sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Kansakunnan muistiongelmat



Patriotismista ja demagogiasta

Joku on joskus väittänyt Ernst Renanin (1823-1892) määritelleen kansakunnan yhteisöksi, jolla on huono muisti ja joka vihaa naapureitaan. (Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ).
Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Renanin kuuluisassa Sorbonnen puheessa (1882) kyllä puhutaan myös unohtamisesta, mutta vihan sijasta hänen ideaalinen patriotisminsa perustui nimenomaan solidaarisuuteen, jota voi nimittää rakkaudeksikin. Kyseessä oli aivan erityisesti tahto jakaa onnettomuudet yhdessä, toinen toistaan tukien.
Kansakunta oli Renanin kauniin ajatuksen mukaan henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisessä kansanäänestyksessä. Kysymys oli siitä, että kansalaiset tahtoivat kuulua kansakuntaan ja jakaa yhdessä sen kohtalot. Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä.
Kyynikot ja muut sellaiset henkilöt, joille hienompien asioiden ymmärtäminen on mahdotonta, tietenkin tekevät sen johtopäätöksen, että kun kerran onnettomuudet ovat patriotismin ruokaa, niin toki valtiojohto myös pitää huolta siitä, että niitä on riittävästi. Jos kansakunta osoittaa hajoamisen merkkejä, voidaan rivit tiivistää järjestämällä sota, jolloin ulkopuolisen vihollisen torjuminen tekee sisäisistä erimielisyyksistä toissijaisia ja tyytymättömyydestä rikollista.
Mitäpä syntiä salaamaan, käytännössä Renanin hahmottelema ylevä patriotismi on usein rappeutunut vulgaariksi chauvinismiksi ja toisten kansojen vihaamiseksi.
Joskus on haluttukin tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille.
Nationalismin käsite on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä näkemys edellyttäisi, joten lienee viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä.
Kansakuntaa yhdistää yhteisten kärsimysten ja uhrausten muistaminen. Siinä samalla se luontevasti unohtaa häpeälliset ja kansakuntaa jakavat menneisyytensä sivut. Renan nosti Ranskan kannalta sellaisiksi Pärttylinyön verilöylyn ja kataarien vainot keskiajalla.
Nuo kansakunnan olemassaolon perusteisiin liittyvät ilmiöt: yhdessä muistaminen ja yhdessä unohtaminen ovat kiinnostavia asioita. Perustuuko patriotismi tai siis neutraalia sanaa käyttäen, nationalismi tosiaan valheelle tai ainakin vaatii sitä kasvualustakseen?
On tietenkin totta, että kansalliset myytit ovat usein olleet enemmän tai vähemmän puhdasta fantasiaa. Runebergin ja Topeliuksen runoelmat, joita Suomen kansakunta kunnioitti historianaan, ovat vain ohuesti sidoksissa todellisuuteen. Historiasta on niihin otettu mukaan vain tietyt, kunniakkaat sivut.
Eivät asiat toki muilla kansakunnilla sen kummemmin ole. Ajatelkaamme nyt vaikka uutta venäläistä historian oppikirjaa, jossa komeilee kuva nimeltä ”Suomalaisten antautuminen”.  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=antautuminen )
On luultavaa, että ns. Mannerheim-linjan hajalle pommitettujen bunkkereiden viimeiset puolustajat tosiaan nousivat niistä kädet ylhäällä. Samaan aikaan lukijalle jää kertomatta, että antautuneita puna-armeijalaisia oli talvisodassa kaksi kertaa enemmän ja jatkosodassa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin suomalaisia, ainakin sotavankien määrällä mitaten.
Kuitenkin tuntuu ymmärrettävältä, ettei oppikirjan tekijä ole käyttänyt kuvaa, joka esittää venäläisten antautumista ja joka paljon paremmin kuvaa todellista historiaa. Ehkä sellaisista onkin ollut puutetta. Ainakaan valtio ei niitä liene tilannut.
Sama oman näkökulman logiikka vallitsee kyllä yleensä kaikkialla. Saatamme tuntea suurta myötätuntoa venäläisiä kohtaan sen barbaarisen kohtelun johdosta, jota saksalaiset sodan aikana heihin kohdistuvat. Moraalinen suuttumuksemme kohdistuu myös niihin suomalaisiin, jotka alentuivat väkivaltaan puolustuskyvyttömiä vankeja kohtaan.
Silti samastumme ensi sijassa oman kansakuntamme kärsimyksiin ja tunnemme solidaarisuutta niitä sotilaita kohtaan, jotka rintamalla sitä edustivat. Olisi täysin sallimatonta leimata heitä rikollisiksi ja sama koskee myös oman maan poliittista johtoa.
Kaikille oli täysin selvää, että sille annetut tuomiot perustuivat aikoinaan mielivaltaan ja niin sanottuun voittajan oikeuteen –mutta myös kansalliseen näkökulmaan. On todennäköistä, että tietyissä olosuhteissa myös suomalaiset olisivat järjestäneet oikeudenkäyntejä Venäjällä.
Kuten alussa todettiin, jopa Ernst Renanin ihanteellinen näkemys kansakunnasta edellytti, ettei aivan kaikkea yhdessä muistella. Uhraukset ja kärsimykset ovat parasta, mitä löytyy, omat rikokset ja keskinäiset väkivallanteot sen sijaan myrkkyä.
