Kohtalokas sota

 

Toiselta puolelta katsoen

 

М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.

 

Kustaa III:n sodasta on kirjoitettu taas viime vuosina ja vuosikymmeninä aika paljon. Merkkivuosien kunniaksi ilmestyi Suomessakin kaksi laajaa opusta maasodasta ja kaksi merisodasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaa+III%3An+sota ). Merisotahan tuolloin oli avainasemassa ja siinä nähtiin eräitä maailmanhistorian suurimmista purjealusten taisteluista.

Myös Venäjällä ilmestyi pari uutta kirjaa aiheesta, mutta ne olivat lähinnä vanhan kertausta. Uusintapainoksia vanhoista otettu ja mielestäni niillä onkin erityistä mielenkiintoa myös tänä päivänä (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=brikner ).

Luettuani Borodkinin kirjan sain siitä kiinnostavia näkökulmia, jotka eivät aiemmin ole oikein tulleet mieleeni. Toki Borodkinin lähtökohdat Suomen-syöjänä ovat tunnetut, mutta usein hän käyttää varsin vankkoja lähteitä, joiden merkitystä ei kannata vähätellä.

Kustaa III:n sota ansaitsee todella nimensä, kuten sitä tutkinut Jussi T. Lappalainen on todennut. Yksi mies, jonka henkisestä tasapainosta voi esittää erilaisia arvioita, syöksi tosiaan kaksi valtakuntaa sotaan, joka maksoi kymmenien tuhansien ihmisten hengen, erityisesti Suomen alueella.

Kyseessä oli niin sanottu valapattoinen hyökkäys, verolomnoje napadenije kuten venäläiset mielellään sanovat. Itse he syyllistyivät sellaiseen niin vuosina 1700, 1808, kuin 1939, mutta vuonna 1788 hyökkääjä oli ehdottomasti Kustaa III. Katariina toivoi hartaasti rauhaa, sillä menossa oli Turkkia vastaan sota, joka vaati valtakunnalta niin miehet kuin rahat.

Suurpoliittinen konstellaatio kuitenkin antoi Kustaalle mahdollisuuden näytellä suurta roolia. Sekä Ranska että Englanti pelkäsivät Venäjän tunkeutumista Välimerelle ja Turkki lupasi valtavan määrän kultapiastereita, mikäli Ruotsi ryhtyisi Venäjää heikentävään diversioon pohjoisessa.

Ruotsin laivasto, erittäin kallis ja moderni ase, pantiin kuntoon suurin ponnistuksin ja sen ylläpito venytti valtion finanssit äärirajoille. Koulutuksesta ei voinut paljon puhua (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=raoul+johnsson ).

 Myös ruotujakoinen sotaväki oli lähes kouluttamatonta eikä ns. vapaajoukkojen kanssa ollut sen paremmin (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=savon+j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit ). Kahden viikon manööverit ja viisitoista kovaa laukausta vuodessa eivät vielä todellista sotilasta tehneet.

Sitä paitsi vapaajoukkojen, kuten Savon jääkärien sopimuksessa säädettiin, ettei näitä joukkoja vietäisi ulkomaille: ne oli tarkoitettu kotiseudun puolustamiseen.

Siitä huolimatta Kustaa III sai päähänsä lähteä juuri tällaisella armeijalla ja laivastolla hyökkäämään Venäjän kimppuun… 

Asia herätti jo aikanaan ansaittua huomiota, eikä idea ollut periaatteessa pelkästään fantastinen. Venäjän armeija ja parhaat komentajat olivat silloin Turkin sodassa ja Pietarissa oli lähinnä kaartinjoukkoja, jotka tietenkin olivat kyllä hyvin koulutettuja ammattilaisia.

Niiden lisäksi oli haalittava kaikkea mahdollista miehistöä, jotta saataisiin kokoon suunnilleen saman verran kuin oli hyökkääjällä. Tähän miespulaan auttoi sitten esimerkiksi baškiirien, kiirgiisien ja kalmukkien tuominen Savon sotanäyttämölle. Lisäksi sinne otettiin suoraan kadulta miehiä partureista lakeijoihin. Talonpojat, jotka eivät koskaan olleet merta nähneet, saattoivat kokea tuon elementin ensimmäistä kertaa rajussa meritaistelussa, väittää Borodkin.

