Kirjailijan maailma

 

Eipä hyvältä näytä

 

Veijo Meri, Tätä mieltä.  Esseitä ja monologeja. Otava 1989, 267 s.

 

Veijo Merikin kuuluu Linnan ja Haavikon tavoin niihin akateemikkoihin, jotka halusivat kirjoittaa Suomen historian olematta historioitsijoita. Oli hän kuitenkin alaa opiskellut, kahdeksan vuotta tai seitsemättä vuotta. Hän itse antaa molemmat luvut ja voivathan ne olla molemmat oikeitakin, mutta tämä on tietysti aivan sivuseikka.

Oleellista on, että oman maan ja samalla tietysti myös muiden paneminen paikalleen tähän maailmaan on intellektuellin tehtävä, olipa hänen koulutuksensa ja asemansa sitten mikä tahansa. Kaikkihan  me olemme ainakin jollain tapaa historioitsjoita.

Tosiasiassahan ihminen tuossa toimessaan ennen muuta osoittaa oman paikkansa koordinaatit. Hänen näköalansa voi olla kiinnostava tai epäkiinnostava. Essee on se kirjallisuudenlaji, joka antaa juuri tältä kannalta mahdollisuuden liikkua vapaasti. Itse tuo sanahan merkitsee yritelmää ja kukapa kehtaisi yrittänyttä niin sanotusti laittaa. Yrittäköön itse puolestaan, elleivät toisen tekeleet tyydytä.

Pitkästä aikaa Meren esseitä lukiessa pisti silmään se melkoinen pessimismi, joka näkyi tuon vuonna 1989 päivätyn kirjan sivuilta. Olihan sesentään sitä aikaa, kun edistyksen auringon yleensä ajateltiin nousseen korkeimmilleen.

Mutta ehkäpä siinä silloin, joskus 80-luvun puolimaissa todella tunnettiin, että tästä lähtien tie voi enää mennä vain alaspäin. Näin hieman muistelen itsekin silloin kirjoittaneeni.

Mikä sitten vaivasi tulevaisuudennäkymiä? Esseessä Lappeenrannassa kesällä 1971 kirjoittaja hämmästyttävästi mainitsee ensimmäisenä mikrotietokoneet, mutta ei yksilöi uhan laatua. Suluissa hän myös kirjoittaa: (muista AIDS).

No, esipuheesta selviää, että tuo essee oli ennen julkaisemista kirjoitettu melkein kokonaan uudelleen eikä siis suinkaan kertonut vuoden 1971 näköaloista ainakaan tuolta osin. Mahdotontahan se olisi ollut.

Pidot Royalissa 1972 näyttäisivät viittaavan keskustelukirjaan, mutta en löytänyt sen nimistä Helkasta. Ehkä kirja julkaistiin toisella nimellä.  Ehkäpä tuohon vuosilukukuun sentään voisi tällä kertaa luottaa?

Siinä kirjoittaja joka tapauksessa murisee suomalaisen kulttuuriin kurjuudesta: se on niin ohutta ja vivahteetonta, lyhyesti sanoen niin amerikkalaista. Sivistyneistö puuttuu ja täällä on tyyppejä, jotka ovat henkisesti aivan amerikkalaisia -alaleukakin on siirtynyt sentin verran eteenpäin. Suomalaiset ovat Euroopan estoisinta kansaa ja vain täällä ja Japanissa tapaamme arktisen hysterian.

Esseessään 50 vuotta, mikä viitannee hänen omaan syntymäpäiväänsä vuonna 1978, kirjailija valittaa populismia, joka on tullut myös kirjallisuuteen. Kyseessä on tietenkin Vennamon tuolloinen vaalimenestys, joka ilmeisesti jostakin syystä harmitti kirjailijaa. Kansalla oli siis kaiketi väärät mielipiteet. Ehkäpä se oli yksinkertaisesti huonoa koko porukka?

Kirjoittaja on niin sanottuja 50-lukulaisia ja mainitseekin tuon vuosikymmenen eräänlaisena tapahtumaköyhänä onnen tilana, rauhana suuren teurastuksen jälkeen. 60-luvulla ihmiset vasta oikeastaan tiedostivat tuon uuden aikakauden. Siitä tulikin sitten se hurja vuosikymmen.

Mutta ennemmin tai myöhemmin tekisimme joka tapauksessa joukkoitsemurhan, arvelee kirjoittaja esseessä, joka lienee hieman myöhemmältä ajalta. Katastrofi on suorastaan jo käynnissä kaikkialla. Mutta mistä oikein on kyse? Kuului olevan kuusi tai seitsemän yleistä tekijää, joista jokainen voi tehdä lopun elämästä tällä pallolla.

