Savonlinnasta ja seudulta

 

What do you want to do ?

New mail

Sano Liljeplaat…

 

Ville Vilén, Kadonnutta Savonlinnaa etsimässä. Matkailukaupungin synty, Savonlinnan maakuntamuseo 2020, 151 s.

 

Savonlinnasta on tehty aika lailla kirjoja ja sen tämä pieni, mutta monella tapaa merkittävä kaupunki ansaitseekin. Sehän on ollut tärkeä koulukaupunki, metalliteollisuuden, etenkin telakoiden ja vähän muunkin teollisuuden keskus ja vilkas turistikaupunki, Saimaan solmukohta.

Sitä paitsi kaupungeilla oli suuret talousalueensa: niissä ilmestyivät lehdet ja niistä käytiin ostamassa niin kestokulutustavarat kuin viinaksetkin. Vaikka asukkaita kaupungeissa oli 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa vähän, olivat ne kokoansa tärkeämpiä.

Tämä kirja perustuu vanhoihin valokuviin ja painotyö on kerrassaan upeata. Siinä samalla huomaa, miten nopeasti on hävinnyt lähes jäljettömiin se puukaupunki, jonne 1950-luvulla tultiin pukua ostamaan ja virkistäytymään samalla vaikkapa Kuutin kahvilassa, kuuman mehun ja omenaleivoksen parissa. Kaikki oli siellä hyvin tyylikästä ja hyvin kaupunkilaista.

Kaupungin muuan erikoisuus olivat valtavat puhelinjohtojen viidakot. Niiden kasvamisesta huomasi lähestyvänsä suurta keskusta, joka avautui yhtäkkiä, pian Laitaatsillan telakan jälkeen. Jordanin valssimyllyn mahtavat siilot tervehtivät tulijaa ja keskussairaalan pilvenpiirtäjä, Impilinna, kertoi, ettei tässä olla enää maaseudulla. Kyrönsalmen silta kuului tekniikan ihmeisiin, kuten myös vilkas rautatie.

Vasta 1960-luvulta lähtien pantiin kaupungissa puutalot matalaksi. Siinä hulinassa hävisi ensimmäisten joukossa Nälkälinna eli Hungerpori, jonka paikalle sijoittui uusi, matala kirjasto. Sekin on pantu viralta jo vuosikymmen sitten.

Kivitaloja oli hyvin harvoja: ennen sotia olivat jo syntyneet Kyrönkartano (Linnanhovin talo) ja Miljoonatalo sekä Puistokadun kansakoulu. Tottintornit nousivat puutalojen viereen, mutta And. Auvisen tukkukaupan puiset rakennukset hävisivät vasta hiljattain, siis jokunen vuosikymmen sitten.

Yksi vanha rakennus kiinnittää kaikkien kuvien joukossa huomiotani. Se esittää nykyistä matkailutoimistoa, jonka kirja kertoo olleen Kustaa Laukkasen itselleen suunnitteleman.

 Laukkanen oli itseoppinut rakennusmestari Otavanniemeltä, entisen vuoden 1743 rajan riitamaan tienoilta ja Sulkavan rajalta. Hän toimi aluksi nikkarina Sulkavalla ja hänestä tuli pian kaupungissa hyvin merkittävä rakentaja, joka urakoi muun muassa Savonlinnan lyseon ja vastasi aikanaan myös Tuomiokirkon urakasta.

Laukkanen osallistui myös Savolan sahan toimintaan ja urakoi sen rakentamisen, laivahommatkin kiinnostivat, totta kai. Tämä nykyinen matkailutoimiston talo oli Laukkasen itselleen suunnittelema ja todella mahtava sen ajan kaupunkitaloksi. Sittemmin siinä toimivat tyttölyseo ja sen jälkeen yhteiskoulu, jossa minäkin opiskelin vuosina 1962-1965.

Mutta takaisin tuohon Puistokatu 1:n taloon. Laukkanen rakensi sen vuonna 1895 ja se toimi aluksi sekä asuntona että liiketalona, kunnes tuli konkurssi ja talon osti vuonna 1901 Emil Liljeblad.

Emil oli Sulkavan suuria ahväärimiehiä, jolla oli pitäjän suurin laivastokin, samaan aikaan neljä höyrylaivaa.

Hän omisti vähän aikaa myös nykyisen kotitaloni, Korholanmäen, jonka myi vuonna 1899, juuri Helmikuun manifestin aikoihin Gutzeit Ab:lle 48000 markan hinnasta. Nykyrahassa se vastaa noin 220 000 euroa.

Muistona Liljebladin ajasta olivat Parkkolaharjulla, nykyisen vesitornin luona suuret kivenlohkareet, jotka Liljeblad oli tarkoittanut uuden päärakennuksensa nurkkakiviksi. Ne ovat siellä vieläkin.

Isäukon välittämän perimätiedon mukaan Emil oli jonkin verran korskea herra, joka joskus oli lausahtanut: Nämähän ei ole kuin paskaa vaan, tarkoittaen sulkavalaisia asiakkaitaan. Siitä tulikin sananparsi Paskaa vaan, sano Liljeplaat. Se löytyy vieläkin googlaamalla ja näyttää jostakin syystä tulleen tallennetuksi Heinävedellä. Voihan se olla, ettei koko sananparsi oikeastaan liitykään kunnianarvoisiin sulkavalaisiin.

Joku varmaan tietää Emilistä enemmänkin? Sulkavalla hän näyttää vaikuttaneen paitsi liikemiehenä, ainakin myös kirkkoväärtinä, joten yhteisten asioiden harrastustakin on ollut.

Vilénin varsin kiinnostava kirja paljasti joka tapauksessa yllättäen senkin seikan, että 1960-luvulla siirryin yhdestä Liljebladin entisestä talosta toiseen, kun menin Savonlinnaan koulukortteeriin ja aloin käydä lukiota Puistokatu 1.n mahtavassa kivitalossa.

Luulenpa, että se elvyttää paljon muistoja kaikkien niiden mielissä, joille Savonlinna on viimeisten puolen vuosidadan verran ollut se Kaupunki, jonne on aina silloin tällöin ollut matkustettava, ellei nyt ole jo sattunut siellä valmiiksi asumaan.

Kiinnostava kirja!