Kansalaismielen syntyä

Organisoitumisen historiaa

Irma Sulkunen, Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. SHS 1986, 312 s. Historiallisia tutkimuksia 134.

Maalari maalaa ja rahaa saa,

ostaa viinaa ja oksentaa.

Tämä vanha lastenloru kertoo jotakin olennaista suomalaisista viinanjuontitavoista. Niinpä viinan valmistusta, myyntiä ja nauttimista koskevia rajoituksiakin on ollut meillä olemassa milteipä maailman sivu. Erityisesti niitä harrastettiin 1700-luvulla. Papit pauhasivat rahvaan ryyppäämistä vastaan ja viranomaiset vainosivat kansanjuopottelijoita.

Pelkkä humala julkisella paikalla oli rikos jo vuosisatoja sitten, joten kyseessä ei ole mikään kieltolakiajan uutuus. 1800-luvun alkupuoli näyttääkin alkoholinkulutuksen perusteella aika viinanhuuruiselta. Talonpojilla oli silloin oikeus ”laillisena aikana” polttaa tietty määrä viinaa kotona ja se oli myös tuottavaa liiketoimintaa. Viljan jalostusaste nousi huimasti.

Kuitenkin 1800-luvun lopulla, sen jälkeen kun viinan kotipoltto oli huonojen satojen takia vuonna 1866 kielletty, alkoi Suomi ”kuivua” silmissä. Alkoholin kulutus henkeä kohti laski 1,5 litraan puhdasta alkoholia henkeä kohti. Samaan aikaan monissa Euroopan suurissa maissa luku oli 5-10 litraa. Nykyäänhän määrä on meilläkin kymmenisen litraa/hlö.

Noin pienen kulutuksen oloissa olisi luullut kansanvalistajien myhäilevän tyytyväisinä ja pappien naukkailevan punssinsa ilman tarvetta nostaa juoppouden syntiä kovin voimakkaasti esille.

Siitä huolimatta raittiusliike nousi hyvin suureksi kansanliikkeeksi juuri 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Irma Sulkusen kirja on tutkimus kansalaisaktiivisuudesta, järjestäytymisestä, joka käytännössä muodostui eräänlaiseksi työväenliikkeen esiasteeksi. Raittiusliikkeellä oli kuin olikin poliittinen ulottuvuutensa. Tämä ymmärrettiin myös Venäjällä, jossa sikäläinen liike joutui viranomaisten epäluulojen kohteeksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%D0%BA%D0%BE%D0%BC%D1%83+%D0%BD%D0%B0+%D1%80%D1%83%D1%81%D0%B8+%D0%BF%D0%B8%D1%82%D1%8C ).

Sulkusen lähestymistapa on sosiaalihistoriallinen ja hän on tutkinut perusteellisesti raittiusseurojen perustamista ja jäsenistöä, sekä alueellisesti että ajallisesti.

Kirjan nimi saattaakin johtaa lukijan harhaan, sillä sen kohteena ei niinkään ole itse ideologia, kuten sana kansalaisuskonto antaisi ymmärtää, vaan liike, kansanliikkeen dynamiikka ja sosiaalinen ympäristö.

Käytyään läpi valtavan määrän raittiusyhdistysten materiaalia kirjoittaja on kyennyt luomaan ilmeisen luotettavan yleiskuvan siitä, mitä tapahtui: alun perin keskiluokkaisten arvojen ja individualistisen itsensä kehittämisen perustalle syntynyt liike levisi ensin kaupunkeihin ja sitten maaseudulle ja sai usein paikallisia erityispiirteitä. Sen rivit täyttyivät työväen keskuudesta.

Raittiusideologia syntyi tilanteessa, jossa vanha, patriarkaalis- uskonnollinen, yhtenäinen maailmankuva oli särkymässä. Samaan aikaan maaseudun suuresti kasvanut liikaväestö alkoi liikkua ja muutti kaupunkeihin ja ulkomaille.

Uusi työläisidentiteetti sai aluksi ilmaisunsa juuri raittiusliikkeen kautta. Se oli itse asiassa eräänlainen esityöväenliike, joka sittemmin muuttui monelle tarpeettomaksi, kun sen tilalle tuli marxilainen sosialidemokraattinen työväenliike, jolla oli myös raittiusaate ohjelmassaan.

Raittiusliike oli toki vain yksi aikakauden monista liikkeistä, jotka olivat tunnusomaisia 1800-luvun lopun yleiselle vapautumiselle. Silloinhan syntyivät palokunnat, nuorisoseurat, naisasialiike, osuustoimintaliike ja monet muut edistykselliset riennot. Kaikki tämä edusti uudenlaista kansalaisaktiivisuutta, jonka tukena olivat kansakoulut ja kansallisuusaate.