On valitettavaa, ettei kirjoittaja kerro, mitä ne olivat. Ydinsota ja otsoniaukko todetaan ja jossakin kohtaa mainitaan myös kuumat hiukkaset, joista puhuttiin paljon Tšernobylin sinänsä vähäisen onnettomuuden yhteydessä. Vähäinen se oli vaatimiensa kuolonuhrien suhteen, ei muuten.

Joka tapauksessa yleisvaikutelmaksi jää, että tuota aikakautta olisi voinut katsella myönteisemmässäkin hengessä, etenkin kun mies itse sentään kuului siihen sukupolveen, joka lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli taloudellisesti ahtaalla. Mutta kukaties tuo kokemus juuri aiheuttikin pelon: ei tällainen voi mitenkään jatkua… Pelko saattoi olla hyvinkin aiheellinen.

Kulttuurissa ei kirjoittajan mielestä ole kehumista. Tuo simppeli ja typerä amerikkalaisuus ei kukaties ollut vielä edes näyttänyt koko voimaansa. 50-luvulla siivottiin jokaikinen röyhelö helvettiin, nyt tuo jalo yksinkertaisuus oli katoamassa.

Elettiinkö kirjallisuudessakin populismin aikaa? Uusi kirjallisuus antoi ihmisen tyynenä juoda iltateetään, mikä oli kauhein näky, jonka Tšehov oli eläessään nähnyt: mallikelpoinen keskiluokan perhe kokoontuneena iltateensä ääreen…

Tässä näemme puhtaimmillaan klassisen intellektuellin. Kun maailma hänen mielestään on niin väärin rakennettu kuin on, ei kenelläkään ole oikeutta viihtyä siinä ja kulttuurin tehtävänä on hävittää tämä viihtymys. Venäläisessä kulttuurissa tuo itsekylläinen poroporvarillisuus tunnettiin nimellä meštšanstvo ja muun muassa Maksim Gorki piti sitä ihmiskunnan suurena onnettomuutena…

No, itse kullakin on tapansa tarkastella maailmaa. Meri oli kovin huolissaan myös siitä, millaista kulttuuria rupeaisi tulemaan noista uusista nauhureista ja videoista ja syystä olikin. Myös radio ja TV uhrattiin mammonalle, mitä hän ei tässä mainitse.

Tässä kirjassa Meri kertoo myös ulkomaan matkoistaan. Amerikassa hän yrittää kertoa siitä kuka on: kanta-aliupseerin poika, isä palveli vuosikymmenet armeijassa. -Siis puna-armeijassa? selventää keskustelukumppani ajatuksiaan rakastettavasti.

Neuvostoliitossa Meri keskusteli kirjailijoiden kanssa. Ohimennen hän mainitsee Jevgeni Dolmatovskin, joka aikoinaan teki tunnetun runonsa Taipaleenjoesta. Yrjö Jylhä oli silloin vastapuolella. Dolmatovski oli ymmärtääkseni sangen ”virallinen” kirjailija, mutta hänen runonsa kannattaa nähdä sen hetken hirvittävää, totaalisen valheellista propagandaa vasten. Mutta eihän meillä noista asioista mitään tiedetty.

Grigori Baklanov oli kääntänyt Manillaköyden ja myös Aleksandr Bekin Meri tapasi joillakin kutsuilla. Kun hän mainitsi Bekille, että tämän kirjaa Volokolamskin valtatie olivat Suomessa konservatiiviset kriitikot suositelleet käytettäväksi sotilasoppilaitoksissa, Bek kääntyi ja häipyi näköpiiristä sanaakaan sanomatta.

Itse asiassahan tuota kirjaa tietääkseni todella luetettiin kadettikoulussa ja siinä näyttää olleen opiksi otettavia kohtia, kuten esimerkiksi häikäilemätön kovuus myös omissa joukoissa ilmenevää pehmeyttä (itsensä silpominen) kohtaan.

Mutta mitä ihmettä neuvostokirjailija olisi voinut tehdä tuollaisessa tilanteessa? Hän oli juttelemassa ulkomaalaisen kanssa ja se oli jo sinänsä arkauontoinen tilanne.

Miksi tuo tyyppi puhui tuolla tavalla? Kytki konservatiivit -eli taantumukselliset- ja hänen kirjansa? Provokaatio! Provokaatio! lienee ollut Bekin ensimmäinen reaktio.

Meri taisi kuvitella hieman liikoja intellektuellien vapaudesta naapurimaassa. Samaan tapaanhan Paavolainen vuonna 1939 olisi halunnut tavata (teloitettua) Boris Pilnjakia ja peräti käydä Leningradin suomalaisella klubilla -varsinaisella teloitettujen kokoontumispaikalla…

Mutta aikansa kuvastinhan jokainen kirja on. Kun kyseessä on näinkin fiksu kirjoittaja, lukee kirjaa hyödykseen ja huvikseen. Sieltä ne ajan käsitykset löytyvät.

What do you want to do ?

New mail