Ehkäpä huono muisti todella onkin patriotismin välttämätön ainesosa? Ei kai tässä tehdä epärehellisyydestä hyvettä?
Alfred Rosenbergilla, natsien ideologilla näyttää olleen se näkemys, että juuri myytit ne ajavat historiaa eteenpäin. Tarinan ei suinkaan tarvitse olla tosi, jotta se olisi hyvä ja kannatettava. Olennaista on, että se toimii eli edistää oman (rodullisen) yhteisön asiaa.
Itse asiassahan tämä näkemys on ilmeistä sukua sille filosofiselle pragmatismille, joka oli myös Amerikassa sata vuotta sitten kovasti muodissa.
Sitä paitsi voimme havaita sen kovasti muistuttavan niitä periaatteita, joita äskeinen Venäjän kulttuuriministeri Medinski on ilmoittanut kannattavansa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).
Medinski ei taida olla yksin tuolla kannalla ja kaikesta päätellen moinen ajattelu nauttii suurta suosiota jopa Venäjän valtiojohdon tasolla. Mikään muu ei selitä niitä demagogisia syytöksiä, jotka peräti presidentin alainen Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitea nyt on esittänyt Suomen sota-ajan miehityshallintoa vastaan.
Moinen häpeämätön käytös sopii tuskin enää normaalin patriotismin rajoihin. Sen sijaan se sopii täydellisesti yhteen vulgaarin chauvinismin tavoitteiden kanssa.
Siinä yhdistyy naapuriin kohdistettu vihamielisyys hyvin valikoivaan muistiin. Sen sijaan, että ehdotettaisiin tiettyjen historian sivujen yhteistä tutkimusta, hyökätäänkin toisen osapuolen kimppuun syytöksillä, joiden mielettömyys on yhtä selvä kuin niiden raflaava luonne.
On totta, että noista asioista vaiettiin meilläkin julkisuudessa useita vuosikymmeniä, vaikka ne enimmäkseen tarkoin tutkittiin jo miespolvi sitten. Jostakin syystä tulokset eivät journalisteja silloin kiinnostaneet.
Nyt noita rikollisuuteen ja muuhun häpeälliseen toimintaan liittyviä sivuja sen sijaan on jo parin vuosikymmenen ajan yhä uudelleen nostettu esille myös lehdissä, joten joskus esitetyt ajatukset erityisestä Suomen historian puhtausmyytistä ovat jo kauan olleet katteettomia ja jälkijättöisiä.
Venäjälläkin voimme havaita muistin erittäin merkittävää virkistymistä tapahtuneen jo perestroikasta saakka. On syytä korostaa sitä, että tutkijat ovat myös siellä tehneet paljon työtä selvittääkseen perin pohjin niin Stalinin ajan, kuin vanhempiakin rikoksia ja muita vähemmän kunniakkaita historian sivuja.
Vielä tunnetussa, vähän yli kymmenen vuoden takaisessa Venäjän nimi –TV-formaatissa tämä kriittinen näkökulma oli sangen selvästi esillä. Nyt virta näyttää vievän kohti yhä alastomampaa chauvinismia, jossa valikoiva ylpeily omasta historiasta yhdistyy huonoon muistiin.
Venäjän ja lännen onneton vastakkainasettelu Krimin tapauksen johdosta on nyt vaarallinen pysyvä tekijä, joka uhkaa sementoida lännenvastaisen asenteen koko venäläisen kansakunnan henkiseksi lähtökohdaksi. Sellaisessa tilanteessa huono muisti on luonteva lähtökohta ajattelulle.
On sangen erikoista, että peräti Venäjän uudessa perustuslaissa viitataan oikeaan historiantulkintaan toisen maailmansodan osalta, toki sentään hyvin yleisellä tasolla.
Vaikka Venäjän valtiojohdon ote massatiedotusvälineistä on tiukka ja ne toteuttavat kuuliaisesti esivallan toivomuksia, ei kannata kuvitella, ettei maassa yhä olisi älymystöä, joka ajattelee omilla aivoillaan.
Itse asiassa noiden viime aikoina Suomea vastaan kohdistettujen syytösten tökeryys on niin ilmeistä, että ne älymystön piirissä toimivat vastoin tarkoitustaan. Enemmistöä on toki helppo vedättää niin siellä kuin täällä.
Intelligentsijalla on Venäjällä oma, sangen merkittävä, joskin ristiriitainen historiansa. Niin sanotun vallan (vlast) kannalta se on joka tapauksessa aina ollut hankala ja tottelematon elementti.
Sen hankala puoli on ennen muuta siinä, että se lähtökohtaisesti epäilee kaikkea, mitä valta haluaa kansalle syöttää ja vaatii sen sijaan totuutta esille.
Tässä roolissaan se on virallisen chauvinismin kannalta vaarallinen ja suorastaan vahingollinen elementti. Totuushan ei suinkaan aina palvele sitä ihannekuvaa, jota valtiojohto yrittää rakentaa omaa asemaansa pönkittääkseen.
Ja sanottakoon nyt vielä kerran sekin, että moiset syytökset aiheuttavat väistämättä myös sen kohteissa vastareaktion. Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä.
Kun lähdetään puhtaan demagogian tielle, ei kannata unohtaa sitä, että totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki  ja häpäisee sen vääristelijät. Valtio, joka menettää uskottavuutensa, menettää myös kunniansa.

