Voitosta voittoon

 

What do you want to do ?

New mail

Kukoistuksen kronikkaa

 

Paavo Haavikko, Prospero. Muistelmat vuosilta 1967-1995. Art House 1995, 279 s.

 

Muistelmat ovat monenkirjava lajityyppi. Niin sanotut tunnustuskirjat ovat usein hyvinkin antoisia, vaikka eivät välttämättä. Niissä on joka tapauksessa mukana se ajatus, että hänen, joka täältä lähtee, olisi aina pyydettävä anteeksi samoin kuin myös toisten olisi pyydettävä häneltä.

Itse asiassa venäjän kielessä anteeksi pyytäminen ja hyvästely ovatkin sama sana. Tarkkaan ottaen prostitsja tarkoittaa hyvästien heittämistä ja prostit-verbi taas anteeksi antamista. Hyvästien heittäminen on siis molemminpuolista anteeksi antamista.

Sivumennen sanoen, venäläiset eivät tainneet ihan loppuun asti miettiä sananvalintaa kehottaessaan vihollisen sotilaita toisessa maailmansodassa huutamaan antautumisen merkiksi: Hitler kaputt, proštšaj Moskva! (Гитлер капут, прощай Москва!). Helpompikin sana olisi varmaan löytynyt.

Kun Haavikko on pannut kirjansa motoksi Baudelaire-sitaatin Olla suuri mies ja pyhimys itselleen, näen asiassa ilmeistä itseironiaa, mutta ei se ihan loppuun asti mene. Minusta ei koskaan tule Prosperoa, vanhaa viisasta miestä, hän lausahtaa, sanoen kuitenkin samaan hengenvetoon: Mutta nimi on enne.

Kirjoittajan tahtoonhan joudumme tyytymään. Hän on tämän kuvansa maalannut. Itse hän sanoo esittävänsä tosiasiat ilman tulkintaa, mitä voisi nimittää primitivismiksi, mutta sellainenhan kuuluikin ns. modernistien ihanteisiin. Tukinnat saa sitten esittää se, joka tahtoo tai jättää esittämättä.

Prospero-niminen hahmo löytyy Shakespearen näytelmästä Myrsky ja romaanisissa kielissä se tarkoittaa kukoistamista. Haavikko haluaa nyt siis mitä ilmeisimmin kertoa nimenomaan kukoistuksestaan ja se sallittakoon, onhan se yleensä aina miellyttävämpääkin luettavaa kuin kurjuuden kuvaukset, vaikka kuvattava sitten olisi aivan erityisen säälittäväkin.

Muistelmiksi kirja on kuitenkin, etenkin alkuosaltaan omituisen ohutta tekstiä, mikä saattaa johtua siitä, ettei lukija usein ymmärrä sen piilotettuja latauksia. Joka tapauksessa se tuntuu lähinnä liiketoiminnan kronikalta, höystettynä erilaisten ihmisten varsin mitään sanomattomalla kuvauksella.

Varsin paljon kirjoittaja selostaa ja siteeraa omaa tuotantoaan ja sieltähän noita aforismeja ja paradokseja aina löytyy. Miksipä sepittää uusia, kun niitä on jo tehty riittävästi?

On siellä toki kiinnostavia kohtia, hätkähdyttäviäkin. Käy muun muassa ilmi, että niin sanottuja Kekkosen muistelmia kirjoittaessaan Haavikko sai käyttöönsä hyvinkin intiimiä aineistoa. Siihen hän ei olisi pieteettisyistä halunnut tutustua ja joutui katumaan sitä… No, kaikkeahan ei tarvitse julkaista, mutta että edes lukea!

Henkisesti Haavikko oli todellinen liikemiestyyppi ja ylpeili siitä. Juuri hän pani kuntoon Otavan ja Yhtyneet Kuvalehdet ja omilla bisneksillään myös oman taloutensa. Eipä noita taloudellisia onnistujia olekaan runoilijoidemme piirissä pahemmin näkynyt.

Tavattoman työteliäs hän myös oli. Erilaisia librettoja ja korkeasti palkittuja runokokoelmia tuli kuin liukuhihnalta ja arvostusta riitti niin koti- kuin ulkomailla.

Sosiaalinen elämä näyttää aika tylsältä lukuun ottamatta naisten kanssa vietettyä aikaa, mutta sitäkin kuvataan tarkemmin vain vaimojen osalta, mikä lienee reilu ja kohtuullinen ratkaisu.

Haavikko esitti myös Suomen historiasta omia skenaarioitaan, jotka olivat todella yhtä mielenkiintoisia kuin epäsovinnaisia.

