Terrorin uhrien tutkiminen

Uhkaako nyt väärin sammuttaminen?

Ehdotettu projekti Stalinin vainoissa kuolleiden suomalaisten tutkimiseksi on aiheuttanut myös kritiikkiä. Kuinkas meillä nyt ruvettaisiin Kansallisarkiston, valtion viraston toimesta tutkimusta tekemään tai edes sellaista valtioneuvostolle ehdottelemaan. Oikea tiede on autonomista ja etsii omat kysymyksensä ilman viranomaisten apua.

Komean päättelyn mukaan tätä tietä päädytään pian siihen, että tehdään historiasta virkatyötä, joka on poliittisesti ohjattua ja korrektia.

Nojaa. Onhan se huolenaihe sekin. Itse kyllä uskoisin, että nimenomaan tuollaiset, usein hieman pitkäveteiset suuret projektit, jotka vaativat lähinnä suuren määrän rutiinityötä, olisi hyvä turvata juuri valtiovallan toimesta. Suomen Akatemia kun nyt sattuu olemaan kiinnostunut vain niin sanotusta huippututkimuksesta, mitä se sitten lieneekin ja sen apurahat ovat erittäin kilpailtuja.

Mahdolliset valtion projektit tuskin verottavat tätä rahoitusta, joka sivumennen sanoen kutistettiin kääpiöksi muutama vuosi sitten idioottimaisella mekanismilla, joka vie puolet rahoista suoraan yliopistojen oman hallinnon käyttöön.

Valtiovallan rahoittamat projektit, kuten punaisen Suomen historia, Suomi toisessa maailmansodassa, hallintohistoria, sotasurmat ja niin edelleen, ovat varmaankin kaikkien mielestä olleet ihan kelpo tutkimusta, vaikka tuskin olisivat pärjänneet kilpailussa kulloinkin ajankohtaisille aiheille naistutkimuksesta ilmastonmuutokseen.

Toki tätä nyt esitettyä aihetta tutkittu on. Memorialin listat Neuvostoliiton poliittisen terrorin uhreista ovat hiirenklikkauksen päässä: http://lists.memo.ru/ .

Suomalaiset uhrit, nuo suunnilleen 10000 löytyvät Eila Lahti-Argutinan luetteloista ja Leo Gildin kirjasta Kniga pamjati finnam, repressirovannym za natsionalnuju prinadležnost ”Gjol”, Pietari 2010, 652 s.

Luettelot ovat suhteellisen lakonisia. Enemmän tarinaa kustakin henkilöstä on esimerkiksi Jekaterinburgissa julkaistussa kirjassa, jossa on muun muassa parin sadan Uralilla teloitetun suomalaisen tarina. Muun muassa Mikko Ylikankaan väitöskirjassa Rivit suoriksi, käsitellään Neuvosto-Karjalan kirjailijoita, joiden henkilökohtaiset dokumentit vainojen ajalta ovat sangen koskettavaa luettavaa.

Ongelmia tutkijoille riittää. Gildin kirjassa ei ole eroteltu inkeriläisiä ja muita suomalaisia, mikä saattaisi olla sangen kiinnostava tieto aineiston analysoimiseksi. Kaikkia siinä lueteltuja vainojen uhreja ei myöskään ammuttu, vaikka suomalaisille näin tehtiin useammin kuin muille.

Ettei totuus vallan unohtuisi, on syytä tässä erityisesti mainita Irina Takalan suuret ansiot tämän aihepiirin tutkijana. Hän on julkaissut siitä useita kirjoja, jotka toistaiseksi ovat vain venäjäksi saatavissa, mutta parannusta asiaan on tulossa tämän vuoden aikana.

Mieleen tulee myös kirja V semje jedinoj. Natsionalnaja politika partii bolševikov i jejo osuštšestvlenije na Severo-Zapade Rossii v 1920-1950-e gody. Pod red. T imo Vihavajnena i Iriny Takala. Izdatelstvo Petrozavodskogo universiteta 1998. 289 s.

Kun lähetin kappaleen kirjasta Mauno Koivistolle, joka oli tuolloin presidentti, hän kirjoitti siitä laajan arvostelun hesariin. Niinpä kirja saatiin jopa käännettyä ja julkaistiin suomeksi: Yhtä suurta perhettä. Bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjllä 1920-1950-luvuilla. Kikimora publications, Helsinki 2000. 326 s.

Kirjassa esitetään aikakauden kansallisuuspolitiikan kehitys ja siinä luvussa myös suomalaisten kohtelu ja kohtalo muun kehityksen yhteydessä. Asiathan on aina syytä suhteuttaa omaan kontekstiinsa, jos mieli niitä lainkaan ymmärtää.

Vainojen mekanismi ja uhrien määrät eivät tuolloin olleet enää salaisuuksia ja tämänkin kirjan artikkelit nojaavat vankasti arkistoihin.

Oliko kyseessä kansanmurha, genosiidi, on määritelmäkysymys ja siitä on erilaisia näkemyksiä. Selvää on, että suomalaisuus, kuten eräät muutkin kansallisuudet, olivat erityisen vainottuja. Tämän tunnusti myös Venäjän valtio julkaistessaan vuonna 1993 asetuksen, jolla suomalaiset rehabilitoitiin.