22 kommenttia:

  1. Elämme aikoja missä esimerkiksi Lenin muistamisesta hänen 150 vuotis merkkivuotenaan on tullut marginaalinen ilmiö venäläisessä julkisuudessa.
    Nyt päivastoin hänen rooliaan pidetään tuhoisana Venäjän imperiumille,valtapiirille.
    Voi tulla eteen aika, että useat Lenin muistomerkit maassamme ja tietysti myös Lenin museo koetaan Venäjällä vihaielisyyden osoitukseksi maata kohtaan.
    Tuolloin varmasti tullaan näkemään maassamme useampikin takinkääntö, kun uljaat leninkultin raivoisat vastustajat, kääntyvät hetkessä puollustamaan näiden historiallisten muistomerkkien olemassaoloa.

    Erkki Vettenniemen uuai kirja Leninin ja Suomen keskinäisestä suhteesta on huomioitu , myös Venäjällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pauli Räsäsen juttuja on vaikea lukea, koska niissä lukuiset teennäiset kirjoitusvirheet punoutuvat teennäisiin ajatusvirheisiin ja sillä tavalla näitä valheita yritetään myydä.

      Poista
    2. Kritikin kirjoitusvirheiden ja kieliopin kohdalla hyväksyn, mutta tuo ajatusvirheiden hyväksyminen on vaikeampaa,sellaisia väitettiin olevan monessa totalitääriseksi luokitellussa yhteiskunnassa,ei kai maamme ole sellainen.
      Lueppas esimerkiksi Vettenniemen kirja, se avaa uuden näkökulman menneisyyteemme.

      Poista
  2. Venäjällä Suuren Isänmaallisen Sodan muodostuminen suorastaan uskonnolliseksi kultiksi ei olisi koskaan onnistunut ellei edes jotain katetta omistautumiselle olisi ollut väestön keskuudessa. Sota merkitsi paradoksaalisesti venäläisille Stalinin ajalla poikkeusta kun ihmiset saivat osoittaa tunteitaan ja "itkeä yhdessä muiden kanssa rakkaittensa menetystä". Kun sota loppui kaikki tämä lopetettiin siltä seisomalta. Sota lähes unohdettiin kunnes brezneviläiset kaivoivat 1964-1965 homman naftaliinisti ja alkoivat tietoisesti rakenttaa kulttia. Mutta enää se ei voinut olla samanlaista kuin ennen. 20 vuotta kärsimyksistä oli haalistanut tuntoja ja nyt kultissa oli vedätyksen makua.

