Monumentin juurella

 

What do you want to do ?

New mail

Kansakunnan kaapin päällä

 

Väinö Linna. Tunnettu ja tuntematon. Toimittaneet Jyrki Nummi, Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Pertti Haapala. WSOY 2020, 461 s.

 

Tässäpä järkäle, joka jo kooltaan sopii kansalliskirjailijan juhlakirjaksi. Kirjoittajissa on eturivin intellektuelleja eri aloilta, Risto Alapurosta ja Pertti Haapalasta Panu Rajalaan, Kimmo Rentolaan ja Yrjö Varpioon. Historia, sosiologia ja kirjallisuuden tutkimus ovat siis vahvoilla nimillä mukana.

Lisäksi mukana on vähemmän tunnettuja ja ansioidensakin puolesta vaikeammin tähän teemaan yhdistettäviä nimiä. Hyvähän se on, että näkökulmia on monia. Kansallinen monumentti kannattaa valaista joka puolelta.

Tällaisesta kokoelmasta tietenkin riittää virikkeitä yllin kyllin. Hyvä, jos saa niiden paljoudelta öitään nukutuksi. En kuitenkaan rupea referoimaan kaikkia niitä ajatuksia, jotka Linnan tuotanto on herättänyt. Kerron sen sijaan omistani, joita tämä kirja on kirvoittanut.

On ensinnäkin huomionarvoista, että mies, joka nousi aikoinaan esille suurena kriitikkona ja kerettiläisenä, on nyt samassa asemassa kuin Runeberg aikoinaan. Eivät hänestä kaikki suinkaan tykkää, pois se, mutta kaikki kyllä joutuvat sopeutumaan hänen olemassaoloonsa ja reagoimaan kukin tavallaan.

Kuten joku tämän kirjan kirjoittajista sanoi: mies, jonka kuva on setelissä, ei voi olla kovin kapinallinen.

Näinhän se on. Sivistyneistömme maalaama omakuva Suomen kansakunnasta oli aikoinaan komea ja innostava. Se kansakunta oli ensi luotava sekalaisesta raaka-aineesta, jossa nimenomaan tuo raakuus, kypsymättömyyden ja jalostumattomuuden synonyyminä oli vallitsevana.

Kansakunta sivistyskansana oli ja on meillä siis hyvin uusi ilmiö, sikäli kuin ei tarkoitettu ruotsalaista traditiota, johon mieluummin haluttiin katkaista napanuora, ymmärrettävästi. Niinpä koko sivistyksellemme tuli poikkeuksellisen ominaiseksi uutuus, historiattomuus ja sen mukana lähes väistämättä myös rahvaanomaisuus.

Linnan suurtyö oli runebergilaisen kansankuvan korvaaminen rahvaanomaisella. Tuo edellinen ihannoi kyllä suomalaista kansaa, mikä oli uutta ja hyvin merkittävää, mutta oli samaan aikaan hierakkinen ja toisen maailmansodan aikaan jo anakronistinen, arkaainen.

Linnan suoritus merkitsi rahvaan vapauttamista herrasväen holhouksesta. Hän pani sen puhumaan omalla kielellään ja katselemaan maailmaa omasta näkökulmastaan -olkoonkin, että se kulma oli vain Pentinkulma eikä sen enempää, fiktiivinen pars pro toto ja siis joka tapauksessa vain yksi osa todellisuutta.

Linnan saavuttama asema kansalliskirjailijana asettaa joka tapauksessa koko Suomen aivan tiettyyn valaistukseen. Mikä on se maa, jossa kansakunnan historiallisen itseymmärryksen mittapuuksi tuleekin sivistymättömien torpparien ja kylänloppulaisten kokemus? Miten on mahdollista, että myös sivistyneistö lopulta osti koko paketin karvoineen päivineen?

Minusta tämä on asia, jota kannattaa miettiä yhä uudelleen. Samanlaista rahvaanomaisuuden glorifiointia, joka meillä on kansakunnan regaalioiden kruununjalokivi, en tunne mistään muualta.

Venäläiset ovat suuria korkeakulttuurin kumartajia joka sorkka, ruotsalaisista puhumatta, vaikka heillä onkin egalitarismi muotivaatteena, jolla koreillaan. Mutta näillä molemmillahan myös perinteitä riittää. Norjalaisten tilannetta en tunne, mutta viikinkiperinne joka tapauksessa kompensoi siellä talonpoikaista kulttuurin nuoruutta.

