Vienan mua
Ivan Olenev Karjalan maa ja
sen tulevaisuus Muurmannin radan rakentamisen yhteydessä. Kääntänyt Robert
Kolomainen. Esipuhe Olga Iljuha. Karjalan sivistysseura ja Venäjän
tiedeakatemian Karjalan tiedekeskus 2019. 156 s.
Venäläinen
kansanvalistusmies Ivan Olenev työskenteli 1800-luvun lopulla vuosikymmenen
verran opettajana Kiimasjärvellä ja kiinnostui samalla laajemminkin syrjäisestä
Vienan Karjalasta. Sitä hän kuvaa myös tässä kirjassa, jonka ensimmäinen versio
ilmestyi Niva-aikakauslehden liitteessä vuonna 1902.
Olga Iljuha
antaa kirjoittajasta hyvin positiivisen kuvan. Tämä oli yksi niitä
ihanteellisia ja edistyksellisiä kansanvalistajia, jollaiset Suomessa
tunnettiin kansankynttilöiden nimellä.
Ennen Muurmannin
radan rakentamista Itä-Karjala, erityisesti Vienan osalta oli todella syrjäinen
ja lähes luoksepääsemätön paikka.
Paras reitti
sinne kulki jokia pitkin Suomesta käsin ja sekin toimi vain kesällä. Maareitit
olivat lähinnä jalan kuljettavia pitkospuita, joita parhaassa tapauksessa
voivat käyttää satulalaukkuja kantavat hevoset. Vesireitit olivat olemassa,
mutta suuren osan vuotta nekin olivat käyttökelvottomia.
Turistit Vienan
Karjalassa olivat äärimmäisen harvinaisia, mutta Olenev sentään tapasi Louis
Sparren ja Emil Wikströmin. Seudun villeys ja alkuperäisyys houkutteli lähinnä tutkimusmatkailijoita.
Tähän joukkoon on
luettava myös muuan kolmen naisen ryhmä, joka vuonna 1896 seikkaili siellä
veneellä. Yksi heistä oli englantileinen ja kaksi ruotsalaista.
Venäläisiä
matkailijoita Olenev kohtasi Karjalassa kymmenen vuoden aikana vain yhden. Hän
oli Odessan uutisten päätoimittaja Starkov. Eksotiikkaa oli ilmeisesti hänkin
hakemassa.
Muurmannin rataa
alettiin rakentaa vasta aivan ensimmäisen maailmansodan aattona, mutta sen ymmärrettiin
silloin mullistavan myös itäkarjalaisten elämän. Sen varsinainen merkityshän
oli sotilaallinen.
Itse asiassa Olenevin
kirja käsittelee Muurmannin radan tuomia mahdollisuuksia vain loppuluvussaan. Sotasensuurin
vuoksi kirjaan ei kuulu karttoja, vaikka siinä onkin suuri määrä valokuvia.
Olenev kertoo
myös jonkin verran Suomesta, jonka kautta hän siirtyi Vienan maille. Hän osasi
suomea ja pystyi kommunikoimaan sekä suomalaisten että vienankarjalaisten
kanssa.
Olenev kävi
markallaan katsomassa Imatraa, joka tosiaan, etenkin iltavalaistuksessa oli
komea näky. itse asiassa Vienan Karjalassa sijaitseva Usma, joka oli putous
eikä koski, oli kyllä vielä mahtavampi, hän toteaa.
Suomen kautta kulkiessaan
Olenev panee merkille, että suomalaiset -jotka tosin yleisestikin ovat
flegmaattisia- kaihtavat keskustelua venäläisen kanssa, vaikka osaavatkin ainakin
jonkin verran venäjää, kuten usein ilmenee.
Kun sitten
selvisi, että matkaaja ei suinkaan ollut mikään Moskovskije vedomostin
lähettämä Suomen-syöjä, vaan suomeakin taitava opettaja, oli jäykkyys
tipotiessään. Keskusteluissa ilmeni muun muassa se, että Suomessa arvostettiin
suuresti venäläistä kirjallisuutta ja Tolstoi oli kaikkein suosituin. Puškinia
ja Lermontovia ei sen sijaan kelpuutettu oman Runebergin rinnalle.
Suomi oli
Oleneville, kuten monelle muullekin tuon ajan liberaalille venäläiselle monessa
suhteessa esimerkillinen maa. Täällä koko kansa osasi lukea ja myös luki. Kaikki
toimi säntillisesti ja oltiin ehdottoman rehellisiä. Humalaisia ei näkynyt
missään ja humalasta julkisella paikalla saikin rangaistuksen.
Aivan erityisen
vaikutuksen Oleneviin teki se, että eräässä syrjäisen kylän pyhäkoulussa toimi
opettajana muuan renki. Raittius, rehellisyys, sivistystahto ja ehdoton kohtuus
olivat asioita, joita kirjoittaja Suomessa ylisti.
Mutta ei Vienan
Karjalakaan mikään kurjala ollut. Talot siellä, ainakin lähempänä Suomen rajaa,
olivat suuria ja vauraita. Kansa oli suurikasvuista ja komeaa ja ehdottoman
siistiä ja siveää elintavoiltaan. Alkoholin käyttö oli myös erittäin vähäistä,
jopa hääjuhlissa.
Toki matkamukavuudet
ja suomalainen olojen järjestyneisyys loppuivat kuin seinään, kun ylitin Suomen
rajan ja astuin Venäjän Karjalan maaperälle, kertoo kirjoittaja, joka
matkusti asemapaikalleen Aunuksen kuvernementin kautta.
Mutta on Karjalassa
potentiaalia ja sitä paitsi paljon myönteisiä vaikutteita on tullut Suomen puolelta.