Venäjän laivaston kuntoa Borodkin kuvaa kehnoksi: laivat oli tehty tuoreesta puusta ja niiden elinkaari oli vain muutama vuosi. Verrattuna ruotsalaisten kuivasta tammesta tehtyihin laivoihin ne kestivät myös huonosti tykkitulta. Venäläisten tykistökin oli laadultaan ruotsalaista huonompaa. Esimerkiksi putkiräjähdyksiä sattui kuumenneissa tykeissä niin paljon, etteivät tykkimiehet enää uskaltaneet ampua ilman pakotusta.

Tällaisiin tietoihin on periaatteessa syytä suhtautua yhtä vakavasti kuin hiihtoliiton selityksiin Suomen joukkueen puutteellisesta menestyksestä, mutta ilmeistä on, että vajaakuntoista kalustoa ja kouluttamattomia miehiä oli runsaasti molemmin puolin.

Joka tapauksessa parikymmentätuhatta miestä puolin ja toisin köyhässä ja harvaanasutussa Suomessa oli kyllä ääriraja. Nälkä kurni molempien puolten sotilaiden suolissa, vaikka talonpojilta vietiin viimeisetkin nauriit ja hevosilta kaurat.

Kuten Borodkin kertoo, Pietarissa todella pelättiin vihollisen tuloa. Lähimmillään se oli Ruotsin laivaston operoidesssa Kronstadtin tienoilla, jolloin Pietarissa ikkunat helisivät ja kaupunkilaiset saivat haistella ruudinsavua. Moni pakkasikin tavaransa ja siirtyi muualle.

Kuten tunnettua, ruotsalaiset hukkasivat tilaisuutensas päästämällä käsistään yllätysmomentin. Nopeus olisi ollut hyökkäyssuunnitelman a ja o, mutta kun sota juuttui paikalleen, hyökkääjä alkoikin joutua jo altavastaajaksi ja kostonhimoinen Katariina antoi tehtäväksi mennä Tukholmaan.

Vasta venäläisten hyökätessä Suomen petollinen armeija, kuten Borodkin sitä nimittää, alkoi saada puhtia. Porrassalmen taistelu, joka oli pelkkä viivytysvoitto, herätti jo joka tapauksessa myös Katariinan huomion. Parkumäen hyökkäyksellistä voittoa Borodkin ei edes noteeraa. Katariina joka tapauksessa seurasi mielenkiinnolla myös Savonlinnan operaatioita.

Joka tapauksessa niin maataistelujen strateginen merkitys kuin niiden tappioluvut jäivät pieniksi verrattuna merisodan dramaattisiin vaiheisiin. Pelkästään ns. Suursaaren taistelussa, joka käytiin pikemminkin Kallbådagrundin tuntumassa, venäläiset menettivät 1770 miestä, joista 500 kaatuneina. Venäläisissä laivoissa laskettiin 764 kuulanreikää.

 Tallinnan lahden taistelussa venäläiset puolestaan ampuivat 13500 laukausta, eivätkä ruotsalaiset liene jääneet pekka pahemmiksi. Saaristolaivastojen väliset Ruotsinsalmen taistelut olivat sitten vielä luku erikseen.

Kuten vuonna 1941, sotilaat olivat haluttomia hyökkäykseen ja nyt asia koski myös upseereita. Puolustus sen sijaan kyllä kelpasi eikä juuri antanutkaan vaihtoehtoja.

Venäläiset sotilaat olivat Borodkinin kuvauksen mukaan erittäin suutuksissaan ruotsalaisten valapattoisuuden takia ja tämä lisäsi suuresti taisteluhenkeä. Vastaavan ilmiönhän voimme havaita Suomen puolella talvisodassa.

Varmistaakseen, etteivät venäläiset suostu ruotsalaisten ehtoihin, Kustaa esitti äärimmäisen röyhkeän ja loukkaavan ultimaatumin, johon vaati vastattavaksi vain yhdellä sanalla: ”kyllä” tai ”ei”. Muunlaista vastausta pidettäisiin sodanjulistuksena.

Katariina oli ihmeissään ja kysyi sihteeriltään: Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Uskotteko, että se hullu hyökkää? Ennen pitkää oli uskottava, että juuri siitä oli kyse ja Katariina yhdessä Sprengtportenin kanssa sai aiheen todeta: näyttää siltä, että kuningas haluaa päästä eroon Suomesta.

Kustaan ultimaatumissa kyllä sen sijaan vaadittiin kaikkien vuodesta 1721 lähtien Venäjälle siirtyneiden alueiden palauttamista, sotakulujen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisumista ja sen joukkojen poistumista rajoilta. Sinne sen sijaan jäisivät ruotsalaiset joukot siihen saakka, kunnes rauha Turkin kanssa olisi solmittu. Turkille olisi annettava Krim.

