Kun Viro oli sosialistinen

 

What do you want to do ?

New mail

Pysähtyneisyyttä virolaisittain

 

Toomas Vint, Pikkukaupungin romaani. Gummerus 1982. Suomentaneet Anja ja Juhani Salokannel. (Eesti raamat 1980), 188 s.

 

Leonid Iljitš Brežnevin aikakausi lähestyi loppuaan, kun tämä kirja ilmestyi. Se oli täynnä itsetyytyväisyyttä ja omaa kehua, olihan se maailmanhistorian kukoistavimman ja vapaimman yhteiskunnan suuren vaurauden, oikeudenmukaisuuden ja vakaan kehityksen aikaa.

Kirjoitus oli kuitenkin jo seinällä ja vuonna 1979 tehty interventio Afganistaniin aiheutti reaktion jopa uskollisista uskollisimpien ja tyhmimmistä tyhmimpien piirissä eli suomalaisten radikaalien keskuudessa.

Mutta kuten hyttysen ääni ei kuulu taivaaseen, ei tämä soraäänikään millään tavalla heiluttanut sitä tavatonta vakautta, joka oli ominaista niin sanotulle kehittyneen eli kypsän sosialismin yhteiskunnalle. Pysähtyneisyydestä alettiin puhua vähän myöhemmin.

Huomasin että taannoin joku ”suomettuneisuuden” jälkijättöinen kriitikko puhui tässä hiljattain ylimielisen paheksuvasti siitä Neuvostokirjallisuutta-sarjasta, jota muutamat suomalaiset kustantamot julkaisivat yhdessä. Mitä muuta kuin propagandaa sellainen oli, tuota pehmyttä valtaa, jota Kremlin vallanpitäjät levittivät ympäristöönsä. Sitähän ne nytkin tekevät.

Tämä oli suuri erehdys. Venäjällä kirjailija on aina ollut enemmän kuin kirjailija. Häneltä on odotettu totuuden sanaa eksytyksen ja väkivallan keskellä. Kirjailija on ollut profeetta tai sitten petturi. Intelligentsija ei ole koskaan antanut anteeksi ostetuille propagandisteille. He ovat myyneet sielunsa ja pettäneet asiansa.

Neuvostokirjallisuutta-sarjasta löydämme todellakin useimmat aikakauden suurimmat nimet. Siellä ovat viralliset Šolohov, Gorki ja Simonov, mutta myös niin Fjodor Abramov, Grigori Baklanov, Vasili Belov, Valentin Rasputin, Juri Trifonov kuin Valentin Katajev, Vkotr Astafjev ja Vasili Šukšin. Virolaisiakin on: Lennart Meri, Mats Traat, Ülo Tuulik, Mati Unt, Lilli Promet sekä tänä Toomas Vint.

Tässä sarjassa ei ole Jaan Krossia, mutta hänenkin aikansa oli jo alkanut. Myös hän sai kirjojaan julkisuuteen. Se vaati tiettyä taitoa, mutta ei suinkaan välttämättä valehtelemista.

Tässä taannoin huomasin jonkun kirjoittaneen, ehkä hieman harmistuneena, että kyllä siellä neuvosto-Virossa olisi ihan hyvin elää voinut ja moni elikin.

Ihmisen tulee tässä maailmassa -joka on kaikista mahdollisista paras- lopultakin vain viljellä omaa puutarhaansa, kuten jo Voltairen Candide kovan koulutuksen jälkeen oppi. Mitäpä se kuului pienelle ihmiselle, jos hänen suuressa ja mahtavassa isänmaassaan esimerkiksi ansiokkaat saivat epatoilta potkuja, kieroilu kukoisti ja valehtelu oli kaikenkattavaa?

Ei ollut hänen asiansa mennä julkisesti kysymään, miksi jokin toinen kansallisuus sai rajoittamatta vallata hänen isänmaansa. Kuuluiko nyt esimerkiksi Viro lainkaan virolaisille vai ei?

