Aikansa sankari

 

Kova jätkä kertoo

Leo Kalervo, Tuppisuu suomalainen (W+G 1969). Uusi kirjakerho 1974, 277 s.

 

Kun etsitään suomalaisen yhteiskunnan suurinta hyppäystä matkalla moderniin, se voitaneen sijoittaa jonnekin vuosien 1950-1970 välille. Voidaan kai niitä rajoja toisinkin asetella. Sotavuodet oli suuri vedenjakaja, mutta se oli poikkeusaikaa ja sodanjälkeinen aika oli vielä pula-aikaa, jolloin eteenpäin menoa ei juuri huomannut. Joka tapauksessa aikavälillä 1938-1968 kaikki muuttui.

Siinä koko perinteinen elämänmuoto musertui yhtäkkiä erilaisten voimien paineessa: oli taloutta ja tekniikkaa, koulutusta ja tiedotusta ja kaiken kruununa uudet, suuret ikäluokat, jotka suorittivat suuren muuton maalta kaupunkiin ja irtosivat kertaheitolla juuriltaan.

Leo Kalervo on nimenomaan tämän muutoksen kuvaaja ja suosiostaan päätellen hän onnistui asiassa hyvin. Hän on isäni ikäluokkaa eli syntynyt vuonna 1924, joten hän ehti vielä sotaankin.

Tämän kirjan sankarista kirjailija on kuitenkin tehnyt vielä pari vuotta vanhemman, jotta olisi voinut panna tämän taistelemaan jo talvisodassakin ja ennen kaikkea miehistymään jo 30-luvulla, siinä varsin karussa ja traditionaalisessa yhteiskunnassa, joka kuitenkin alkaa loppuvaiheessa muuttua edukseen: radioita ilmestyy jo köyhempääkin taloon -pröystäilyn vuoksi- polkupyörällä ajellaan ja sankari näkee myös ensimmäistä kertaa rannekellon.

Tuo suuri uuden tekniikan tuleminen on vielä minullekin tuttua 50-luvulta. Radio ja puhelin meillä kyllä oli jo syntyessänikin ja jopa autokin ilmaantui -USA:n ylijäämävarastoista periytyvä Jeep- mutta monellahan nuo vehkeet eivät vielä kuuluneet kalustoon. Niitä alkoi joka tapauksessa kertyä joka talouteen.

Kirjan sankari pääsee 30-luvun lopulla istumaan lääkärin autoon ja tuumiskelee fiktiiviselle haastattelijalle eli siis lukijalle, ettei olisi mitenkään voinut kuvitella, että hänellä itselläänkin olisi kolmenkymmenen vuoden kuluttua oma auto ja vieläpä paljon tätä parempi, oikea Datsun.

30-luvun lopun vanhakantaisuus on ennen muuta perinteisessä elämänmuodossa eikä niinkään vanhassa tekniikassa, joka kyllä tietenkin sitä ylläpitää.

Asiassa on puolensa ja puolensa. Isän ja äidin merkitys lapselle oli tuossa yhteisössä aivan eri luokkaa kuin modernissa yhteiskunnassa. Pojat tekivät isän kanssa töitä ja saivat tältä oppia ja arvostusta, sikäli kuin saivat. Äitien suhtautuminen taas lähti eri pohjalta, tunteesta.

Aikuiseksi kirjan sankari tulee varhain. Koulunkäynti loppuu 13-vuotiaana ja jo seuraavana vuonna hän jo ottaa hatkat isän luota työmaalta kesken päivän. Itsenäiseksi ruvetaan siis oikeastaan jo lapsena ja sodan syttyessä, kun ikää on jo parikymmentä, ollaan jo kovasti aikamiehiä.

Sankarin oman pojan mainitaan olevan 23- vuotiaana vasta opintonsa päättänyt -jos vielä sitäkään. Maailma on 60-luvulla täysin toisenlainen ja työt sitä mukaa, mutta kirjan sankari, joka ihmetystään ikään kuin kertoilee haastattelijalle, pysyy tiukasti omana itsenään ja se onkin hänen intohimonsa ja kunniansa.

Joku työelämän asenteita tutkinut sosiologi pani tässä takavuosina kirjansa otsikoksi Kunnian kentät. Hän oli havainnut, että suomalaisessa työelämässä on kunnialla aivan keskeinen asema. Harvat ovat niitä, joille kenenkään tarttee tulla neuvomaan, miten työ tehdään ja kunnioitus hankitaan vain näyttämällä mitä osataan ja mihin pystytään.

 Letkautuksista saati halveksunnasta joutuu tässä ympäristössä ikuiseksi vihamieheksi. Kunnianarkuus muistuttaa itse asiassa jollakin tavalla entisen aateliston herkkähipiäisyyttä oman arvonsa suhteen.