Kustaa siis vaati rajaa palautettavaksi Rajajoelle ja selitti, että hänen ainoana tavoitteenaan oli saavuttaa ”hyvät” rajat (udobnyje granitsy). Loppukaneetiksi Kustaa vielä ”kielsi” Katariinaa kuvittelemasta, että saattaisi suostua joihinkin ehtojensa lievennyksiin.

Ranskan lähettilään Segurin mielestä ei edes Turkin sulttaani olisi kehdannut lähettää moista noottia heikolle Moldavian hospodarille.

Kun sotilaallinen tilanne tuolla hetkellä kuitenkin oli Venäjän kannalta hankala, kehottivat eri tahot, jopa Potjomkin, keisarinnaa myönnytyksiin ainakin Turkille, niin kategorinen ja osittaiset myönnytykset torjuva kuin nootin sanamuoto Ruotsin osalta olikin.

Katariina oli kuitenkin tiukkana ja vakuutti, että se, joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten: oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme!

Kuten tunnettua, sota päättyi viimein dramaattisen Ruotsinsalmen toisen taistelun jälkeen, jolloin osapuolet näkivät parhaaksi suostua status quo ante bellum-tilaan.

Ruotsalaiset yrittivät vielä saada edes Savonlinnaa, jolloin tuskastunut Potjomkin tuumi, että parasta olisi siirtää koko tämän karun seutukunnan asukkaat tuonne juuri valloitetulle Krimille ja pitää seutu autiona, jolloin sen omistamisesta ei kenellekään olisi mitään hyötyä.

Krimille tosiaan tarvittiin uusia asukkaita ja muuan skotti Andrew Swinton suositteli Katariinalle, että hänen tšuhna-alamaisensa, joilla viittasi lähinnä inkeriläisiin, siirrettäisiin tuolle hedelmälliselle seudulle. Silloin paikalliset venäläiset eivät enää voisi verrata itseään tuohon jälkeenjääneeseen kansanheimoon ja alkaisivat ymmärtää, että heidän olisi aika ruveta kehittämään itseään.

Historia olisi voinut mennä toisin. Miltä maailma näyttöisin nyt, mikäli Krimillä asuisi parikin sataa tuhatta savolaista ja/tai inkeriläistä, on kiinnostava kysymys. Venäjän historiassa väestönsiirrot eivät ole suinkaan tuntemattomia.

Sprengtportenin suunnitelmat Pohjois-Euroopan uudesta järjestyksestä ja itsenäisestä Suomesta siinä yhteydessä jöivät paperille samoin kuin hänen ehdottamansa hyökkäys Tukholmaan.

Borodkin, joka aina välillä kehuu Sprengtportenin lahjakkuutta kuvaa myös mielellään tämän petollisuutta ja esittää sangen epäilyttävän tarinan, jonka mukaan Porrassalmella haavoittunut Sprengtporten olisi ehtinyt sillalla maatessaan kirjoittaa paperilapun, jossa olisi taas pyrkinyt Kustaan suosioon ja kertonut tälle sotasalaisuuden: nyt kannattaa hyökätä suojattomaan Lappeenrantaan…

Tarina on fantastinen eikä siitä selviä, millä tavoin paperi muka toimitettiin eteenpäin ja tuli siitä kertoneen henkilön tietoon.

Kaikessa teatraalisuudessaan tarina kuitenkin sopii tuon merkillisen sodan taruaarteistoon. Tässä sodassa suurin konna epäilemättä löytyi Ruotsin valtaistuimelta. Sprengtporten tavoittelee kakkossijaa.

Mutta tämän tai tuon henkilön hyveet tai niiden puute eivät nykylukijaa kai kiinnosta. Sen sijaan on syytä huomioida se, että Kustaan sodan välittömänä seurauksena oli vuoden 1743 rajan linnoittaminen ja soutulaivastojen rakentaminen.

Kun sitten suurpoliittinen tilanne yllättäen johti siihen, että Ranska ei enää lähettänytkään kultatynnyreitä Tukholmaan venäläisten kurissa pitämiseksi, vaan suorastaan vaati keisaria ottamaan itselleen Suomen, se tahtiin ilman suurempia skruupeleita.

Kuten Napoleon, Kustaan sodan meritaisteluihin viitaten sanoi: on jo aika huolehtia siitä, ettei ruotsalaisten tykkien jylinä enää häiritse Pietarin kaunottarien yöunia. Se tarkoitti rajaa Pohjanlahdella.

 

What do you want to do ?

New mail