    Suomessa, sodan hävinneessä maassa, pidettiin 10 vuotta paussia sodan muistelemisessa laajalti. Ei ihme. Sodan jälkeen entiset upseerit eivät välttämättä uskaltaneet edes mennä iltamiin sillä siellä olisi saattanut tulla jopa nyrkistä naamaan. Ulkomailla, vaikkapa Ruotsissa hämmästellään miksi Suomessa II maailmansota "myy hyvin" edelleen. He vain unohtavat sen varsin tärkeän puolen: suhteessa väkilukuun Suomessa kaatui taisteluissa kolmanneksi eniten sotilaita II maailmansodanssa heti Neuvostoliiton ja Suur-Saksan jälkeen. (Japani tulee aivan Suomen kannoilla). Tilastoista voidaan havaita että Natsi-Saksa ohitti menehtyneiden sotilaiden tilastoissa väkilukuun suhteutettuna Suomen vasta alkuvuonna 1944. Kuinkahan moni Suomessa on koskaan edes ajatellut tätäkään puolta asiassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se hyökkäysvaihe oli melkoista miesten tapattamista. Muuten, mainiossa 70-luvun kirjassaan Venäläiset amerikkalaisin silmin Hedrick Smith siteeraa erästä neuvostokansalaista, joka yllättäen sanoi, mettä sota oli meidän parasta aikaamme.

      Poista
    2. "ellei edes jotain katetta omistautumiselle olisi ollut väestön keskuudessa."

      Mikä ihme se oli, että tuolle ei olisi ollut katetta: sota koko koko Venäjän kansan eloonjäämistaistelu, koska Saksa lähti siihen koko kansan/rodun tuhoamis- ja orjuuttamistarkoituksessa. Miksipä siitä selviämistä hirvein uhrein ei muisteltaisi, semminkin kun tuo voitto oli neuvostojärjestelmän ainoa onnistuminen. Ajankohtakin oli luonteva: Hrustsev vielä 1960-alussa oli julistanut kommunismin päihittävän elintasossa kapitalismin. Kun tämä oli syrjäytetty, tuo tavoite lienee propakandassa vähin äänin hylätty, jolloin piti löytää uusi kansaa yhdistävä Suuri kertomus. Suuri Isänmaallinen Sota sopi siihen hyvin, varsinkin kun kärsimysten pahin terä oli taittunut. Silloinen johtokin oli ollut sodassa johtotehtävissä. Lisäksi tuo tarina tuki erinomaisesti NL:n rauhanpropakandaa.

      Poista
    3. "se hyökkäysvaihe oli melkoista miesten tapattamista."

      Kuten tiedetään, jatkosodassa oli kaksi tappiopiikkiä: hyökkäysvaihe 1941 kesällä ja kesän 1944 kesä. Välillä ollut asemasotavaihe oli vähätappioisempi - vaikkei tappioton - osaksi senkin takia, että NL ei tuolloin painottanut Suomen suuntaan. Hyökkäysvaiheen  jo koetut tappiot muuten osaksi selittävät, miksi Mannerheim ei ollut hevin yllytettävissä riskialtiinpiin operaatioihin Muurmannin radan katkaisemiseksi tai hyökkäykseen Leningradin kaupunkialueella. 

      Poista
    4. Minkä takia ns. asemasota oli niin pitkä. Neuvostoliitto taisi sen aikana siirtäää divisiooniaan tärkeämmille rintamalohkoille Saksaa vastaan.

      Poista
    5. Epäilemättä. Tässä nyt kyse oli tappiopiikkien ajasta.

      Poista
  3. "tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille."

    Missä vaiheessa nationalismi-sana on lännessä ja Suomessa saanut tällaisen kielteisen merkityksen. Omassa nuoruudessani merkitys oli myönteinen. Muistelen, että NL:ssä tuo merkitysero oli ("neuvostopatriotismi").

    "viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä."

    Eikö sovinismi ollut yksinkertaisesti suomenkieleen huonosti sopivan chauvinismin mukautus. Feministit sitten ottivat valmiin sovinismi sanan omaan käyttöön (male sovinism alunperin).

    VastaaPoista
  4. Senkäyttäjät näyttävät yleensä unohtavan, ettei ole ulottuvuutta feminismi - sovinismi, vaan male-female chauvinusm.

