Koronasta huolimatta Pietarissa

 

Pienet kotimaat ja muita virtuaalimatkoja

 

Kun Bulat Okudžava, neuvostokauden nerokas bardi sepitti laulunsa Arbat, seurasi ns. virallisilta na niitä myötäileviltä tahoilta monenmoista murinaa.

Laulussahan nostetaan Moskovan yksi vanha rajoni, Arbatin seutu arvoon arvaamattomaan. Laulaja kertoo, että se on hänen uskontonsa ja isänmaansa, koskaan hän ei muka saa siitä kyllikseen:

Ah Arbat, moj Arbat, ty moja religija

nikogda do kontsa ne proiti tebja!

(https://www.youtube.com/watch?v=QUBcN8n7TGY ).

No, nythän sattui olemaan niin, että maassa rakennettiin juuri tuohon aikaan kommunismia ja siinä tarvittiin uutta ihmistä. Uusi ihminen taas ei nyt voinut syntyä ihan tuosta vaan, antaa-mennä- menetelmällä eli, kuten sanottiin, itsevirtauksella (samotjokom). Juuri hänen kasvattamisestaan piti pitää erityistä huolta.

Tähän kuvioon ei lainkaan sopinut Okudžavan elvistely oman pikku rajoninsa eli alueensa erinomaisuudesta. Miksi muka voitaisiin ja kehdattaisiin korottaa yksi alue muiden yläpuolelle? Tällaiselle poikkeamalle löydettiin nimikin ”arbatstvo” -arbatismi. Vai oli muka Arbat tuolle bardille isänmaa (otetšestvo), kas kun ei sitten jo ihan puoluekin…

Okudžavan paikallispatriotismi oli todettu vaaraksi jo 1930-luvulla. Silloin tähtäin oli kohdistettu paikallishistorioitsijoihin. Heitä vastaan hyökättiin vuoden 1930 tienoilla elin aikana, jolloin ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa toteutettiin ja vallankumouksellinen into oli huipussaan.

Mitä kaikkea pahaa ihmiset sitten olisivat voineet oppia paikallishistoriasta, eihän se käsitellyt suuria valtiollisia tapahtumia ja historian niin sanottuja lainomaisuuksia. Miksei voinut antaa heidän vain harrastaa tuota harmitonta aihetta?

En ole tutustunut niihin argumentteihin, joita paikallishistorian vainoajat käyttivät, mutta ehkäpä on sallittua arvata: tsaarinajan historia maalattiin virallisessa versiossa yhdeksi kärsimysnäytelmäksi, jossa sankarit ja konnat olivat tarkoin tiedossa. Vallankumousta edeltävä aika oli julistettu primitiiviseksi ja raa’aksi, sen rinnalla nykyajan hyvinvointi ja kulttuuri häikäisivät loistollaan. Mikäli menneisyys olisi ollutkin valoisampaa, olisi nyyisyys ollut valjumpaa… Sitä paitsi menneisyydestä saattoi oppia tuntemaan väärää arvopohjaa ja pahoja tapoja.

Mikäli siis olisi ymmärretty, että ainakin paikallisesti tuo simppeli, virallinen kuva menneisyydestä oli aivan kieroutunut, olisi koko ideologian uskottavuus kärsinyt. Niinpä päätettiin ottaa paikallishistoriakin varmoihin, bolševistisiin käsiin ja keskityttiin siinä edistyksellisimmän kansanluokan ja sen toimintaympäristön historiaan, tehtaiden historiaan.

Itse vuosisataisnero Maksim Gorki näytti tietä artikkelillaan ”Tehtaiden historia” (https://www.litres.ru/maksim-gorkiy/istoriya-fabrik-i-zavodov/chitat-onlayn/ ). Se olikin se paikallishistorian muoto, jota nyt alettiin harrastaa. Silloin jäivät kuvasta pois ne menneisyyden hankalat asiat, joiden unohtaminen juuri oli tarpeen.

Asia oli siis verrattavissa vaikkapa feministiseen historiaan: olennaista ja tavoiteltavaa ei ollut menneisyyden tunteminen, vaan aivan erityisesti tietämättömyys sen koko laajuudesta, sen niin sanotusti hankalista kohdista. George Orwell esittää kuvitteellisen esimerkin siitä, millaista historiaa tällä menetelmällä voidaan saada aikaan, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Jo 1930-luvulla oli ryhdytty vainoamaan paikallishistorioitsijoita (krajevedy). Leningradissa hyvin tunnetuksi tuli Nikolai Pavlovitš Antsiferov, joka joutui harrastustensa vuoksi parikin kertaa leirille 1930-40-luvuilla, mutta säilyi hengissä. Vuonna 1995 perustettiin hänen nimeään kantava palkinto, joka jaetaan Pietarin paikallishistorian tutkijoille. Sen on saanut pari suomalaistakin.

Neuvostoliiton ja sen mukaisesti myös sen romahtamisen merkitys venäläiselle kulttuurille on ollut niin valtava, ettei sitä jälkeen päin ole helppo ymmärtää. Neuvostoliiton romahdus on vapauttanut myös historian ja siinä luvussa paikallishistorian. En usko, että missään muualla maailmassa on parin vuosikymmenen mittaan ilmestynyt sellaista määrää kirjallisuutta oman kaupungin historiasta kuin juuri Pietarissa -joka tosiaankaan ei enää ole Leningrad.

Täytyy myös todeta, että Pietarissa on säilynyt aivan tavaton määrä vanhaa rakennuskantaa. Hyvin usein ovat monet ulkoa vaatimattoman näköiset talot tosiasiassa palatseja, joiden sisustus häikäisee ylellisyydellään nyt, kun se on taas palautettu vanhaan asuun -usein varsin modernein menetelmin.

