Suurmies itse asiastaan kuultuna

 

What do you want to do ?

New mail

Kansalliskirjailijan itseymmärrys

 

Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Toimittanut Panu Rajala. Siltala 2020, 333 s.

 

Kirjallisuushistoriamme suurmies ja ikiliikkuja Panu Rajala on kuluneenakin vuonna ehtinyt julkaista useita kirjoja. Tässä kirjassa hän on ”vain” toimittajana, mutta sekin kuuluu alansa kulmakiviin ja on hyvin tärkeää, että se on saatu tehtyä. Ei ole tämäkään laiskan miehen hommaa.

Kirja perustuu Pertti Virtarannan 1970-luvun alussa tehtyihin haastatteluihin, joita kertyi kymmeniä tunteja. Ne litteroitiin ja tästä tekstimassasta Rajala on muotoillut helposti lähestyttävän kokonaisuuden, josta ilmenee selkeästi, miten kansalliskirjailija itse kerran ymmärsi roolinsa.

Kirja sisältää tietenkin paljon sellaista ainesta, joka selvittää Linnan teosten suhdetta todellisuuteen. Kuten tunnettua, Honkolan kartano oli tuo Pohjantähdessä esiintyvä kartano, vaikka sen isäntäväki ei todellisuudessa sopinutkaan oikein siihen kuvaan, jonka Linna kohteestaan maalasi.

Tukoon sivumennen tässäkin mainittua, että Honkolan isäntänä oli vanhoilla päivillään entinen Alaskan kuvernööri Furuhjelm, johon liittyvän herkullisen kaskunkin Linna kertoo. Se kuuluu kuitenkin toiseen yhteyteen.

Myöskään paikallinen pappi ei ollut kirkkoherra Salpakarin esikuvana. Koko hahmo on varsin puhtaasti fiktiivinen ja tarkoitettu enemmänkin koko tuon ajan papiston vertauskuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Pohjantähden aineksia kyllä löytyi kotikylästä yllin kyllin, vaikka Linnan kirjallinen työ tietenkin oli jotakin muuta kuin elävän mallin mahdollisimman tarkkaa jäljentämistä.

Sivumennen sanoen, Linnan oma piirros Pentinkulmasta näyttää muuten havainnolliselta ja aika tyypilliseltä aikansa kuvalta, mutta huomiota herättää, että siitä puuttuu kokonaan kirkko, vaikka pappila onkin keskeisellä paikalla.

Kirkon puuttuminen ei sinänsä haittaa Pohjantähden lukijaa, sillä siellä vieraillaan harvoin. Aikanaan sellainen kuitenkin aina oli jonkinlainen kylän keskus. Linnalle, joka ei ollut uskonnollinen, oli myös aikoinaan rippikoulu tärkeä kokemus, josta hän haastattelijalle kertoo aika laajasti.

Kuten tunnettua, Linnasta tuli sitten tieteen akateemikko, mitä voi pitää sangen merkittävänä seikkana ja verrata siihen, että myös Topeliuksesta tuli aikoinaan historian professori. Linnan tapaus on näistä kahdesta kuitenkin ehkä symbolisesti merkittävämpi. Topelius sai kirjoittaa puhtaalta pöydältä, kun taas Linna sai vastaansa lähes koko etabloituneen professorikunnan.

Linna kertoo esiintyessään Ruotsissa saaneensa haastattelijan Dagens Nyheterissä puhumaan valkoisesta valheesta, mikä aiheutti myrskyn Suomessa. Niinpä Hufvudstadsbladet järjesti eräänlaisen ”professoripanelin” väittelemään hänen kanssaan vuodesta 1918.

Professorit olivat ilmeisesti suhtautuneet Linnaan varsin kevyesti, mutta saivat huomata, että tämä olikin tehnyt Pohjantähteä varten runsaasti pohjatöitä ja pärjäsi väittelyssä hyvin.

Tilanne oli epäilemättä epätodellinen: kansakoulupohjalta ponnistava autodidakti panee maan johtavan tiede-eliitin ruotuun heidän omassa leipälajissaan.

Kyllä Linna tässä taisikin panna toimeen tai ainakin aloittaa niin sanotun paradigman muutoksen. Hänen jälkeensä myös akateeminen tutkimus on kohdistanut katseensa uudelle tasolle ja siitähän väittelyssä ennen muuta oli kysymys. Onko sitten menty liian pitkälle, on kysymys sinänsä. Itse sanoisin, että tietenkin on.

Linna ei tietenkään ollut mikään varsinainen historiantutkija, vaan taiteilija, saksalaisittain sanoen Geschichtsmaler, historiamaalari, joka teki näkemästään luonnollista esikuvaansa näköisemmän teoksen. Hän tutustui kyllä huolellisesti alan tutkimuskirjallisuuteen ja ymmärsi, että asioista tiedetään paljon enemmän kuin niistä sanotaan. Kotikylässä niistä puhuttiinkin vain kuiskaamalla.

Linnan esittämää vuoden 1918 kuvaa vastaan on hyökätty monelta suunnalta. Ensinnäkään torpparit eivät olleet mikään ensisijainen sorrettu ryhmä, joka olisi ollut vallankumouksen puolella ja toisekseen kuva paikallisesta papista ja tämän suhteesta torppariinsa oli kovin keinotekoinen. Todellista esikuvaa ei edes voinut löytää. Myös kartanonherraa on pidetty karikatyyrinä ja Linna myöntääkin, ettei kuvaus osu lainkaan Honkolan herrasväkeen.

Mutta kyse olikin ennen kaikkea muusta. Vuonna 1918 kapinoineiden oma käsitys itsestään oli ollut tyystin toisenlainen kuin se kuva, joka heistä oli syntynyt.

