Cancel democracy

 

What do you want to do ?

New mail

Ajan merkkejä

 

Der Spiegel- lehden tuoreesta numerosta sattui silmiini Andreas Rödder-nimisen historioitsijan kolumni Uusi systeemikysymys (Die neue Systemfrage). Otsikolla kirjoittaja viittaa siihen, että koko elämänmuodostamme, sen arvosta ja kohtalosta on kysymys, se on siis vaakalaudalla.

Itse asiassa kohteena on niin sanottu cancel-kulttuuri, jota kirjoittaja pitää kyllin merkittävänä asiana analysoidakseen sen väittämiä ja jopa argumentoidakseen sitä vastaan. Myös itse tämä arvovaltainen lehti näyttää olevan samalla kannalla, sillä se lupaa julkaista tähän teemaan liittyviä debatteja lähiviikkoina enemmänkin.

Joka tapauksessa siis kirjoittaja katsoo, että nämä muodikkaiden identiteettiliikkeiden ja wokenessin kannattajat leimaavat koko yhteiskuntajärjestelmämme ja kulttuurimme kelvottomaksi. Kyse ei siis ole vikojen korjaamisesta, vaan koko systeemin romuttamisesta.

Historiaa hieman tuntevalle tämä ei kyllä kuulosta erityisen uudelta. Kun päämäärät vielä ovat niin tavattoman heppoiset kuin pyrkimys erilaisten vähemmistöjen tasa-arvoon (mainio ilmaus: Benachteiligungsausgleich) ja mielensäpahoittamisen minimointiin, tuntuu epäkohtien ja reaktioiden epäsuhta aivan huikealta.

Toki yhteiskunnan murskaajilta puuttuu myös siihen tarvittava alkeellisinkin ohjelma ja lisäksi vielä varteenotettava kannattajakunta.

Koko lapsellinen liike on sitä paitsi liikkeellä aivan heppoisilla argumenteilla, joita vielä käytetään aivan tökerösti kuten kirjoittaja esittää. Essentialismia kammoksuvat postmodernistit omaksuvatkin toisaalla muitta mutkitta essentialistisia argumentteja, heidän kritiikkinsä ei noudata alkeellisimpiakaan tieteellisen argumentoinnin periaatteita, kuten kritiikin viemistä konkreettiselle tasolle. Sitä paitsi kaksoisstandardit kukoistavat ja niin edelleen.

Maininnan arvoista kuitenkin on, että antirasismin ja gender-politiikan nimeen vannovia aktivisteja on jopa kunnioitettu korkeimman tason myötäilyllä, vaikka kyseessä on suora hyökkäys koko yhteiskuntaa vastaan eikä mikään pyrkimys asioiden korjaamiseksi.

Kirjoittaja peräänkuuluttaakin vastaliikettä demokraattisen yhteiskunnan suunnalta. Miksi tällaiseen vain reagoidaan? Eikö yhteiskunnan taholta olisi haastettava moiset suunpieksäjät (epiteetti on minulta) avoimeen debattiin tulevaisuuden suurista strategioista?

Äkkiä ajatellen tällainen tuntuisi suunnilleen samalta kuin että lähdettäisiin debattiin niiden kanssa, jotka väittävät maata litteäksi tai uskovat, että mieskin voi tulla raskaaksi ja synnyttää.

Mutta kyllä tilanne taitaa nyt olla se, että terve järki on käynyt jo sen verran harvinaiseksi ja uhanalaiseksi luonnonvaraksi, että sitä on ihan tosissaan ruvettava puolustamaan kaikilla tasoilla, mikäli koko sivilisaation rapautumista halutaan edes jarruttaa.

Menneiden vuosikymmenien joukkoliikehdinnöillä oli usein takanaan rationaalinen, olkoonkin että virheellinen ideologia.

 Kuviteltiin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisen tuovan mukanaan suorastaan yleisen onnen tilan, jossa kukoistaisivat rauha, oikeudenmukaisuus ja yleinen vauraus. Vain pieni loiseläjien klikki hyötyi vallitsevan järjestelmän säilyttämisestä, kun taas koko muu maailma joutui kärsimään.

