikki kulttuurin arvot käännetään ylösalaisin. Silloin ei myöskään tiedetty, että tässä maassa, Suomessa, alkaa huikea elintason nousu, joka ulottuu koskemaan joka ainoaa kansalaista.
Eihän sitä tiedetty paljon muutakaan sellaista, joka nyt on itsestään selvää. Ihmisten elämää eivät varjostaneet tiedot luonnon saastumisesta tai oman maan ja maailman väestökatastrofista, ei tiedetty villin luonnon arvoa, ei kärsitty akateemisesta työttömyydestä eikä pelätty AIDS:ia. Poliittisesta korrektiudesta ei kukaan ollut edes kuullut, saati siirtolaisuudesta maahamme.
Sen sijaan osattiin kyllä pelätä atomipommia, köyhyyttä, kuppaa, alkoholismia ja monta muuta asiaa. Kirjallisuuden maailma oli kyllä avoinna kaikille ja sukupuolten välisistä suhteista ja perhe-elämästä saattoi löytyä arkipäivän runoutta, jos oli löytyäkseen, mutta muuten ei.
Rintala on melko maaninen totuuden etsijä ja siinä mielessä hänen hiukan mitäänsanomaton romaaninsa on aika kiinnostava, siis aikalaiskuvauksena. Se tuo minullekin tuon ajan mieleen, vaikka olin nuorempi.
Tuohon aikaan syntyi ensi kerran nuorisokulttuuri, jonka amerikkalaista vulgaarisuutta tekijä inhoaa, kuten intellektuelleilla oli tapana ja on vieläkin, eikä se ole sattumaa. Samaan kokonaisuuteen kuuluvat yhä myös sodan ajan arvot, jotka ovat jo väljähtyneitä ja haisevat falskille. Durkheimin klassisesti kuvaama anomia, eli normittomuus on ajan henki.
Tarkkaan ottaen tämäkään ei ole ihan totta. On myös uusia arvoja, jotka tosin ovat irvokkaita ja tyhjiä., mutta ankaria ja pakottavia.  Niihin kuuluu ennen muuta menestyminen ja sen simulointi.
Tuon ajan amerikkalaisessa sosiologiassa hyvin tunnetut Smith-effect ja Jones-effect vaikuttavat täydellä voimallaan. Jokaisen on pakko yrittää olla jotakin muuta kuin on: on pysyttävä Smithien edellä ja Jonesien perässä, siis elintasokilpailussa. Ainakin on teeskenneltävä, että pärjää.
Elintaso on kuitenkin säälittävän alhainen. Tukholman tai peräti Pariisin matka on mahdollinen, mutta sen takia on syytä siirtyä ainakin määräajaksi voista margariiniin ja tehdä tarkoin muutkin laskelmat.
Tuloksena on sitten jotakin, josta voi kerskua tuttavilleen ollakseen jotakin, koska muuten ei ole mitään. Ikävä totuus tietysti on, ettei tyhjä täydeksi muutu matkan jälkeenkään.
Mökkiäkin voi rakentaa ja autoja on myynnissä, vaikka nyt ei juuri länsiautoja. Hyvinhän sitä niillä itäautoillakin köröteltiin, muistan. Hillitön talouskasvu antaa kuitenkin odottaa itseään ja on itse asiassa ihan nurkan takana. 1950-luvun lopulla kärvistellään kuitenkin vielä taantuman ja yleislakon jälkitunnelmissa.
Koulu on luvannut tehdä jokaisesta oppilaastaan herran, näin uskotaan, vaikka tuolle uskolle ei enää ole perusteita. Pikkuvirkamiehellä ei ole mitään, ellei hänellä ole henkisiä arvoja.
