Aikansa kuvaa

 

What do you want to do ?

New mail

Ajankohtainen romaani

 

Mika Waltari, Surun ja ilon kaupunki. WSOY (1936) 1958, 172 s.

 

1930-luvun yleinen kehitys Suomessa lienee pääpiirteissään jokaisen tiedossa. Vuosikymmenen alun demokratian kriisistä, joka huipentui Mäntsälän kapinaan, siirryttiin hyvin pian aidosti parlamentaarisille linjoille myös oikeiston piirissä ja äärioikeisto marginalisoitui jäädäkseen vuosikymmenen lopussa vaatimattomien kahdeksan eduskuntapaikan -siis neljän prosentin- puolueeksi.

Sillä ei herra huonetta rakentanut ja kun kansantalous alkoi vuosikymmenen jälkipuoliskolla nopeasti toipua, tuntui Suomen kansa taas tervehtyneen. Talvisodassa se äänesti oman maansa ja oman järjestelmänsä puolesta hyvin yksimielisesti.

Virossa asiat sujuivat toisin. Vapaussoturien liitto eli vapsit edustivat laitaoikeistoa ja saivat osakseen niin paljon suosiota, että riigivanem Päts päätti lakkauttaa koko puolueen. Kun normaalilta parlamentaariselta tieltä oli astuttu syrjään, suunnittelivat vapsit vallan anastamista aseellisen kapinan avulla.

Kapinaa valmisteltiin myös Suomesta käsin. Tällä oleskeli vapsien merkittävä toimihenkilö Artur Sirk, joka löysi yhteistyökumppaneita IKL:n nuorisojärjestön, Sinimustien piiristä.

Vapsien juonittelu paljastui ja Sinimustat lakkautettiin. Joka tapauksessa se seikka, että Suomessakin saattoivat jotkut piirit sekaantua aseellisen kaappausyrityksen valmisteluun, herätti ansaittua huomiota ja paheksuntaa. Sinimustien johtajana toimi Elias Simojoki, muuan aikansa julkkis ja todellisen kypäräpapin perikuva, jota elähdytti aito ja aatteellinen ryssänviha.

Toki myös poliittisen kartan vasemmalla laidalla oli runsaasti niitä, joiden uskonkappaleena oli väkivaltaisen vallankumouksen välttämättömyys. Kommunistipuolue ja sen peitejärjestö oli jo kielletty, mutta aatteen miehet löysivät aina tilan itselleen.

Mika Waltarin pienoisromaani liittyy nimenomaan tuohon tietyn hetken poliittiseen asetelmaan. Kirja ilmestyi vuonna 1936 ja kommentoi selvästi Sinimustien juttua, joka paljastui vuonna 1935 ja johti järjestön lakkauttamiseen seuraavana vuonna.

Kirjassa kudotaan taitavasti, joskin kovin osoittelevasti ihmissuhdeverkosto, jonka kaikki irralliset osat loppujen lopuksi kohtaavat kirjan päätössivuilla.

Eräänlainen keskushenkilö on äveriäs bisnesmies, jonka poika on sotkeutunut ääriliikkeeseen, josta on löytänyt itselleen elämää suuremman päämäärän, isänmaallisuuden, jonka merkityksestä hänellä tietenkin on vain lapsellisia käsityksiä. Mutta se oli oire suuremmasta:

Talvella oli vihdoin käynyt ilmi, että nuorison uusi ja vastuuton liikehtiminen kävi valtiolliseksi vaaraksi. Muutamia pantiin tiilenpäitä lukemaan ja hymy hyytyi äkkiä monessa siistissä porvarillisessa kodissa.

Nyt tuo porukka aikoi sitten panna vaaleissa entisiä punaisi ehdokkaiksi. Mutta mistä oli maailmaan tullut tuo kyllästyminen omin aivoin ajattelemiseen ja pyrkimys taipua väkevämmän tahdon käskettäväksi pohdiskeli rikas mies. Oma poikakin kun nyt meni tuon muodin perässä.