Sieltä on hankittu huonekaluja ja muuta moderniin elämään kuuluvaa, mutta myös
kirjoja. Jotkut peräti tilasivat suomalaisia lehtiäkin.
Jos karjalaista
vertasi Pohjois-Venäjän tai jopa joidenkin Keski-Venäjänkin kuvernementtien
talonokiin, niin hän vaikutti paljon sivistyneemmältä kuin kostromalainen tai
vologdalainen.
Yksi
karjalaisten suurista hyveistä oli raittius, kertoo kirjoittaja. Tosin myös
koko Venäjällä alkoholin kokonaiskulutus oli vielä ennen vallankumousta -jos
kohta heti sen jälkeenkin- hyvin pientä, pari litraa puhdasta alkoholia
vuodessa. Suomen lukemat olivat samanlaisia.
Pohjoisen luonto
oli hyvin karua ja viljan viljelykin siksi vähäistä. Vienan suhteellinen
vauraus perustuikin ilmeisesti paljolta laukkukauppaan ja Olenev arveli, että
tuskin oli yhtään aikamiestä, joka ei olisi edes kokeillut laukkurin ammattia.
Tosin juuri
tuossa 1900-luvun alussa suomalaiset viranomaiset alkoivat ahdistella
laukkureita, joiden epäiltiin usein myös levittävän Bobrikovin propagandaa.
Tästä Olenev ei mainitse.
Mutta luonto oli
antelias myös siinä suhteessa, että kalaa oli saatavilla lähes loputtomasti.
Myös metsänriistaa riitti myytäväksikin, mutta ongelmana oli säilyvyys ja
huonot liikenneyhteydet.
Venäläisistä
karjalaiset poikkeavat kirjoittajan mukaan monessa suhteessa ja usein venäjän
taitokin on olematon. Toki vanhemmat haluavat lastensa oppivan suuren maailman
kieltä ja sen vuoksi lähettävät heitä kouluihin. Muuan hieno internaattikoulu
on rakennettu miljonääri Mininin rahoilla ja on joka suhteessa esimerkillinen.
Onko
karjalaisuudella sitten tulevaisuutta, kysyy kirjoittaja. Vastaus on myönteinen.
Tämä kansa ansaitsee monessa suhteessa ihailua ja on hyvinkin sukulaistensa
suomalaisten veroinen ja enemmänkin. Sen lahjojen on vain annettava kehittyä.
Tärkeimpinä
keinoina kansan taloudellisen aseman kohentamiseksi on pidettävä kulkuyhteyksien
parantamista, soiden kuivattamista ja kansanopetuksen levittämistä,
tiivistää kirjoittaja.
Sitä paitsi
karjalassa on monenlaisia luonnonrikkauksia, metsistä kaivannaisiin. Kun tähän
vielä lisättiin Muurmannin radan mukanaan tuomat mahdollisuudet, oli syytä optimismiin,
arveli Olenev.
Se oli
murrosaikaa, jolloin modernisaatio alkoi tunkeutua kaikkein syrjäisimmillekin
seuduille. Itä-Karjalassa se valitettavasti tapahtui väkivaltaisena
stalinistisena versiona.
"Paras reitti sinne kulki jokia pitkin Suomesta käsin ja sekin toimi vain kesällä".
VastaaPoistaTämä ei ole ihan koko totuutta. Tiedetään, että Vuokin Vienan reitti (ns. Lönnrotin polku, Suomussalmelta Vuokkiniemeen) käytettiin myös talvisaikaan poron kyydillä, joskin harvemmin. Timolle tervehdys pohjoisesta!
"Mutta ei Vienan Karjalakaan mikään kurjala ollut. .. Alkoholin käyttö oli myös erittäin vähäistä, jopa hääjuhlissa."
VastaaPoistaTämä on yllättävä tieto, olen ymmärtänyt, että ryyppääminen on siellä päin ollut suorastaan ammoinen tapa. Muistelen hämärästi jonkun matkailijan hämmästelleen tuota jo 1600-luvulla.
Kyllä minusta Puskinin voisi rinnastaa Runebergiin - vaikka suomalaisena en ohitse kuitenkaan laske.
Oliko elämänlaadussa mitään eroa kirjoittajan mukaan luterilaisessa Karjalassa verrattuna ortodoksiseen?
Neuvostoaikanakin pistettiin ryyppäämään ratkenneita kylille raitistumaan.
PoistaVIenassa oltiin enemmän syrjässä. Esimerkiksi lääkärinapua ei ollut ulottuvilla.
Mitä ryyppäämiseen tulee, venäläisten ryyppäämistä ihmeteltiin usein, mutta karjalaisten ja venäläisten välillä oli iso ero.
PoistaKiinnostava tieto.
PoistaMuistaakseni Ilmari Kiannon mukaan elämä Vienankarjalassa oli siistiä ja järjestäytynyttä. Mutta Suomen Kainuu varsinainen kurjala.
PoistaNäin se oli. Surkeat esimerkit olivat Suomen puolelta. Vienassa vallitsi tosiaankin siveys ja siisteys ja raittius.
PoistaRyyppäämistä 1800-luvun Venäjällä kuvaa esimerkiksi Turgenev luutnantti Hlopakovissaan Metsämiehen muistelmissa: "Juoda hän myös osaa... mutta Venäjällä on tässä suhteessa vaikea tulla muita kuuluisammaksi..." (s.221) Näin luonnehtii kirjailija tätä tyhjäntoimittajaa ja pummia. Satuin tuossa juuri lukemaan Hilja Riipisen käännöstä.
VastaaPoista