Kohti karjatalouden uutta nousua?

 

What do you want to do ?

New mail

Pandemian opetukset

 

Kuten Niinistö uudenvuodenpuheessaan sanoi, ne massiiviset toimet, joilla maailma on reagoinut koronavirukseen, antavat aihetta miettiä vastaavanlaisen mobilisaation käyttöä muihinkin tarkoituksiin.

Koronavirus ei ole muodostunut merkittäväksi kuolinsyyksi maailmassa. Siihen liittyvien (ei siis sen aiheuttamien, joita lienee edellisistä pieni osa) kuolemantapausten osuus kaikista sairastuneista on vuositasolla ollut koko maailmassa vain suunnilleen yhden suhde kuuteenkymmeneen.

Tämä kertoo luultavasti globaalien vastatoimien tehokkuudesta, sillä ilman niitä olisi pandemia varmastikin ollut tuhoisampi  - miten tuhoisa, emme tiedä. Kukaties sitä voisi jopa verrata vuosien 1918-1919 espanjantautiin, joka vaati kymmeniä miljoonia uhreja. Koronaviruksen saalis on tätä nykyä kuitenkin ehkä noin miljoona ja ainakin reilusti alle kahden miljoonan.

On kummalista ajatella, että espanjantauti tunnetaan vain alaviitteenä historiassa, vaikka siihen lienee kuollut suurimpien arvioiden mukaan jopa sata miljoonaa henkeä. Tosin tilastoinnissa ollaan vielä paljon koronaakin huterammalla pohjalla.

Historia tietenkin näyttää meille vain kapeita siivuja menneisyydestä ja mikäli aihe on niin banaali kuin ihmisen kuolema -joka joka tapauksessa ja ehdottomasti tapahtuu- ei sitä oikeastaan kannata vielä sinänsä noteerata ollenkaan.

Kun maailmassa joka vuosi menehtyy noin 50-60 miljoonaa henkeä eli suunnilleen miljoonan viikkovauhtia, ei kuoleminen sellaisenaan ole minkäänlaisen uutisen arvoinen. Syntymiä on vielä huomattavasti enemmän.

Uutisen eli tietämisen arvoiseksi kuolema tulee liittyessään jonkinlaiseen suurempaan draamaan -aitoon tai tekaistuun. Mikäli se jostakin syystä nostetaan suurella panostuksella esille jopa sattuessaan taparikolliselle ja narkomaanille, joka enemmän tai vähemmän vahingossa kuolee poliisin otteessa, asia saattaa olla maailmanlaajuinen sensaatiokin.  Kun siitä kertovia selostuksia lukee, saattaa tuntua siltä, että hölmöjen osuuden ihmiskunnasta täytyy olla erittäin suuri.

Mutta tämä vie jo sivuraiteelle. Korona on kuin onkin maailmanpolitiikassa valtava vaikuttaja, kun taas espanjantauti oli tuskin minkäänlainen. Syytä kannattaa etsiä tieteen, tekniikan ja yhteiskunnan kehityksestä. Nykyään pystymme tekemään kaikenlaista, mistä sata vuotta sitten ei uneksittukaan. Kun kerran pystymme, niin meidän pitääkin, ajatellaan ja onhan siinä logiikkaa.

Joka tapauksessa siis koronaviruksella on ollut hyvin merkittäviä vaikutuksia. Sen globaalisti aikaansaamat toimenpiteet ovat olleet ennenkuulumattomia. Matkustusrajoitukset ovat supistaneet kansainvälisen lentotoiminnan minimiin ja käytännössä sulkeneet monien maiden rajoja henkilöliikenteeltä.

Kustannukset ovat olleet tähtitieteellisiä, mutta siitä huolimatta niihin on menty käytännöllisesti katsoen kaikkialla. Tämän johdosta maailman teollisuustuotanto ja liikenne ovat äkillisesti vähentyneet ja samalla myös niiden tuottamien jätteiden määrä.  Hiilidioksidipäästöjen määrä väheni ainakin hetkellisesti useilla prosenttiyksiköillä ja saasteiden määrä eräillä seuduilla jopa kymmeniä prosentteja.

Koronan aiheuttama rasitus on maailmassa jakaantunut epätasaisesti, mutta joka tapauksessa uhraukset ovat ainakin jossakin määrin koskeneet kaikkia. On osoittautunut, että valtiot koko maailmassa ovat valmiita vapaaehtoisesti tekemään suuria uhrauksia, mikäli muutkin niitä tekevät. Yhdenmukaisuuden paine on mahtitekijä sekä kansainvälisesti että valtioiden sisällä.

Tämä tuo mieleen myös vastaavien uhrausten mahdollisuuden ympäristöongelmien suhteen, mihin tasavallan presidenttikin puheessaan viittasi. Koronaviruksen osoittama kansainvälisen yhteisön valmius ennennäkemättömiin ja ainakin näennäisesti kannattamattomiin toimiin on odottamaton ilmiö, joka myös avaa uusia näköaloja.

Maailman ympäristöongelmat ovat ihmiskunnan suuri haaste, jonka rinnalla koronaviruksella on vain symboliarvoa mediatapahtumana. Monet valtiot ovat olleet haluttomia uhraamaan taloudellista kasvuaan yhteiseksi hyväksi ja viime aikoina väestönkasvuun puuttumistakin on pidetty suorastaan sopimattomana asiana.

Tuntuu siltä, että kansainvälinen käyttäytymiskulttuuri on nyt muuttunut ennakkotapauksen myötä. Ainakin se voisi muuttua. Kynnys puuttua valtion toimesta ihmisten käyttäytymiseen on madaltunut.