Kuten jo edellisestäkin kai ilmenee, perustyö vainojen tutkimiseksi on tehty Venäjällä. Memorial, joka yhtä toimii ansiokkaasti, edustaa venäläisen intelligentsijan parhaita perinteitä. Sillähän on myös huonoja perinteitä, mutta se teema ei kuulu tähän.

Jos ja kun nyt kysytään, mitä oikein voitaisiin saavuttaa suurella, valtiovallan rahoittamalla tutkimuksella, voidaan mielestäni ainakin todeta seuraavaa:

-tutkimus tarvitsee rahoitusta ja nykyisessä tiedepoliittisessa ilmapiirissä normaali, tavallista ihmistä kiinnostava tutkimus on syrjityssä asemassa. Suora valtion määräraha ei haisisi tässäkään tapauksessa. En pidä mahdollisena ajatella, että se velvoittaisi tutkijoita joidenkin tiettyjen johtopäätösten etsimiseen.

-arkistopolitiikka on Venäjällä tiukasti poliittisen johdon käsissä. Ylin arkistoviranomainen on tällä hetkellä itse presidentti Putin ja arkistojen avaaminen vaatii hänen myötämielisyyttään.

-vastaavasta virallisen tahon tukemasta projektista on kokemusta ns. talvisotaprojektin ajalta. Silloin syntynyt yhteisteos Talvisodan poliittinen historia (toim. O. Vehviläinen ja O.A. Ržesevski) pystyi hyödyntämään likimain kaikkia mahdollisia arkistoja, mikä ei yksittäisille tutkijoille varmasti olisi ollut mahdollista.

-Stalinin uhrien tutkimisen ei tarvitse olla mitään tylsää hylsyjen laskemista. Teema avaa mahdollisuuksia itä moninaisimmille tutkimusteemoille, alkaen sen mekanismin toiminnasta, jossa ilmiannot ja niin sanoakseni poliittista korrektiutta tarkkaileva kansalaisaktiivisuus nousi suureen rooliin, aina yksilöpsykologisiin seikkoihin saakka, tyyliin Buharinin pohdinnat omasta syyllisyydestään. Sanalla sanoen, totalitaarisen persoonallisuuden kehittyminen tai kehittymättömyys siinä laboratoriossa, jonka koe-eläimiksi joutui myös suuri määrä suomalaisia, on ikituore asia, etten sanoisi ajankohtainen.

-mahdollisena teemana on myös suomalaisten oma kansanluonne ja mahdollinen omaleimaisuus suhtautumisessa siihen viralliseen valheeseen, jota kaikkien piti olla uskovinaan. Suomen suomalaisethan olivat muun  muassa koulutuksensa puolesta hieman poikkeava ryhmä. Inkeriläisten voisi odottaa olleen venäläiseen yhteiskuntaan paremmin mukautuneita. Myös epäpoliittisten loikkarien psykologia voisi olla kiinnostava aihe.

-kansallisten operaatioiden ja Stalinin suorituttamien teloitusten tosiasiaa ei kielletä, mutta niiden merkitystä on joidenkin piirien toimesta viime aikoina haluttu hämärtää nostamalla esille erilaisia väitettyjä vaihtoehtoisia selityksiä kuten Sandormohin tunnetussa tapauksessa. Kyseessä ei välttämättä ole valtiojohdon suoranainen politiikka, vaikka se näyttääkin tällaista suosivan. Suhtautumalla myönteisesti projektiin Putin voisi osoittaa kunnioittavansa historiallista totuutta toisin kuin jotkut alemman tason demagogit.

-saattaa olla, ettei Venäjän valtiojohdolla ole mitään halua tehdä yhteistyötä tässä asiassa, mutta saattaapa olla toisinkin. Totuus on tullut jo olennaisissa suhteissa siinä määrin esille, ettei sitä enää kannata peitellä ja sen kieltämällä voi ainoastaan hankkia valehtelijan maineen. Niin sanottu Stalinin rehabilitointi ei ole vielä ulottunut hänen teettämiinsä murhiin, joten aina kannattaa yrittää.

-ellei yhteistyöhalua naapurin korkeilta tahoilta heru, on mahdollista tehdä tämä projekti hyvin pitkälle myös nyt jo käytettävissä olevien lähteiden pohjalta. Näin voidaan saada vielä olennaisesti lisää tietoa näiden ihmisten kohtalosta, joka ei voi olla meille yhdentekevä.

-kuten vuoden 1918 punaisten kohtalosta puhuttaessa, olemme tällä hetkellä vielä suunnilleen samalla tutkimuksen tasolla kuin oltiin 1960-luvulla  Jaakko Paavolaisen käänteentekevien terrori-kirjojen ilmestymisen jälkeen: tunnemme tarinan pääpiirteissään ihan hyvin ja tiedämme myös paljon sen yksityiskohdista. Suuri yleisö ei kuitenkaan tiedä siitä oikeastaan mitään ja tutkijoiden velvollisuus on antaa heille tuota tietoa. Valtion velvollisuus on tässä asiassa auttaa heitä.

-Suomalaisina meillä on sekä intressi tutkia maanmiehiämme että vastuu siitä, ettei heidän kohtalonsa jää tutkimatta. Kuten muuan ranskalainen tutkija sanoi: tehtävänä on rakentaa kuolleille sanaliset sarkofagit, ettei heidän tarvitse tulle kummittelemaan.