Poliittiset puolueet olivat alkuvaiheessa vielä useimmiten kaukana tavallisesta kansalaisesta, siihen saakka kunnes saatiin yleinen äänioikeus vuonna 1906.

Toki Suomen työväenpuolue perustettiin jo vuonna 1899. Se muutti nimensä Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi vuonna 1903, jolloin se myös omaksui ns. Forssan ohjelman. Sivumennen sanoen, tuo ohjelma oli hyvin samanlainen kuin Venäjän bolševikeilla ja erot huomatakseen on katsottava tarkkaan.

Sosialidemokraateista tuli sitten heti poliittinen jättimenestys ja ensimmäisenä maailmassa se sai jopa enemmistön parlamentissa, hukatakseen sitten mahdollisuutensa hyppäämällä bolševikkien kelkkaan, mutta se on jo juttu erikseen.

Minua kiinnostaisi tässä historian vaiheessa erityisesti raittiusliikkeen ideologia, josta Sulkusen kirja puhuu kovin vähän. Tunnettua on, että ihanteellisuus, uusi työväenluokkainen itsetietoisuus oli alkuaikojen sosialidemokraattiselle ideologialle ominaista. Siihen liittyi myös voimakas kirkonvastaisuus ja valistushenkinen rationalismi.

Uusi, ihanteellinen työläinen ei enää halunnut olla ”orjajoukko halpa”, vaan nimenomaan sivistyneistä kansalaisista muodostunut ryhmä, joka tunsi ihmisarvonsa ja vaati eikä vain pyytänyt itselleen oikeuksia.

Tähän ihannekuvaan sopi huonosti se maalari tai muurari, joka tilipäivänä joi rahansa ja ajoi perheensä yön selkään.

 Huolimatta alkoholin pienestä kokonaiskulutuksesta, on tiedossa, että voimakkaan humalahakuinen juominen keskittyi tiettyihin paikkoihin ja aikoihin. Sulkusen kirjassa sellaisina esitetään muun muassa uudet teollisuuskaupungit Lahti ja Kotka, joissa oli aivan ”amerikkalainen” meno päällä. Sen mukaisesti kunnon kansalaisen olikin viisainta ottaa ladattu pistooli mukaan, jos siellä aikoi tiettyinä aikoina liikkua…

Asia on toki ymmärrettävä. Raskas työ, joka tuohon aikaan oli lähes täysin sääntelemätöntä työvoiman riistoa, vaati asianmukaiset huvit, eikä sellaiseen ollutkaan usein mahdollisuuksia. Tosin luppoajat saattoivat venyä pitkiksikin, kun esimerkiksi sahat pantiin talveksi seisomaan.

Rentut olivat joka tapauksessa kelvoton ryhmä vaatimaan oikeuksiaan ja käytännössäkin he taisivatkin olla kiinnostuneita vain paremmasta palkasta.

On merkillepantavaa, että raittiusliikkeessä –joka vaati ehdottomuutta- oli innolla mukana myös tunnettuja viinamäen miehiä, kuten Eetu Salin. Mutta harvoja taisivat olla synnittömät papitkin, vaikka he synnin kauhistuksesta saarnasivat.

Suomen työväestö sai joka tapauksessa kansainvälistäkin kuuluisuutta ihanteellisista pyrkimyksistään. Venäjällä näyttää vuosisadan vaihteessa uskotun, että Suomessa olivat lähes kaikki ihmiset raittiita. Eväitä sille näkemykselle antoi juomalakkoliike, joka saavutti 1800-luvun parina viimeisenä vuotena suuret mittasuhteet. Vuonna 1898 oli peräti 70000 suomalaista antanut kirjallisen lupauksen pidättäytyä alkoholijuomista vuoden ajaksi.

Tämähän ei kuitenkaan maailmoja mullistanut. Samaan aikaan tuo sinänsä vähäinen alkoholin kulutus nimittäin kasvoi.

Mutta voimannäyttönä ja poliittisena tahdonilmaisuna juomalakot olivat jo huomionarvoisia. Niin olivat myös kieltolakia vaativat adressit, joita kerättiin yhä uusia.

Vuonna 1919 tämä suuri unelma sitten toteutui ja kieltolaki astui voimaan. Valitettavasti se oli yhtä toimimaton utopia kuin sosialismikin. Mutta olipahan edes yritetty.