Pamfletti Kansakunnan linja sai osakseen vastalauseiden myrskyn, sillä se oli vähintäänkin kymmenen vuotta aikansa edellä, luultavasti enemmänkin. Maamme historiasta oli melko nopeasti kehitetty irvikuva, joka muistutti suuresti neuvostoliittolaista sodan ajan propagandaa ja sen Haavikko korjasi kertaheitolla, vetäen tietysti samalla maalia vähän yli laitojenkin.

Hän ei kuitenkaan ollut mikään tohtori Pangloss, joka olisi nähnyt ympärillään aina vain parhaan mahdollisen maailman. 1900-luvun alku oli hänen tulkinnassaan suuri keinottelu, jossa peli oli raakaa ja ihmiset pelkkiä nappuloita.

Valtion kohtuutonta ylistystä, etatismia Haavikko myös vieroksui ja näyttää suuresti järkyttyneen Mikkelin tunnetun panttivankidraaman johdosta, jolloin valtion edustajat presidenttiä myöten menivät tukemaan tekoa, joka Haavikon mielestä oli yksinkertaisesti murha.

Etatismista Haavikko joutui polemiikkiin myös Matti Klingen kanssa, jälkimmäinenhän tunnetusti on arvioinut valtiolla olleen maamme historiassa merkittävä myönteinen rooli kansakunnan idean kantajana. Haavikko korosti kansalaisyhteiskunnan sorronalaisuutta ja alentui argumentoinnissaan peräti nimittämään Klingeä antisemiitiksi. Tämä näyttää olleen hänen niin sanoakseni huomattavin anti-intellektuaalinen urotyönsä, ainakin tämän kirjan puitteissa.

Joka tapauksessa Haavikko pysyi yleensä aina itsenäisenä henkenä, joka teki ainakin omasta mielestään kansakunnan suurista kysymyksistä oikeita analyysejä etukäteen. Asia koski muun muassa lamakautta ja sen hoitamista. Devalvaation pidättelyssä yritettiin mahdotonta ja pitkittyessään ongelma vain paheni.

Haavikko on ollut omalla linjallaan myös ylistäessään Mannerheimin viisautta keväällä 1944. Suurten voimien keskittäminen kannakselle, mikä monien mielestä olisi pitänyt tehdä, olisi ollut turmion tie, hän katsoo. Vain reservit ratkaisivat ja niiden aika tuli silloin ja vasta silloin, kun suurhyökkäyksen paikka oli todettu.

Haavikko oli epäilemättä tasavallan toisinajattelija. Omaan tyyliinsä hän kyllä sanoo olleensa vain ajattelija aikana, jolloin ajattelu ympäristössä oli lakannut.

Loppuvaiheessa ajattelijan toiminta meni jo aika villiksi, mutta siitä muistelmat eivät kerro.

Ihan lopussa kirjoittaja esittää pitkän litanian syntejään ja kuvitelmiaan. Hän kertoo vieläkin katuvansa sitä, ettei tappanut vääpeliä, joka potkaisi häntä väärän ampuma-asennon johdosta. Tuota kirjoitettaessa ei kukaties vielä ymmärretty, että juuri tuollaiset kuvitelmat ovat erittäin vakava rikos, jollaisen takia ihmiseltä edellytetään ns. tehokasta katumusta. Sellaista ei siis kirjassa näy. Päinvastoin.

Lisäksi tuolta loppusivulta ilmenee, että kirjoittajalla on myös ollut taipumusta patologiseen humalaan tai/ja muihin vastaaviin mielipuolisuuskohtauksiin. Hän on parikin kertaa yrittänyt heittää talon isännän lasi-ikkunan läpi ulos, heittänyt pellolle kirjoituskoneen, potkinut rikki radiokaapin ja huonekaluja, särkenyt keramiikkaveistoksen, kameroita ja kelloja ja niin edelleen.

On tavallaan helpottavaa, ettei muistelija kerro sen enempää näistä tapahtumista. Miksipä me niistä haluaisimme tietää. Sehän olisi vähän kuin sellaisen modernin teatterikappaleen katsomista, jonka keskeisenä aiheena on sen näyttäminen, kun sankaritenori lyö vaimoaan.

Näistä muistelmista puuttuu siis sellaista ainesta, jota nykykielellä sanottaisiin herkulliseksi ja sitä voinee pitää lähinnä myönteisenä asiana. Aika kuivat ne kyllä ovat, vaikka tekevät hyvin selväksi sen, että muistelija oli merkittävä mies Mutta senhän kai uskomme muutenkin.

Oikeinkirjoitukseen olisi kyllä pitänyt kiinnittää enemmän huomiota.

 

What do you want to do ?

New mail