Virolaiset voisivat historialtaan olla suomalaisiin verrattavissa, mutta kyllä sekin rinnastus tuntuu ontuvan. Neuvostokausi sai heidät kerääntymään kansallisten symboliensa luo. En luule, että virolaiset olisivat samanlaisia amerikkalaisia kuin suomalaiset, joihin on helppo kaataa mitä tahansa, tyhjiä astioita kun ovat.

Mutta joka tapauksessa. Linna sopii hyvin koko suomalaisuuden symboliksi. Kirjahyllyni päällä on Runeberg ja Mannerheimin korkokuva on siellä peräti neljänä kappaleena. Linnan ottaisin sinne ehdottomasti, jos löytäisin jostakin.

Kuitenkin koko ajatus Linnasta patsaana kaapin päällä olisi ollut vielä 50-luvulla niin absurdi, ettei se olisi ketään edes naurattanut. Runeberghan siellä siihen aikaan oli ja Mannerheim nyt tietysti.

Nyt asia kyllä kuitenkin on toisin ja sehän merkitsee paradigman muutosta, turha sanoakaan. Linna on nyt sillä tavalla väistämätön ja pyhä, että hänestä kelpaa ja on jo pakkokin tehdä myös parodioita. Niitä on tässäkin kirjassa. Lisäksi Linna on kyllin merkittävä tullakseen jonninjoutavan lätisijän fiktiivisen haastattelun kohteeksi.

Siinä tämä vittua hokeva tyttönen pääsee poseeraamaan kaikessa blaseerautuneisuudessaan Linnan prima facie edustaman tympeän establishmentin taustaa vasten. Toinen taas pääsee lausahtamaan upeasti Väinö Linna sucked. Otti siis päähän mokoma kipsikuva, kunnes äänikirja paljasti, että hei! Äijähän osaa olla kiinnostava.

Tässä kaiketi sitten on se uusi näkökulma, joka vielä kerran ja ehkä piankin on tuleva Linnan paradiman tilalle. Mitenkähän tuota nimittäisi? Tai antaapa olla, odotellaan kunnes se ensin tulee.

On se Linna nyt siis sen verran tärkeä kansakunnan kannalta, että se on pakko nähdä ja noteerata siinä keskellä tietä, jos tämän kansan arvoituksia lähtee tutkistelemaan. Kantaa ottavat niin herrat kuin narrit.

Vieraille kielille kääntäminen sen sijaan on hankalampaa, eikä Linna ole koskaan pystynyt tunkeutumaan toiseen kulttuuriin. Hänet ymmärtääkseen on tunnettava suomalaiset ja päinvastoin. Kääntäjien yritykset ovat kyllä usein olleet suorastaan ihailtavia.

Muuan tässä kirjassa kirjoittava saksalainen ei pysty hyväksymään sitä, että suomalaisten sota olisi ollut niin erilainen kuin saksalaisten, kuten Tuntematon antaa ymmärtää. Sodassa on aina sotarikoksia, sanoo hän ja perustelee asiaa sillä, mitä saatiin selville Wehrmachtin kätketyistä tekosista.

Mutta suomalaiset korpisoturit eivät olleetkaan Wehrmachtia, saati niitä Sturm-joukkoja, joita nuori upseerinkloppi olisi itselleenkin halunnut. Sota oli epäilemättä inhottava ja epäinhimillinen asia, mutta ei se Karjalan korvessa muodostunut rikollisuudeksi olemassaolevien normien mukaan. Muita on jälkeenpäin turha ruveta keksimään.

Saksalaisille viime sota on keskeinen kansallinen trauma, suomalaisille se merkitsee pikemminkin kansakunnan syntyä kypsässä muodossaan. Siksipä lienee mahdotonta saada saksalainen ymmärtämään, mikä on Tuntemattoman viesti ja merkitys. Eivät sitä ymmärrä venäläisetkään. Ei sinne päinkään.

Sitten, kun tämä tapahtuu, olemme luultavasti päässeet aivan uudelle tasolle kansakuntien suhteissa ja sitä kyllä kaipailisin.

On tässä kirjassa paljon kiinnostavaa luettavaa. Suosittelen.

What do you want to do ?

New mail