Vasemmalla puolella tyytymättömyys ja katkeruus oli ymmärrettävämpää, siellä kun saattoi ilman omaa syytään joutua olemaan työttömänä ja näkemään suoranaista nälkää. Jostakin syystä vain koko Eurooppa näytti olevan kahden äärimmäisyyden rajalla. Itse asiassa, heitetään ajatus: nuo molemmat tyytymättömät laidat saattavat vielä yhtyä ja mitä silloin tapahtuukaan?

Tänä päivänä on nuorisolla vain kaksi leppymätöntä tietä… Kun nuoriso hehkuu tekojen janoa ja myrsky kumisee Euroopan yllä, Suomen itsenäisyys on täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Se on nuorukaisen ikä… Jos kerran on taisteltava, tahdomme taistella omasta tahdostamme, emme  lähteä valistumattomana karjana tulilinjaan ottamaan vastaan omien miesten luoteja selkäämme vanhaan suomalakiseen tapaan…

Nyt olemme jo yhtä vaarallisia kuin kommunistit, kun huomaatte, ettemme puhukaan leikkiä. Tällaisia pohtii rikkaan miehen poika.

Rikas mies kuitenkin lohduttautuu sillä, että talous toimii taas ja tilanne on ilmeisesti paranemassa. Hänen maailmankuvansa ja tunnelmansa on tyystin toinen kuin nuorisolla.

Kuitenkin hänen oma poikansa oli puuhamiehenä kapinahenkisessä julistuksessa, jota levitettiin koulussa ja jossa komeasti julistettiin, että isänmaallisuudesta rankaistiin nyt ja pakkovaltaa käytettiin koululaisten oikeuksia vastaan kuin ennen tsaarin aikana.

Tällainen kapinallisuus oli ajan oloissa hirmuinen rikos, johon ei vastattu argumenteilla, vaan repressioilla. Siis periaatteessa. Tässä tapauksessa kävi lopulta toisin.

Punaista radikalismia edustaa kirjassa muuan työläispoika, jota rikkaaseen mieheen yhdistää se, että tämän tytär on ruvennut kiinnostumaan pojasta ja aloittelee seurustelua ylipääsemättömän sosiaalisen kuilun yli. Se lopahtaakin sitten omaan mahdottomuuteensa.

Työläispoika lähtee viimein kotoaan, ei kuitenkaan mennäkseen itärajan yli, mikä tässä vaiheessa olisi varsin ilmeinen itsemurha (sitä ei tosin mainita), vaan itsenäistyäkseen matkatöissä rannikolla. Joka tapauksessa hän uneksii siitä, että ehkä palaa karaistuneena, mykkänä, vaarallisena, kun koko maa kytee ja tykit jymähtelevät.

Kirja on yllättävän synkeä kuvaus vuoden 1936 Helsingistä. Parin vuoden kuluttua se ehkä olisikin ollut valoisampi. Joka tapauksessa tuossa surun ja ilon kaupungissa ei juuri ilonaiheita näy, ainakaan muille kuin lapsille. Koko kirjan täyttää synkkä aavistelu eikä sen loppu ole yhtään lupaavampi.

Maailmansotien välisenä aikana kirjailijat tarttuivat usein nopeastikin ajankohtaisiin, raflaaviin teemoihin. Muistammehan yhä Uuno Kailaksen runon ”Raja railona aukeaa”, joka kommentoi juuri paljastunutta neuvostoliittolaisen puutavaran tuotantoa vankityövoimalla. Siitähän tuli aikansa sensaatio.

On hieman yllättävää, että aikalaiskritiikki näyttää tätä kirjaa arvostellessaan keskittyneen kirjan rakenteellisiin ja taiteellisiin ansioihin. Minusta ne ovat aika vähäpätöiset.