Niitä päähenkilöllä on ja siksi tuntuukin vähemmän uskottavalta, että hän olisi pelkkä valehtelija, joka pakonomaisesti yrittää esittää olevansa jotakin myös yhteiskunnallisessa asteikossa eli hyvinvoinnin suhteen. Kirjan aika teatraalinen loppu liittyy juuri tähän valheellisuuden tunnustamiseen, ei fyysiseen kuolemaan.
Mutta onko aineellisia etuja metsästävä ja niistä elävä poroporvari oikeasti elossa vai ainoastaan olemassa, siis ilman tarkoitusta?
Muistan, että noihin aikoihin pastori Voitto Viro julkaisi suurta huomioita herättäneen kirjan Kirjeitä niille, jotka ehkä elävät. Olen huomaavinani kirjassa selvän viitteen siihen.
Mutta tuohon aikaan tämän tason julkiset keskustelut ja kannanotot olivat jotenkin luonnollisia. Nyt niitä olisi vaikea kuvitella.
Se konsumerismi, jonka aavistuksia Rintala vasta kirjasi, muutti maailmaa paljon, mutta oleelliset asiat ovat kai pitkälti säilyneet. Olisi kuitenkin hieman tylsää ja sitä paitsi väärin sanoa, ettei mikään ole muuttunut.
Masennus ja sen tuottama epätoivo ovat varmasti tänään yhtä todellisia kuin ne olivat kuusi vuosikymmentä sitten. Sitä paitsi ne ovat yhä suuressa määrin yhteiskunnallisia asioita.
Lienee yhäkin mahdollista huomata olevansa ontto mies, jolla on pää täynnä olkia, kuten Rintalan sankari tuoreeseen nobelistiin, T.S. Eliotiin viitaten julistaa.
1940-luvun nuorisossa tulevalla massakuolemalla on oleva oikeutuksensa. Sillä se joukko, joka ympäri maailmaa 1940-luvulla oli nuorisoa, se on tällä hetkellä pystyyn kuollutta joukkoa, julistaa päähenkilö.  
Olisikohan tässä kirjan profeetallinen anti ja kiteytys? Se länsimainen itseinho, jonka hedelmistä olemme saaneet viime vuosikymmenet nauttia, oli olemassa täydessä voimassaan jo tuolloin, suuren optimismin ja edistyksen riemumarssin aikana tai oikeastaan jo silloin, kun sitä meillä vasta odoteltiin?
Se oli maailma, jossa kalabrialaisilla ei joka päivä ollut leipääkään, kuten kirjailija muistuttaa, mutta jossa kyllä tultiin aineellisesti toimeen. Ongelmana vain oli, ettei mitään muuta ollut.
Nuori päähenkilö tietenkin hurmaantuu aluksi tytöistä ja sitten nyrkkeilystä, joka tuntuu elämää suuremmalta asialta kaikessa lapsellisuudessaan. Metafyysinen tyhjyys, muotifilosofia eksistentialismin probleemi on se, joka nousee keskeiseksi.
Nythän moinen ei kai voisi tulla kysymykseen. Kunnon romaanissa pitää kai olla vaikkapa #metoo-problematiikkaa ja vastaavaa syvällisyyttä sekä erinäisiin viiteryhmiin kuuluvia pakollisia roolihenkilöitä. Rintalan maailma oli puhtaasti suomalainen, suomenkielinen ja silti orastavan amerikkalainen. Erikoinen sekoitus siis.
Ehkäpä Oulusta tosiaan aukeni aivan kelvollinen näköala koko sen ajan maailmaan, jossa kaikkien piti alkaa kantaa hammastahnahymyä ja ostaa yhä enemmän tarpeetonta rojua?
.