Tämän kirjan nuori mies näyttääkin yhä uudelleen, mihin pystyy ja mitä jaksaa. Mikä tahansa työ vaati tuohon aikaan vielä myös osaamista. Työvälineet olivat alkeellisia eikä riittänyt, että vain istui katselemassa, mitä ne saivat aikaan. Taidon oli oltava sormenpäissä ja tarvittiin usein vielä ymmärrystä laajemminkin, muutoin tuli työn tulokseksi sutta ja sekundaa.

Kuitenkin sankari liikkui etupäässä alkutuotannon tasolla, joskin myös esimerkiksi tiilitehtaalla sekä latoa korjaamassa. Aivot ne joka tapauksessa auttoivat häntä valtavan työkyvyn ohella pääsemään hämmästyttäviin suorituksiin. Kun sitten Petroskoin radiossa kerrottiin Stahanovin saavutuksista, niille kyllä jo naureskeltiin porukalla.

30-luvun lopulla Euroopan diktatuurit yrittivät vietellä kansaa, mutta onnistuivat Suomessa huonosti. Yritystä niillä oli, mutta todellista mielenkiintoa ne herättivät harvassa. Urheilua sen sijaan harrastivat kaikki.

Venäjälle häipynyttä velimiestä kaipailtiin, mutta mitään ei kuulunut. Pahaahan siinä aavisteltiin, mutta mielikuvitus ei tainnut venyä ihan todellisuuden tasolle. Olipa se hiljaisuuskin jo paljon puhuvaa puolestaan. Sankarilla on 60-luvun nuorison ihannemaahan nähden tiettyjä epäluuloja.

Kerran, turhauduttuaan, kirjan sankari pamauttaa mielenosoituksellisesti laatikollisen kantopommeja, jolloin talon isäntä saa vammoja ja sankari luulee jo itseään murhamieheksi. Tämä painostava kuvitelma vainoaakin häntä koko kirjan ajan.

Eteenpäin sentään on elävän mieli. Sankari opiskelee kuorma-auton kuljettajaksi ja myöhemmin, sodan jälkeen toimii pitkään katerpillarikuskina, kuten useasti mainitsee.

Hänellä on luontaista kykyä ja lahjakkuutta, eikä hän sen takia tunne tarvetta nöyristellä kenenkään edessä: tulkootpa itse tekemään, jos tuntuu siltä, että osaavat. Näin ei taida käydä, vaikka joskus sentään tämä kova sällikin jää kakkoseksi kilpailussa. Osaa se maailmakin joskus sen verran kova olla.

Kirjan kieli tavoittelee, sanoisinko, ronskia puhekieltä, jossa luovuudella on tärkeä sijansa. Sen sijaan, että puhuttaisiin asioista vain niiden oikeilla nimillä ja neutraalisti, pyritään rehvakkaaseen puhetapaan, joka on myös eräänlaista seuraleikkiä. Kanssakeskustelijan on älyttävä, mitä kulloinkin tarkoitetaan.

Tässä on myös vaaransa. Toinen voi ymmärtää väärin ja kun tämä sankarikin on pohjimmiltaan hyvin herkkähipiäinen, saattaa konflikti olla seurauksena. Eipä poika suotta lähtenyt isänsä työmaalta kesken päivän.

Tappeluihin sankari ei juuri näytä sekaantuvan, mutta särkee joskus juovuspäissään kämppänsä kaluston. Maallisista hän ei kuitenkaan enemmälti huolehdi, vaikka niukasti elääkin. Rahat eivät yleensä mene viinaan eikä turhuuteen. Naisillekin sellainen mies on löytö.

Kun kirjoittaja on suunnilleen sankarinsa ikäluokkaa, voinee luottaa siihen, että moni asia on kirjassa luotettavasti esitetty. Kuitenkin jää ihmettelemään sankarin varhaiskypsyyttä ja melko mutkatonta naissuhdetta, jossa rationaalisella harkinnalla on melkoinen rooli.

Kiinnostavaa on myös se seurustelu jälkipolvien kanssa, joka ilmeisesti sijoittuu 60-luvulle, ja jota selostetaan vain vähän. Kovasti näyttävät pojat arvostelevan edellistä sukupolvea, olisiko muka sodastakin pitänyt syyllisyyttä tuntea?

Joku junassa olutlasin äärellä tavattu herraspoika nimitti jopa riistäjäksi…  Poika oli 25-vuotias eikä vielä edes työelämässä. Silti hän oli rikas mies jo nuorella iällä. Siinä iässä oli sankari jo monenlaista tehnyt ja kokenut.

Sankari oli hyvin lyhyessä ajassa kulkenut tien viikatteesta leikkuupuimuriin ja kuokasta katerpillariin. Elintaso oli nyt, Pohjanmaan junassa olutlasin ääressä jotakin ihan muuta kuin oli nuoruudessa voinut edes kuvitella, mutta ei se tyhjästä ollut syntynyt.

Tämä kirja on tietysti vain yksi monista suuren muutoksen kuvauksista ja tehty erityisesti -60-lukulaisia aikalaisia varten. Kaipa se lienee kohtuullisen aito kuvaus aiheestaan.

 

 

What do you want to do ?

New mail