Asiassa on ymmärrettävästi nähty myös vaaroja. Ihmiselämässä täytyy olla myös yksityisyyden taso, johon valtiovallalla ei ole pääsyä. Henkilökohtainen ei saa olla poliittista. Uuden tekniikan mahdollistamat yksityiselämän tarkkailun ja siihen vaikuttamisen tavat on syytä pitää rajattuina. Totalitaarisen dystopian uhka on todellisempi kuin koskaan ennen.

Silti kehitys herättää toiveita ja on paradoksaalista, että ne on laukaissut maailmanlaajuinen pandemia. Kun myös Kiina ja Yhdysvallat ovat viime aikoina ilmoittaneet suhtautuvansa ilmastonmuutoksen edellyttämiin toimiin entistä vakavammin, voidaan silläkin alalla pitää näköaloja entistä lupaavampina.

Suomen hallitus on jo ennen pandemiaa reagoinut ilmastonmuutokseen tavalla, jota se itse on nimittänyt peräti kunnianhimoiseksi. Kyseessä on sangen ystävällinen nimike asialle, johon on kuulunut äkillisiä päätöksiä turpeen käytön lopettamisesta metsäteollisuuden syrjimiseen ja polttoaineverojen nostamiseen.

Kun näitä toimenpiteitä ei ole mitenkään sidottu kansainväliseen kehitykseen, on olemassa vaara, että tuloksena on vain ympäristön kannalta parhaan tuotannon korvaamisesta jossakin muualla huonommilla tuotantotavoilla eli saasteiden ja luonnon rasituksen lisäämisestä.

Tällainen sooloilu on lyhytnäköisyydessään äärimmäisen vaarallista ja saattaa johtaa myös maamme tuotantorakenteen yhä kiihtyvään yksipuolistumiseen ja sitä tietä entistä suurempaan haavoittuvaisuuteen.

Kuitenkin koronavirus on taas kerran osoittanut, että äkillisten globaalien kriisien tullen jokainen maa joutuu ensi sijassa yksin ottamaan sen vastaan. Koronapandemian alkuvaiheessa havaittiin suojavälineitä monin paikoin puuttuvan eivätkä suuretkaan maat yleensä osoittautuneet halukkaiksi vaarantamaan omien kansalaistensa terveyttä muita auttaakseen.

Kuitenkin pandemia oli odotettavissa oleva asia. Uudenlaisten mikrobien aiheuttamia epidemioita on viime vuosina ilmaantunut paljonkin, vaikka ne tähän asti eivät olekaan päässeet laajentumaan pandemioiksi. Nyt se viimein tapahtui ja sellaista tulee tapahtumaan vastakin. Turvallisuuteen eli varmuusvarastoihin on panostettava nykyistä enemmän.

Krampinomainen takertuminen yhteen asiaan eli hiilidioksidipäästöjen alentamiseen hinnalla millä tahansa ei voi olla järkevää. Sen sijaan kannattaa varautua ilmakehän lämpenemisen tuottamien hyötyjen mahdollisimman tehokkaaseen hyödyntämiseen. Koituuhan siitä merkittäviä haittojakin, myös meille.

Maanviljelys ja etenkin karjatalous, joita lyhytnäköiset hiilidioksidifanaatikot haluaisivat meilläkin ajaa alas, saattavat olla uuden kukoistuksen kynnyksellä, mikäli muutokset osataan hyödyntää. Kun kuivuus ahdistelee entisiä tuotantoalueita, ovat pohjoisen vihreät niityt arvossaan, ellei niiden tarjoamia mahdollisuuksia typerästi torjuta.

On myös selvää, että elintarvikkeista tulee vielä olemaan maailmalla pulaa. Hintojen nousu on nytkin toisinaan ollut huimaa. Varmuusvarastojamme on aivan viime vuosina kilpailusyistä suuresti vähennetty, eikä kykymme kestää esimerkiksi kansainvälistä kaupallista eristystä ole korkealla tasolla.

Oman maataloustuotannon ylläpitämisen tärkeys on myös käynyt pandemian myötä entistä ilmeisemmäksi ja sopii vain toivoa, että kirjoitu seinällä ymmärretään myös siellä, missä päätöksiä tehdään.

Vaikka koronapandemian merkitys globaaliin kuolleisuuteen onkin ollut vähäinen, on sen aiheuttamalla reaktiolla ollut tavaton symboliarvo. Kansainvälisen yhteisön huolena ei tällä kertaa ole ollut pelkkä banaali BKT:n kasvattaminen, vaan katse on kohdistettu niin sanoakseni eksistentiaaliselle tasolle.

Samalla on ilmennyt, ettei lyhytnäköisen taloudellisen tarkoituksenmukaisuuden diktatuuria ole mahdotonta uhmata. On vain saatava aikaan muuallakin kuin terveydenhoidossa kansainvälinen konsensus, jossa yhdenmukaisuuden paine saa vapaamatkustajat ja sooloilijatkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen.

Ei tässä mitään sankaritekoja ja edelläkävijän prestiisiä kaivata, tässä tarvitaan sellaisia toimia, jotka vaikuttavat.

Koko ihmiskunnalla on myös yhteisiä etuja ja niiden rinnalla valtioiden keskinäisten ristiriitojen on väistyttävä, kuten jo Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen huipputapaamisessa Reykjavikissa vuonna 1986 todettiin.

Sellaisia yleisinhimillisiä arvoja ovat ympäristön suojeleminen ja maailman turvaaminen ydinsodan vaaralta. Tämä itsestään selvä totuus näytti jo alkaneen haihtua eräiden päättäjien mielistä. Näyttää siltä, että koronapandemia on nostanut myös sen taas esille ja sopii vain toivoa, että koko maailma voi käyttäytyä sen mukaisesti.