14 kommenttia:

  1. Venäjän tuntijana voisit hieman valottaa millainen tämä 60-luvun muutos oli rajan takana vai oliko sitä? Eletäänkö siellä vielä 50-luvun arvomaailmassa vai ei. Ainakin naiset hankkivat lapsia edelleen nuorina ja ymmärtääkseni jossain määrin ollaan konservatiiveja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sehän vasta raju oli, vaikka ristiriitainen. Stalinin jälkeen alettiin tuottaa kulutustavaroita ja elintason nousu oli ensimmäisten sosiologisten tutkimustenkoin mukaan suurta ja optimismi myös. Ja lähtökohta erittäin matala.
      Sitten 1861 haastettiin suurieleisesti länsi elintasokilpailuun, jossa suuri takaisku maataloudessa seurasi melkein heti.
      Kommunismin rakentaminen oli ohjelmassa ja muutaman vuoden ajan asialla oli uskottavuutta.
      Mutta elintaso putosi länteen verrattuna kahdesta kolmasosasta puoleen parissakymmenessä vuodessa, mikä oli jo laadullinen muutos.
      Konservatismi ja vanhakantaisuus tuntui 1970-luvun alussa kaikkialla. Suomalaisella maa oli kuin sukellus parin vuosikymmenen takaiseen, kulttuurivallankumousta edeltäneeseen aikaan. Yhtä nostalgiaa, kaukana "tulevaisuuden maasta".

      Poista
    2. Mitenkä tämä sitten näkyy nykypäivänä Venäjällä?

      Poista
  2. No, se muutaman vuosikymmenen myöhästyminen freudilaisesta vallankumouksesta ka konsumerismista tietenkin näkyy koko kulöttuurissa, vanhoilla eri tavoin kuin nuorilla.
    Nopeahan olli kulttuurivallankumous meilläkin, mutta heillä se oli lisäksi ns. kiinniottavaa tyyppiä. Siitä voi lähteä pohdiskelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko tästä tehdä sen päätelmän että Venäjällä Putinin ikäluokan ja alle 30-vuotiaiden välinen kuilu on paljon isompi kuin lännessä? Mitä itse olen ollut tekemisissä nuorempien venäläisten kanssa en ole mitään eroa huomannut länsimaisiin samanikäisiin ihmisiin. En tiedä onko otokseni kuitenkin vääristynyt koska en ole huonon venäjäntaitoni takia ollut tekemisissä sen suuren enemmistön kanssa joka ei vieraita kieliä osaa.

      Poista
    2. No onhan sille ainakin edellytykset. Mutta kovasti on nuoriso esim. isänmaallista, se kokee lännen uhkaajaksi ja haluaa ylpeillä isovanhempien teoista. Tässä merkittävä ero meidän kulttuurivallankumoukseemme.

      Poista
  3. No kyllähän nyt Suomessakin osa nuorisosta kulkee Kiitos-paidoissa ja on itsekin melkein sotaveteraaneja kun isoisä oli talvisodassa. Lännen vastaisuuden sijasta vain pelätään venäläisiä. Ei kai siinä muuta eroa ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai itse asiassa. Mutta oli sitä nuorta polvea paljon Pietarissa Bessmertnmyj polkissa. Ihan hilpeänä päivää vietettiin, mutta silti, mentaliteetti on toinen.

      Poista
    2. Ehkä tässäkin on eroa kokemuksessa sillä asuuko Helsingin vihervasemmistolaisessa kuplassa vaiko jossain muualla Suomessa.

      Poista
    3. Varmaankin on. En tunne kuplaväkeä kuin satunnaisesti.

      Poista
  4. Ja kuinkahan moni nykynuorista edes omaa isovanhempia jotka ovat olleet edes elossa sota-aikaan? Sodan loppumisesta on jo 73 vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se taitaa lapsellisimpia harmittaa, ettei sattunut sotaa omaan kokemuspiiriin...

      Poista
  5. Niin, ja se yksi juttu. Venäjällä ei tunneta katumusta, vaan ylpeyttä. Näin se formuloidaan.
    Ja senhän huomaa. Eipä siinä tee mieli länttä matkia siinä suhteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kai selittää sen miksi venäläiset eivät ryve itseinhossa Stalinin ajan julmuuksien suhteen samalla kun saksalaiset ruoskivat itseään holokaustimemoriaalipornolla.

      Tässä(kin) suhteessa Suomessa pitäisi kyllä ottaa oppia venäläisistä.

      Poista

Kirjoita nimellä.