Erään pylvään tarina

 

What do you want to do ?

New mail

Restauraation aika

Taru kertoo, että kun venäläinen psykofysiologian tutkija ja nobelisti Ivan Pavlov kirkon ohi mennessään teki ristinmerkin, taputti joku roteva matruusi häntä olalle ja sanoi säälivästi: ”tuo on pimeyttä, setä, henkistä pimeyttä!”

Näinhän sitä ajateltiin ja virallisesti uskonto Venäjällä kumottiin ja korvattiin valistuksella vallankumouksen jälkeen. Pyhimysten kuvat saivat väistyä Marxin, Leninin ja Darwinin tieltä. Viimeksi mainittu oli alkuvaiheessa huomattavan paljon näkyvillä.

Mutta kun koko ideologia alkoi menettää uskottavuuttaan, tuli uskonnosta uusi intellektuaalinen muoti. Olen usein maininnut sen puoluekoulun filosofian professorin, joka leimasi koko opettamansa materialismin typeryydeksi ja vannoi pyhän Tertullianuksen mukaan: uskon, koska se on mieletöntä, credo quia absurdum.

Itse ilmoitin tuolloin, puoli vuosisataa sitten venäläisille tuttavilleni olevani peräti jumalaton eli bezbožnik, mikä herätti hilpeyttä ja ehkä sääliäkin, mutta tottahan se oli.

Kun niin sanotusta sosialismista sitten päästiin eroon, palattiin voimalla kaikkeen vanhaan, muun muassa uskonnollisuuteen. Vanhojen babuškojen ohella uskonnollisuus kukoisti intelligentsijan piirissä. Ennen pitkää sen nappasivat käyttöönsä myös vallanpitäjät, entiset puoluepamput ensi riveissä.

Vuoden 2003 tienoilla varsinaisen uskonnollisuuden nousu kulminoitui, arvelee Elina Kahla pari blogia sitten lainatussa artikkelissaan. Mutta kirkollisuudella oli muutakin käyttöä kuin uskovaisten palveleminen. Ortodoksialla on aina ollut vahvasti kansallinen puolensa. Se erottaa Venäjän lännestä.

Firenzen unioni vuonna 1439 jäi korkeintaan puolitiehen. Sen sijaan, että nykyaikana yritettäisiin vakavasti kirkkokuntien yhdistämistä, näyttää nimenomaan niiden erillisyys olevan muodissa, toki molemminpuolinen kirkonkirous on hiljattain poistettu. Itä on silti jäänyt idäksi ja länsi länneksi.

Joka tapauksessa ortodoksia siis on yhä muuan venäläisen nationalismin tukipylväs. Se viihtyy erinomaisesti myös sotilaiden parissa ja sotien liepeillä.

Onkin luontevaa, että Pietarissa Sotakunnian pylväs, Kolonna bojevoj slavy sijaitsee erään rykmenttikirkon vieressä. Tällaisia kirkkojahan siellä on kaikille kaartinrykmenteille ja komeita ovatkin. (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9A%D0%BE%D0%BB%D0%BE%D0%BD%D0%BD%D0%B0_%D0%A1%D0%BB%D0%B0%D0%B2%D1%8B#/media/%D0%A4%D0%B0%D0%B9%D0%BB:%D0%9A%D0%BE%D0%BB%D0%BE%D0%BD%D0%BD%D0%B0_%D0%A1%D0%BB%D0%B0%D0%B2%D1%8B_%D0%B2_%D1%87%D0%B5%D1%81%D1%82%D1%8C_%D0%BF%D0%BE%D0%B1%D0%B5%D0%B4%D1%8B_%D0%B2_%D1%80%D1%83%D1%81%D1%81%D0%BA%D0%BE-%D1%82%D1%83%D1%80%D0%B5%D1%86%D0%BA%D0%BE%D0%B9_%D0%B2%D0%BE%D0%B9%D0%BD%D0%B5_1877-1878%D0%B3.%D0%B3._-_panoramio.jpg ). Kyseinen rakennelma on visuaalisesti sangen vaikuttava ja se on Pietarissa hiljattain rakennettu uudelleen ilman sen suurempaa meteliä. Se on yksi rengas siinä ketjussa, jota voi kutsua yleisellä nimellä vanhan Venäjän paluu. Aiheestahan on olemassa mainio kirjakin. Katso tuosta kirkosta myös https://www.visit-petersburg.ru/ru/showplace/195647/ .

28 metriä korkea, kohti taivaita syöksyvä teräskolossi on Izmailovon rykmentin kotikirkon vieressä ja se on tehty 140 :stä viholliselta vallatusta tykistä. Sen ympärillä on vielä kymmenen muuta tykkiä. Muistomerkin nimessä tarkoitettu sotilasmaine liittyy pääasiassa vuosien 1877-78 Turkin sotaan ja siellähän ne meidänkin kaartilaisemme olivat, vilua ja nälkää kärsimässä. Gornyi Dubnjakin taistelua ei teksteissä erityisesti kyllä mainita, mutta samalla asiallahan siellä toki oltiin.

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä elettiin jonkin aikaa erittäin radikaalia, aatteellista vaihetta, jonka radikaalisuus huipentui ensimmäisen viisivuotissuunnitelman kauteen 1928-1932. Silloin halveksittiin militarismia, pappispimitystä ja kaikkea muutakin taantumuksellisuutta.