Kuten tiedettiin, radio Jerevan olisi vastannut tähänkin kysymykseen aloittamalla aina samalla, parhaan mahdollisen maailman arvlisella litanialla: ”Periaatteessa kyllä, mutta…”

Käytännössä kirjailijan oli jätettävä tämän tason kysymykset kokonaan pois näköpiiristään, ellei hän halunnut valehdella. Muuten oli kyllä sallittua kertoa siitä, ettei kaikki ollutkaan niin, kuin sen väitettiin olevan. Tarvittiin myös problematisoivaa kirjallisuutta.

Toomas Vint kertoo nyky-Virosta ja sen elämästä Brežnevin aikana eli siis itse asiassa myös eräästä suuresta salaisuudesta, josta tehtyjä tutkimuksia ei saanut julkisesti levitellä. Aivan tavallisen neuvostokansalaisen elämähän oli itse asiassa myyttinen arvoitus, jonka suhteen esimerkiksi Suomessa vallitsi kaksi aivan äärimmäistä tulkintaa. Olivatko ne siellä onnellisia ja tyytyväisiä vaiko ei? Kertoisiko kirjailija totuuden?

Vint kertoo tässä kirjassaan muutamasta intelligentsijan jäsenestä ja heidän kauttaan myös pikkukaupungin kulttuurielämästä, jossa on hieman koomisiakin piirteitä. Kaupungilla ei liene vastinetta tosielämässä, mutta siellä oli ainakin lihakombinaatti, joten Rakvere voisi olla ajateltu esikuva.

Tuotantorunous oli tuolloin yhä kunnioitettu taiteen laji ja niinpä kaupungin osallistuva toimihenkilö saattoi  runoilla:

 

Varas tuli portin luokse

lihapala povessaan

toinen varas aidan taakse

makkaroita housuissaan

kolmas varas vankilassa,

vettä, leipää tarjotaan,

kansan omaa tahtoi ottaa

 -ota nyt, jos annetaan!

 

Siinä siis virallinen totuus! -Mutta kaikkihan oli kansan omaa eikä sen ottamista itselleen pidetty yleensä rikoksena. Sitä paitsi jakelujärjestelmä perustui epärealistisiin hintoihin ja erilaiset tuttavankaupat ja muut vippaskonstit -blat- saattoivat olla ainoa tapa hankkia sitä, mikä oli välttämätöntä ja ansaittua.

Aineellisessa hyvinvoinnissa ja palveluissa oli yhä toivomisen varaa. Kukapa oli enää herran aikoihin nähnyt sellaista ravintolaakaan, jonka ovella ei olisi lappua: vapaita paikkoja ei ole, tumaa eräs kirjan henkilöistä.

Mutta konjakkia löytyy kyllä ja sitä kulttuuripersoonat latkivat aamusta alkaen, mukanaan myös muuan hyväntahtoinen ja rehellinen vieras, joka on tullut kaupunkiin kosiakseen puolituttua tyttöä, josta on yllättäen tehty kaupungin suuri luova mestari ja kulttuurielämän napa.

Tahtomattaan sankari joutuu mukaan humuun ja sumuun, mutta loppujen lopuksi hänen sentään onnistuu saavuttaa suuri päämääränsä ja elämän onni, sikäli kuin voi päätellä.

Loppukohtauksessa tapaamme hänet rakastettunsa kanssa viljelemässä puutarhaansa. Vierailulle on juuri tulossa hänen vaimonsa lapsen isä, vaikka vain vaimo taitaa ymmärtää asian todellisen laidan.

Tämä kirja tuskin kertoo ajastaan kovin paljon oleellista, mutta maalaa sentään laatukuvan, jolla taitaa olla tiettyä uskottavuutta, vai mitä tuon ajan Viron tuntijat sanovat?

Varmemmaksi vakuudeksi kirjassa on aina välillä otteita ajan sukupuolivalistusoppaista, muun muassa Paloheimo-Rouhunkoski-Rutasen teoksesta, joka ilmestyi Viroksi lyhennettynä vuonna 1975.

Kyllä siitä aikakauden henkeä välittyy.

 

What do you want to do ?

New mail