    VastaaPoista
  5. Sitten on myös kansakunnan fyysinen muisti. Muinaisjäänteet, joita löydetään sen alueelta. Olen ihmetellyt, miksi valtioilla on suuri kiinnostus näihin aarteisiin. (Lähes) kaikissa valtioissa muinaisjäänteet on määrätty takavarikoitavaksi valtiolle. Mikä niissä kiinnostaa? Ja miksi juuri valtiota?

    Jos ajatellaan vaikkapa Leningradin piiritystä, niin siellä Saksalaiset olivat pitkän aikaa aivan kilometrin päässä Kirovin asetehtaista, mutta eivät tuhonneet niitä. Siirtyikö Eremitaasista aarteita näille kenraaleille, maksuna siitä, että eivät (vielä) hyökkää?

    Venäläiset ovat taitavia sodanaikaisessa lahjomisessa. Eikös joskus Suomen alueella Ruotsia vastaan käyty taistelukin voitettu sillä, että venäläiset lahjoivat ruotsalaiset kenraalit.

    Rintamakomentajien lahjominen on perusteltua ainakin silloin, kun siihen käytetään sellaista omaisuutta, joka muutenkin menetettäisiin viholliselle, jos taistelu hävitään.

    Sodan aikana laki ei ole voimassa. (Muutenhan kirjoitettaisiin laki rauhasta.) Tästä syystä rahanneuvottelut käydään aina "korkealla tasolla", että kenraalit eivät pääse vetämään välistä.

    VastaaPoista
  6. Jou, jo vanhastaan "inter arma silent leges". Mutta kyllä natsien pitkin Eurooppaa sodan aikana tekemiä taidesaalistuksia - tai miksi niitä pitäisi kutsua - on pidetty rikoksina. Ainakin päätellen siitä, että taide-esineiden palauttaminen alkuperäisille omistajille on yleensä katsottu oikeudenmukaiseksi. Aihepiiristähän on tehty viihdyttävä ja pääasiassa tosiasioihin perustuva elokuva "The Monuments Men".

    VastaaPoista
  7. Patriotismi tarkoittaa isänmaanrakkautta, nationalismi puolestaan kansallistunnetta.

    Patriotismia voi esiintyä monietnisessä ja -kulttuurisessa valtiossa, jonka asukkaat ja kansalaiset kokevat koti- ja isänmaansa arvokkaaksi ja positiivisia tuntemuksia tuottavaksi sen aseellista puolustamista myöten.

    Nationalismi edellyttää ilmentyäkseen yleensä kansallisvaltion, jonka asukkaat kuuluvat pääosin samaan etniseen ryhmään nimeltä kansa, jonka kokevat arvokkaaksi, puolustettavaksi ja muutoinkin erinomaiseksi.

    Patriotismi ei siis ole nationalismin synonyymi. Vielä vähemmän nationalismi tarkoittaa muiden kansojen vihaamista.
    Sen sijaan nationalismi voi muuttua chauvinismiksi, joka tarkoittaa kansalliskiihkoa; enemmän tai vähemmän perusteetonta näkemystä oman kansan ylivertaisuudesta muihin kansoihin nähden.
    Se ei ole tervettä kansallistunnetta, eikä siitä ole kovin pitkä askel imperialismiin, eli käsitykseen oman kansan oikeudesta alistaa muita kansoja alamaisikseen.

    Sellaisen seurauksena on monietninen ja -kulttuurinen valtio, jonka orjuuteen alistetuista kansalaisista suurin osa vihaa yhtä kansallisuutta, eli sitä herrakansaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki käsitteet tarkoittavat sitä, mitä niillä halutaan tarkoittaa, se vaihtelee ajallisesti ja paikallisesti.
      Bolshevismi, joka syntyi nimenomaan internationalismin pohjalle, kammoksui nationalismin rasitteita ja keksi ratkaisuksi internationalismiin saumattomasti liittyvän neuvostopatriotismin.
      Tätä käytettiin varsin voimallisesti hyväksi erinäisten vähemmistökansojen jyräämisessä.

      Poista
    2. Naulan kantaan osut, esimerkiksi Intiassa nationalismi on positiivinen käsite ja Gandhikin kutsui itseään intialaiseksi nationalistiksi, eikä Intiaa nyt voi mielestäni mitenkään kutsua kansallisvaltioksi, eivätkä asukkaatkaan kuulu samaan etniseen ryhmään tai uskontoon. Maassa pitkään valtaa pitänyt sekulaari ja sosiaalidemokraattinen Intian kansalliskongressi vannoikin juuri nationalismin nimeen. Nykyisin vallassaoleva puolue taas ajaa varsin näkyvästi hindunationalismia, joka on eri kuin intialainen nationalismi.

