Vesipuitedirektiivi

Vesipuitedirektiivi

Maailman ensimmäinen älykäs biotuotetehdas oli nousemassa Kallaveden rannalle. Se oli suunniteltu erityisesti muovia korvaavien pakkauskartonkien ja mäntyöljyn tuottajaksi. Samalla se olisi jauhanut valtakunnan verkkoon biosähköä ja biokaasua, käyttämättä lainkaan fossiilisia polttoaineita. Tekoälyn operoima systeemi olisi ollut hyvin vähäpäästöinen ja maailman huippua vähän joka suhteessa.

Näin mainostivat tehtaan puuhaajat, jotka puhuivat omassa asiassaan, mutta tuskinpa ihan löyhiä puhuivatkaan. Jos maailmassa nyt joka tapauksessa tarvitaan tällaisia tuotteita, joita siis arvioidaan tarvittavan yhä enemmän, niin niitä on syytä tuottaa ekologisesti kestävillä ja liiketaloudellisesti kannattavilla menetelmillä. Tuo niin sanottu ekologisuus muuten näyttää olleen jo ennakkoon tärkeä myyntivaltti.

Asiasta tietenkin valitettiin, kuten kaikesta tässä maassa. Ainahan joku katsoo, ettei asia sovi hänelle tai liito-oraville tai pihtihäntäisille torakoille tai joillekin muille niin hyvin kuin olisi mahdollista. Siitä viis, että se saattaisi olla tärkeä tuhansille ja taas tuhansille muille.

Tällä kertaa valittajien kanta voitti korkeimmassa hallinto-oikeudessa siinä muodossa, että koko toista miljardia maksava tehdas jää ainakin tämän päätöksen mukaan rakentamatta.

Valitus ei siis näköjään ollut jonkun asiasta mahdollisesti kärsivän tahon protesti, jonka huomioonottaminen olisi pakottanut jollakin tavoin lisäämään noiden, ainakin nyt hyvin vähäisiksi arvioitujen päästöjen vaikutusta tai korvaamaan mahdolliset vahingot.

Päätös ei uutisten mukaan ole ehdollinen, vaan lopullinen: tällaista tehdasta ei saa rakentaa Kallaveden Kelloselän rannalle. Ja piste.

Nyt asia alkaa maallikon korvaan kuulostaa jo perin oudolta. Juristit ovat lakien tulkinnan ja vain sen alan ammattilaisia. Heitä tarvitaan silloin, kun on epäselvää, mitä laki missäkin tapauksessa lopultakin määrää.

Useinhan erilaiset lain tarkoittamat periaatteet ovat ristiriidassa keskenään ja vanhan sanonnan mukaan juristeja tarvitaan silloin, kun monimutkaisista asioista on tehtävä yksinkertaisia ja päinvastoin.

Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa on tärkeää pitää valtiomahdit toisistaan erillään. Hallituksen ei sovi päättää tuomiovaltaan kuuluvista asioista, vaikka sen jäsenet vannovatkin tuomarinvalan. Myöskään tuomioistuimien ei sovi astua pätevyysalueensa ulkopuolelle. Nec sutor ultra crepidam.

Nyt kuitenkin tämä asia haisee juuri sille, että ylin hallinnollinen tuomioistuin on mennyt tekemään politiikkaa ja lausunut langettavan tuomionsa asioista, jotka eivät lainkaan kuulu sen pätevyysalueeseen.

En väitä, että myöskään hallinto- tai lainsäädäntövallan edustajat olisivat ylivertaisia ympäristöasioiden eksperttejä. Toki heidänkin on vain luotettava asiantuntijoihin. Mutta mitä onkaan sanottava siitä, että KHO, sen mukaan kuin lehdet kertovat, ei olekaan asiantuntijoihin luottanut, vaan mennyt tekemään ihan oman tulkintansa tehtaan muodostamasta mahdollisesta ympäristöhaitasta.

Aivan uskomattomalta kuulostaa, että päätöksen perusteeksi on ilmoitettu EU:n vesipuitedirektiivi.

KHO:n jäsenet tietävät ilman minuakin, ettei direktiivi, saati joku puitedirektiivi ole mikään velvoittava laki, vaan toimintaohje, jota jokaisessa maassa suositellaan noudatettavaksi maan omia lakeja säädettäessä.

Mikäli asiat ovat jo kunnossa direktiivin tarkoittamassa mielessä, sen voi siis jättää ihan huomiottakin.

Mutta direktiivin ympäripyöreät muotoilutpa viittaavatkin tässä tapauksessa aivan mahdottomiin tai ainakin utopistisiin päämääriin, mukaan lukien vesistöjen saattaminen takaisin luonnonmukaiseen tilaan.

Eihän sekään toki mikään hullumpi päämäärä ole ja joissakin tapauksissa siihen tosiaan kannattaa panostaa. Kysymys on vain siitä, missä tapauksissa näin kannattaa tehdä ja mitä sillä saavutetaan. On myös suhteutettava asiat muuhun maailmaan, eikä tarkasteltava niitä irrallisina.

Sikäli kuin minä tiedän, on Suomen sisävesistöjen puhtaus aivan omaa luokkaansa. On täysin poikkeuksellista, että täällä voi järvivettä juoda vaikka keittämättä. Toki siinä on elämää eli planktonia ja hieman elämälle välttämättömiä ravinteita, mutta ei mitään myrkkyjä.

Tämä tilanne on saavutettu siitä huolimatta, että järvien rannalla on suuri määrä tehtaita, muun muassa sellutehtaita, jotka jossakin vaiheessa todella olivat saastuttavia, mutta eivät enää.

Kun nyt uuden ja –kuten vakuutetaan- huippumodernin ja saasteettoman sellutehtaan rakentaminen tyrmätään EU:n vesipuitedirektiiviin viitaten, ei kyseessä ole enempää eikä vähempää kuin skandaali.

Päätöksen tekijät ovat nyt vähintäänkin velvolliset esittämään aivan konkreettisesti, millaisia haittoja kyseinen tehdas tuottaisi ja ehdottomasti myös sen, millaisissa rajoissa syntyvät päästöt olisivat sen mielestä hyväksyttäviä.

Tuo ”sen mielestä” olisi sitten se tulkinta, joka kertoisi koko maailmalle, mitkä ovat teollisen toiminnan ehdot täällä, meillä Suomessa. Itse asiassa sellainen tulkinta tuskin edes on tuomiovallan tehtävien rajoissa. Sehän kuuluu  lainsäädäntövallan käyttäjälle eli eduskunnalle.

Mikäli tässä viitataan yhä vain EU-direktiiviin, on todettava, että koko päätös on mielivaltainen. Direktiivillä ei ole selkeää sisältöä eikä edes sitovaa voimaa. Toisin sanoen sillä ei ole mitään tuomioistuimen kompetenssiin kuuluvaa merkitystä ilman konkreettista, lainsäätäjän antamaa tulkintaa.

Tällaisissa päätöksissä valtio ei voi luovuttaa ratkaisuvaltaa tuomioistuimille, saati jättäytyä juristien oman ympäristöopin hallinnan armoille.

Päätöstä on kutsuttu jopa lopulliseksi.

Sikäli kuin tiedän, lopullisia ovat vain imaamien esittämät fatwat, joita edes Allah ei voi peruuttaa. Kansalliset päätökset sen sijaan ovat ilmeisesti vielä riitautettavissa, ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa niitä perustellaan nimenomaan kansainvälisillä säädöksillä.