Itse asiassa oli päässyt syntymään vahvasti vääristynyt ja yksipuolinen kuva roistoista, ehkäpä suorastaan eräänlaisesta helvetistä nousseista pahoista hengistä (Linna ei käytä tätä vertausta), jotka olivat nousseet kaikkea maailmassa olevaa pyhää ja kallista vastaan ja yrittäneet viattomien joukkomurhaa.

Linna on halunnut panna tosiasiat paikalleen ja luonut punaiselle puolelle sekä ihanteellisia hahmoja, mikä oli todellinen uutuus, että sitten koko kirjavan kokoelman niitä samoja kyläläisiä, jotka siellä elivät sekä ennen että jälkeen kapinan.

Osa heistä ja usein aivan satunnaisesti valittu osa sitten ei enää elänyt ja Linna kuvaa myös tämän tragedian riipaisevasti. Hänen maalaamansa kuva on jotakin aivan muuta kuin se valkoinen sankaritarina, jota juuri kukaan ei tohtinut Suomessa haastaa ennen häntä.

Linnan voima on ihmiskuvauksessa. Hänen tyyppinsä eivät koskaan ole puhtaita uhreja tai sankareita, jokainen on omanlaisensa ihminen kaikkine ansioineen ja puutteineen. Usein ihmisen kohtalo hipoo kaikessa traagisuudessaan jo koomisuutta.

Linna toi ennen muuta suomalaiseen kirjallisuuteen niin sanotun matalan katseen myös sinne, missä oli rajoituttu operoimaan korkeamman abstraktiotason käsitteillä.

Sodassa, siis tuossa Tuntemattoman kuvaamassa jatkosodassa eivät vain uljaat ja urhoolliset päässeet sankarin osaan. Kyllä siellä kaatui paljon toheloita ja pelkureitakin ja tuskin kukaan vain vakain tuumin suurten aatteiden takia itsensä uhratakseen.

Tosin rintamalla tapasi kyllä myös aivan pelottomia tyyppejä, joilla lienee ollut jokin psyykkinen vika. Kysymys sankaruudesta ei kyllä oikeastaan noussutkaan Tuntemattoman kohdalla suureksi kiistan kohteeksi. Pakkohan se oli tunnustaa, että nuo kuvatut miehet olivat sen nimityksen ansainneet.

Sotatapahtumat on Tuntemattomassa otettu pääosin kirjailijan oman yksikön historiasta ja eräät lähes uskomattomat seikkailut jopa jätetty pois, ettei kuva liikaa värity. Perääntymisvaiheessa Linna itse ei tosin ollut mukana ja perustaa tekstinsä lähinnä haastatteluihin.

Lopussa kuvatun vastaiskun osalta hänellä on myös hieman epäilyksiä kuvauksen autenttisuudesta. Tiedä häntä. Isäni oli juuri niissä porukoissa ja sotapäiväkirja antaa kyllä tukea siihen, että vastaiskuihin riitti vielä uskomattomasti virtaa. Nuoret pojat eivät uskoneet, että heitä noin vain voitetaan ja Linna muistelee, että vielä heti sodan jälkeen joku pohdiskeli, että kaikki olisi mennyt ihan toisin, jos joka ukko olisi taistellut yhtä hyvin kuin komppanian parhaat…

Ei sotiminen, vaan sen sijaan soturien kiroilu, purnaaminen ja kaikenlaiset sivuseikat aina jonkin nostomiehen suhtautumisesta lottaan herättivät kiivaan reaktion. 1950-luvulla arvet olivat vielä aivan tuoreita.

Tuntemattoman arvostelu oli luku sinänsä. Monelle lienee yllätys, että Linna itse arvioi V.A. Koskenniemen kirjoittaneen Tuntemattomasta laadukkaimman arvostelun. Moni muu sen sijaan kompastui lillukanvarsiin ja Havun tapaus oli jo historia sinänsä. Tuskinpa se lienee kirjalle lopultakin oilleen muuta kuin mainosta.

Linna ei sitten ollut mikään työläiskirjailija ja tämän hän usein toteaakin. Hän oli ja halusi olla ennen muuta kirjailija ja toimiminen työläisenä oli hänelle jonkin aikaa varsin vastenmielinen pakko. Työväenliike jäi vieraaksi, mutta sitäkin läheisempi oli e kuuluisa Mäkelän piiri, jossa tamperelaiskirjailijat kohtasivat.

Kuten aikanaan Kivi, myöskään tuo suomalaisista suomalaisin Linna ei ponnistanut vain kotimaiselta pohjalta. Maailmankirjallisuuden valiot olivat hänelle tuttuja jo nuoresta pitäen. Näissä julkaistuissa haastatteluissa hän ei kyllä kovinkaan paljon puhu Tolstoista, joka minun  mielestäni näyttää hyvin selvältä esikuvalta, aina tiettyjä hahmoja myöten (Vilho Koskela – kapteeni Tušin).

Itsepähän lienee paremmin tiennyt, vaikka eihän kirjailija useinkaan tiedä, mistä ”varastaa”, kuten Linna kirjan lopussa toteaa. Ongelmaksi voi pikemminkin tulla se, että varastetaan liian vähän kuin että sitä tehdään liikaa.

Tähän voinee yhtyä. Linnan kansallinen merkitys on valtava ja taitelijana hän on paitsi nerokas, myös suuri uudistaja, joka varsin tietoisesti pelasi suomen kielen murteiden koko kirjolla. Niin sanotut modernistit eivät aina halunneet tunnustaa hänen tuotantoaan edes taiteeksi, mutta nyt lienee jo mahdollista todeta, kuka näistä jouti historian roskakoreihin ja kuka ei.