      Poista
    3. Ehkäpä myös nationalismin maineen vasemmiston ja liberaalien keskuudessa pilasi Natsi-Saksan nationalin käyttäminen NSDAP:in nimessä. Tai ainakin pahensi sitä entisestään.

      Poista
    4. Yritin aikaisemmassa kommentissani 26.4. klo 12.18 peräänkuulutta sitä, missä vaiheessa termi "nationalismi" saisi lännessä kielteisen sävyn? Muistelen, että vielä ainakin 195060-luvun kirjoissa merkitys oli myönteinen. Itse ajattelen tuosta täsmälleen kuin kommentoija 19.30.

      Poista
  8. ”Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä.”

    Putinin hallinto ei halua toimia näin internationaalisesti, vaikka kyseessä olisikin Neuvostoliiton ja Suomen välinen sota. Putinin hallinto haluaa toimia ”patrioottisesti”. Se perustaa Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitean ja syyttää nyt Suomea demagogisesti sen sota-ajan miehityshallinnon toiminnasta.

    ”Uusimpien tietojen mukaan suomalaisia syytetään jopa ”kaasukammioista” tai ”elävältä hautauksesta” (https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/artoluukkanen/ita-karjalan-rasistinen-kansanmurha-suomalaiset-syytettyjen-penkissa/)

    Putinin hallinnon ”patriotismi” johtunee siitä, että pitää piilottaa Venäjän taloudellisen kurjuuden tilanne, koska Venäjän varat/finanssit/kulta/resurssit/jne. menivät/menevät yhä vieläkin ja tulevatkin menemään Syyriaan, Venezuelaan, Afrikkaan ja vaikka minne. Venäläisille jää vain katsoa ihania TV-ohjelmia. Nyt Putin voi lyödä itseään rintaan TV-ohjelmassa ja repiä paita auki (рубаха-парень), että hän on oikea patriootti.


    VastaaPoista
  9. Terävästi ajatteli, tekisi mieli sanoa ennusti, Renan: "Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä."

    Nyt, kun on lipsahdettu kansallisen veteraanipäivän puolelle, kunnioitettakoon juuri tahtoa elää yhdessä eikä mitään niin vastenmielistä kuin yhtenäsisyyttä.

    VastaaPoista
  10. Professori kommentissaan kertoi erittäin tärkeän asian esittelemistään termeistä:
    "Toki käsitteet tarkoittavat sitä, mitä niillä halutaan tarkoittaa, se vaihtelee ajallisesti ja paikallisesti."

    Vietnamilaiset puolustaessaan maataan maailman voimakkainta hyökkäyskonetta, USAa vastaan tuskin taistelivat terminologia kärjessä viidakoissaan. Tuskinpa heitä paljon jälkeenpäinkään kiinnostaa, millä nimellä läntinen hävinnyt osapuoli jälkeenpäin kutsui heidän onnistunutta (joku noista ym. termeistä).

    Mitähän presidenttimme tarkasti ottaen tarkoitti termeillä:
    "sisäänpäinkääntynyt kansallismielisyys"
    ja
    "Ahdasmielinen nationalismi"
    https://yle.fi/uutiset/3-9182984

    Voisiko olla niin, että ne tarkoittavat sitä, mihin puhuja tähtäsi? Meidän on vain kyettävä ymmärtämään se oikein.

    VastaaPoista
  11. Elvytystä ajatteluun tekohengityksen sijaan tarvitaan, verkligen. Joku ranskalainen valistusfilosofi kirjoitti Halujen herrasta. Sellainen pitäisi saada päivänvaloon vihdoin myös Suomessa.

    Paljastus saattaisi tapahtua etsimällä Paavo Väyrysen nimeen synnytetyn Kansalaispuolueen, tai Erkki Tuomiojan johdettavaksi Helsingin yliopiston suojiin perustetun Historioitsijat ilman rajoja-yhdistyksen isyyttä K:n kirjoitettua provokaatioita ulkomaansilmin Suomea katsoneessa kirjassaan. Näytti siltä että K:lle heitettiin sitten sama syötti joka oli tehonnut vuosikymmenien ajan sekä Väyryseen että Tuomiojaan, kuten kalastaja saatuaan madolla yhden ahvenen onkii toistakin samalla konstilla.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.