Oleellinen osa menneisyyttä ovat kuitenkin ne tarinat, jotka liittyvät tiettyihin paikkoihin. Paikan henki eli genius (genius loci) syntyy vasta siihen liittyvien tarinoiden heräämisestä eloon.

Se onkin asia, josta Pietarissa on aivan erityisesti huolehdittu.

Monet Pietarin korttelit ovat säilyneet vanhoillaan, joko 1800-luvulta tai peräti 1700-luvulta saakka. Luojan kiitos, uutta Leningradia ei ruvettu rakentamaan vanhan päälle, vaan sen sijaan Moskovan prospektin varrelle. Siellä pompöösit kolossit yhä muistuttavat siitä huonon maun ja mahtailun yhdistymisestä, jota bolševismi edusti.

Vanha keskusta ja laajasti sen ympäristökin on sen sijaan paikallaan. Se, mikä meni pommituksissa, on korjattu, kuten niin monessa muussakin kaupungissa. Meillä tuhoutuneet talot usein korvattiin laatikoilla, mutta Leningradissa oltiin yllättäen sivistyneempiä. Jossakin aivojensa sopukassa bolševikitkin ilmeisesti ymmärsivät, missä menee sopivuuden raja.

Meillähän oli toisin. Erään museoviraston toimihenkilön sanoin: 1900-luvulla oli kolme rikollista ideologiaa, kommunismi, natsismi ja funktionalismi. Meillä teki tuhojaan tuo kolmas, jolle ei vastavoimaa löytynyt.

Pietarissa, kuten monessa muussakin paikassa, järjestetään nykyään paljon kävelyekskursioita. Olen itsekin muutamalle osallistunut. Niiden teemat voivat olla joko historiallisia tai kirjallisia tai sitten molempia elementtejä yhdistäviä. Usein käytetään tehokeinoa: kuulokkeista tulee aina välillä musiikkia tai sieltä luetaan runoja tai romaaninpätkiä, jotka liittyvät tiettyyn paikkaan.

Nyt, koronan aikana on nettiin ilmestynyt valtava määrä Pietari-ekskursioita, paikallishistoriallisia kuvauksia, jotka usein ovat hyvinkin mukaansatempaavia. Tässä pari esimerkkiä:

Suuren Pietarin pienet kotiseudut (Malyje rodiny bolšogo Peterburga) Ks. https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=%D0%BC%D0%B0%D0%BB%D0%B5%D0%BD%D1%8C%D0%BA%D0%B8%D0%B5+%D1%80%D0%BE%D0%B4%D0%B8%D0%BD%D1%8B+%D0%B1%D0%BE%D0%BB%D1%8C%D1%88%D0%BE%D0%B3%D0%BE+%D0%BF%D0%B5%D1%82%D0%B5%D1%80%D0%B1%D1%83%D1%80%D0%B3%D0%B0 on TV-kanavan tuottama valtava kokonaisuus, jossa näyttäisi olevan ainakin parisataa alle puolen tunnin pätkää kaupungin eri puolilta ja hieman sen ulkopuoleltakin. Kuten odottaa sopiikin, jälki on ammattitaitoista ja nautittavaa.

Nuorekasta ja mukaansatempaavaa aineistoa niin Pietarista kuin hieman kauempaakin (jopa Helsingistä) esittää sen sijaan joku sellainen taho, joka löytyy googlaamalla tunnuksen ruski-paska. En suoraan sanoen tiedä, mitä tuo tunnus tarkoittaa. Paša -Paška on diminutiivi nimestä Pavel, mutta tuo hatuton s:hän on venäjässä aivan eri äänne, vaikka se suomessa meneekin samaksi, ainakin venäläisen korvissa. Ks. https://www.youtube.com/channel/UCUoPqtLgCoCEDlYBsWwc3hw .

Mutta nimestä vait’, kuten Runeberg sanoi. Kyllä niitä kannattaa katsoa.

Erityisesti olen kuitenkin nauttinut greebanal-tunnuksella löytyvästä kokoelmasta, jota vetää viehättävä ja asialleen tavattoman omistautunut nuorehko tyttö, välillä hän liikkuu yhdessä hieman vanhemman miehen kanssa.

Nämä noin puolen tunnin ohjelmat ovat nimenomaan alueiden (rajonien) historiaa. Mukana on myös sellaisia alueita, joihin turisteja ei viedä, mutta joiden historia on joskus sitäkin mielenkiintoisempaa. Esimerkkinä olkoon Viipurin puoli, jonne myös Pietarin suomalaisasutus oli keskittynyt. Tässä osassa keskitytään Nobelin tehtaisiin ja toimintaan: https://www.youtube.com/channel/UCh_--zo6Uc3jkzmjW9TQX6g .

 Su[VTJ1] omen asema (Finljandski vokzal), kuten koko rata Riihimäelle saakka oli Tarton rauhaan saakka Suomen valtion omaisuutta. Tekijät eivät ole tässä sarjassa vielä päässeet aseman tienoolle asti, mutta se lienee hyvin pian esittelyvuorossa.

Nämä virtuaalikierrokset ovat yllättävän kiinnostavia ja tasokkaita. Luulen, että meidän Suomessakin kannattaisi myös harrastaa niitä. Yksi teema olisi jo melkein valmiina mielessäni: Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Saa ottaa vapaasti käyttöön!

---

 [VTJ1]

What do you want to do ?

New mail