Kanaljan ihannointia?

Silakat ja muut kalat

Sosiologiassa on muutamia klassikkoja, jotka ovat kestäneet aikaa ja joihin kannattaa suhtautua vakavasti.

Yksi niistä on Max Weber, jonka ajatukset valtiosta ja yhteiskunnasta ovat osoittautuneet yhä uudelleen oikeiksi.

Weber katsoo, että valio on herruusjärjestelmä, jossa jotkut johtavat ja toiset tottelevat. Herruuden välineenä on viime kädessä väkivalta, johon nähden valtiolla tulee olla monopoli. Ollakseen toimiva, valtion herruuden täytyy olla legitiimi, eli nauttia kansalaisten hyväksymistä ja mielellään kunnioitustakin.

Kun valtio hajoaa, ovat jäljet hirmuiset. Meillä se nähtiin kansalaissodan aikana ja tänäkin päivänä se on todellisuutta Somalian kaltaisissa epäonnistuneissa valtioissa.

Politiikalla tarkoitetaan pyrkimystä valtaan eli pääsemistä osalliseksi valtion vallasta. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa tämä tapahtuu sääntöjen mukaan ja kansalainen voi tuntea elävänsä ennustettavassa ja oikeudenmukaisessa ympäristössä.

Toki sellaistakin saattaa tapahtua, että suuri osa kansaa myös toimivassa valtiossa lakkaa tunnustamasta valtion legitimiteettiä.

Itse asiassa meilläkin oli asia näin vielä sotien jälkeiselläkin kaudella, kun suuri osa kansaa äänesti kommunisteja, joiden tavoitteena oli vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän väkivaltainen kumoaminen.

Dogmia kumouksen välttämättömästä väkivaltaisuudesta toki pehmennettiin myöhemmin siten, että selitettiin tarvittavan väkivallan määrän riippuvan porvarisluokan vastarinnan määrästä: ellei sitä ole lainkaan, ei tarvita väkivaltaakaan. Kyseessä oli hieman sama kuvio kuin ajatuksessa talvisodan välttämisestä.

Merkittävää on, että vastuu mahdollisesta väkivallasta siirrettiin kokonaan ja jäännöksettä toiselle osapuolelle, joka saattaisi olla kyllin röyhkeä yrittääkseen vastustaa historian määräämää uuden yhteiskunnan tulemista.

Jonkinlainen myötähäpeä vallannee jokaisen, joka pakottaa itsensä tutustumaan siihen, mitä suomalainen älymystö kirjoitteli noina aikoina. Mutta ei historiaa voi peruuttakaan.

Äärivasemmistolainen älymystömme kirjoitti huomattavan paljon väkivallasta, teoretisoi sillä ja lienee siitä jopa haaveillutkin. Onneksi sitä ei käytännössä syntynyt lainkaan.

Asian mahdollisti luja valtio, joka onnistui perustelemaan legitimiteettinsä myös kommunistien vastuunalaisille tahoille.

Kekkonen oli myös lukenut sosiologiansa ja uskoi Ralf Dahrendorfin ajatukseen konfliktien sääntelystä.

Dahrendorf hyväksyi sen lähtökohdan, että yhteiskunnallinen konflikti oli olemassa ja sille oli syynsä. Konflikteja saatettiin kuitenkin käsitellä ja purkaa rauhanomaisesti.

Asia tapahtui siten, että konfliktin osapuolet organisoituivat selkeiksi eturyhmiksi, esimerkiksi puolueiksi, ristiriidan olemassaolo tunnustettiin ja asetuttiin yhdessä etsimään mahdollisuuksia sovitteluun.

Meillä tämä merkitsi sitä, että aiemmin poliittisessa paitsiossa olleet kommunistit otettiin tasaveroisina mukaan valtion hallitsemiseen, siis myös hallitusvastuuseen.

Tämä oli asia, jota kommunistit vanhastaan jyrkästi vastustivat. Mutta turhaa oli ikuisessa paitsiossakin rähjääminen, kun suurinta osaa kansaa ei kuitenkaan missään oloissa olisi voitu saada kommunistien kannalle.

Suomessa kommunistien kesyttämisestä hallitusvastuun avulla tuli kansainvälinen esimerkkitapaus. Kyllähän punaväri haalistui muuallakin, mutta meillä poliittinen kenttä pysyi sangen maltillisena huolimatta kommunistien nuorisosiiven äärimmäisyyspolitiikasta. Poliittista väkivaltaa ei esiintynyt lainkaan.

Nyt meille on sitten kuulemma perustettu silakkaliike, jonka tarkoituksena on koota yhteen ihmisiä heidän mielipiteidensä mukaan epämääräiseksi, järjestymättömäksi ja päättömäksi (ei johtoa eikä organisaatiota) laumaksi.

Ajatus on apinoitu Italian oppositioliikkeestä, joka ilmeisesti on saanut voimaa siitä, ettei hallitus sen mielestä riittävästi kannata tiettyjä näkemyksiä. Meillä kyse näyttäisi pikemminkin olevan hallituksen politiikan myötäilystä toisin keinoin.

En ole itse pystynyt havaitsemaa koko asialle mitään muuta mielekkyyttä, kuin omasta mielestään erinomaisia mielipiteitä kannattavien ihmisten ryhmittymisen ulkoparlamentaarista toimintaa varten.

Liikettä on motivoitu väkivallan uhalla, vaikka mistään sellaisesta eivät tämän maan viranomaiset ole kertoneet. Parvessa on kuulemma hyvä suojautua väkivallan uhkaa vastaan, sanotaan kaunopuheisesti, mikä ei tietenkään tarkoita mitään muuta kuin sitä, että siinä pyritään puuttumaan valtion olennaiseen tunnukseen eli väkivaltamonopoliin.

On helppo ymmärtää, että järjestettävät mielenosoitukset houkuttelevat paikalle häiritsijöitä ja kun väkivaltainen konflikti saadaan aikaan, ryhtyy joukko vastustamaan toista osapuolta nimenomaan väkivalloin ja syntyy niin sanottu roskaväki-ilmiö (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=roskav%C3%A4ki ).

Sameissa vesissä on tunnetusti joidenkin mielestä hyvä kalastella.

Sitä, että silakkaliikettä siivittää epämääräinen vallankumousromantiikka ja väkivallasta haaveilu, ei voi erehtyä.

On outoa, että tuollaista liikettä puuhataan nyt meillä, jossa on toimiva demokraattinen järjestelmä, joka on pystynyt asiallisesti hoitamaan vakavienkin konfliktien sääntelyn. Nyt ollaan selvästi pyrkimässä siitä eroon ja siis konfrontaatioon, kärjistykseen ilman sovittelumekanismeja.

Mikäli nimenomaan hylätään järjestäytyneen yhteiskunnan mekanismit ja kyhätään kasaan amorfisia massoja, joiden hallitsemattomuutta juuri ihannoidaan, ollaan ottamassa pitkä harppaus takaisin nykyisestä kehittyneestä Suomen valtiosta kohti niitä primitiivisiä yhteiskuntia, joiden autenttisuutta läntisten yläluokkien tyhjäntoimittajavesat ovat aina ihannoineet.

Luulenpa, ettei millään poliittisella puolueella ole nyt syytä antaa tukeaan tällaiselle kehitykselle.