Samaan aikaan tarvittiin runsaasti romumetallia ja niinpä Venäjän kirkoista takavarikoitiin valtava määrä kirkonkelloja ja valettiin niistä koneita ja kaikkea muuta hyödyllistä. Pöyhistelevien tsaarin upseerien kunniaa kuuluttava sotamaineen muistomerkki sai vuonna 1930 liittyä tähän seuraan ja sulatettiin. Kirkkokin jouti varastoksi.

1930-luvun lopulla vanhakin sotilasmaine nousi yllättäen taas arvoon arvaamattomaan ja uusi neuvostoliittolainen militarismi kilpaili pian voittoisasti minkä tahansa ulkomaisen vastineen kanssa. ”Voittamattoman” Izmailovon rykmentin kirkkoa ei kuitenkaan avattu uudelleen käyttöön eikä muistomerkkiä pystytetty uudelleen ennen kuin vuonna 2005.

Nimittäin metallin tarve oli huutava myös 1930-luvun lopulla, vaikka sitä valmistettiin ennenkuulumattomia määriä. Ennenkuulumattomia olivat myös tykkien ja panssarivaunujen määrät.

Tämä uudelleen pystytetty muistomerkki on massiivisine teräsputkineen poikkeuksellisen vaikuttava ja kirkkokin, tähditettyine sinisine kupoleineen hyvin kaunis, vaikka se kärsi pahoja vaurioita tulipalossa vuonna 2006. Pari vuotta sitten sen restaurointi oli vielä kesken.

Venäjä on Neuvostoliiton luhistumisesta saakka elänyt restauraation aikaa ja se jatkuu yhä. Kyseessä on siis yritys palata tilanteeseen status quo ante, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa peräti sadan vuoden takaista, vallankumousta edeltävää aikaa. Tässä paluun pitkässä aikavälissä on sen historiallinen ainutlaatuisuus.

Ranskan vallankumouksen jälkeinen restauraatio tapahtui sentään vain vajaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua itse mullistuksesta. Silti sekin oli anakronismi, yritti mahdottomia. Mitään ei opittu, kuten tunnettua ja saatiin sitten kokea sama uudelleen, tosin laimennettuna.

Venäjällä ei toki ole jaettu maita takaisin tilanherroille eikä nostettu vanhaa dynastiaa takaisin valtaistuimelle. Yrityksessä palata takaisin imperiumin aikoihin on kuitenkin samaa epätoivoisuutta ja voisi sanoa, taantumuksellisuutta kuin aikoinaan Bourbonien kannattajilla. Samaan jokeen ei toki edelleenkään voi astua kahta kertaa.

Ulkomailla ihmetellään jonkun Ivan Iljinin suosiota Venäjällä, jossa hän loistaa tätä päivää selittävänä filosofina tai muiden vanhojen, usein reilusti yli sadan vuoden takaisten auktoriteettien paluuta. Kyllä ne liittyvät luontevasti samaan kokonaisuuteen: paluuseen siihen maailmaan, jossa ainakin kuviteltiin Venäjän olevan koko muusta maailmasta riippumaton mahti, jota edes yhdistynyt länsi ei kyennyt uhmaamaan.

Venäjän sotamaineelle ja sen halulle palauttaa menneisyyden kulttuuriaarteet vallankumouksen aikaisesta alennustilastaan voi antaa kaiken sen ansaitseman kunnian. Se maine nyt on ainakin kalliisti ostettu ja vallankumous on toiminut koko ihmiskunnalle suurena varoittavana esimerkkinä -valtavien uhrien hinnalla.

Jotakin hyvin epätodellista on kuitenkin tuossa henkisessä paluussa puolentoista vuosisadan takaisiin aikoihin, jota tietyt piirit yrittävät.

Nykyisessä lännen sairaassa cancel-kulttuurissa, joka yrittää peruuttaa koko historian voimme nähdä syvästi irrationaalisen pyrkimyksen kieltää historia tyhmyyden avulla -olemalla sitä lainkaan ymmärtämättä.

Venäläinen restauraatio näyttää sekin olevan taipuvainen ylittämään kohtuullisuuden ja järkevän konservatismin rajat, vaikka toiseen suuntaan. Ei menneisyyttä voi palauttaa eikä sitä kannata glorifioida. Sen mahtipontiset muistomerkit kätkevät aina alleen myös paljon sellaista, jota niillä halutaan peittää. Jos se pääsee unohtumaan, syntyy valheellinen kuva menneestä.

Valheellisuuden paljastamisessahan on sitten intelligentsijalle sitä perinteistä työkenttää. Kylmän sodan aikana se saattoi saada henkistä tukea läntisiltä kollegoiltaan ja usein syntyi asetelma, jossa neuvostoyhteiskunnan lähes ainoana koko maailmassa nähtiin kärsivän yhteiskunnallis-kulttuurisesta pakkopaidasta, kun taas lännessä asiat olivat ”normaalilla” ja suorastaan luonnon mukaisella mallilla.

Nyt asiat ovat toisin. Se intellektuaalinen kuona, joka uusien radical chic -virtausten muodossa vallitsee nyt länsimaisen kulttuurin pintakerroksia, herättää pakostakin torjuntareaktion. Tervettä järkeä ei ole enää lännestä lainattavissa.

Toivottavasti sitä riittää Venäjällä omasta takaa. Sen intelligentsijalla on uljaat perinteet, mutta aina sen toiminnalla ei ole ollut hyvä seurauksia.