Se utopia käytiin kokeilemassa. Näyttää siltä, ettei nykyisillä riehujilla sen sijaan olekaan enää mitään varsinaisia utopioita, vaan  ainoastaan kokoelma sekavia fraaseja ja fiksoitunut kuvitelma siitä, että heitä vastassa on katala ja ilkeä vihollinen, joka olisi saatava tuhotuksi.

Marx ja hänen seuraajansa uskoivat teollisuusproletariaatin olevan ihanteellista ja hyveellistä väkeä, joka oli hyvin tietoinen suuresta päämäärästään, joka oli viime kädessä kaikkien yhteinen onni.

Näyttää siltä, että mikäli nykyisille riehujille voisi löytää yhteisen nimittäjän, mikä ei ole niinkään varmaa, se oisi aivan jotakin muuta. Kenties sellaiseksi voisi kelvata slummimentaliteetti.

Yhdysvalloissa on jo kauan ollut tapana, että kun joukkojen mielialaa saadaan joidenkin yksittäisten tapahtumien avulla kiihotettua, aloitetaan yleinen roskaväen mellakka, jossa pääasiana on ryöstäminen, vandalismi ja summittainen väkivalta.

 Ilmiö näyttää aika suuressa määrin keskittyvän tiettyihin ihmisryhmiin, joiden kyky pitkäjänteiseen työskentelyyn, loogiseen ajatteluun ja turhautumien kestämiseen on rajoittunut.

Kyseessä voisi siis sanoa olevan tietyn lapsenomaisuuden syndrooman, joka ilmenee vajaasti kehittyneenä yhteiskuntakelpoisuutena. Demokratia on vaativa laji ja se edellyttää sosiaalista kypsyyttä. Tutkimukset näiden ominaisuuksien keskittymisestä erilaisiin ympäristöihin ja korreloinnista eri muuttujien suhteen ovat varmaankin mielenkiintoisia. En ole niihin tarkemmin perehtynyt.

Kiinnostavaa on, että esimerkiksi taannoinen Black Lies Matter -liike, täydellisestä anti-intellektuaalisuudestaan ja suoranaisesta lapsentasoisuudestaan huolimatta on kuitenkin saattanut levitä Amerikasta muille mantereille ja aivan erityisesti yliopistonuorison piiriin. Tämä antaa aihetta tiettyihin pohdintoihin viime mainitusta asiasta, mutta ne eivät mahdu nyt tähän.

Joka tapauksessa asia näyttää olevan yhteydessä siihen seikkaan, että Amerikka, tarkoittaen Yhdysvaltoja, on kuin onkin nykyisen länsimaisen kulttuurin keskus ja se majakka, jonka mukaan muu maailma suunnistaa, ainakin läntisellä pallonpuoliskolla. Sieltä tukevia muoteja seurataan orjallisesti ja kaikesta päätellen ne ovat aivan immuuneja rationaaliselle kritiikille. Yhtä hyvin voisi kritisoida television saippuasarjaa.

Kun demokraattiset menettelytavat ja itse asiassa koko demokratian idea nyt on Amerikassa joutunut halveksumisen alaiseksi, ei ole mikään yllätys, että samat asenteet pursuavat täälläkin somessa, jossa otetaan kantaa tuon ihannemaan asioihin samalla kiihkeydellä kuin kotimaan politiikkaan.

Usein nämä asiat näyttävät suorastaan sotkeutuvan keskenään ja vaikutelmaa vielä lisää se, että useat henkilöt haluavat ilmaista mielipiteensä englanniksi, mikä kenties heidän mielestään kuulostaa vakuuttavammalta. Muistamme, miten simplicissimus Hippolyte Sodassa ja rauhassa esitti aina tarvittaessa typeryytensä ranskaksi, kun halusi niille erityistä kunnioitusta.

Kielellä ei tässä tietenkään ole väliä, mutta mitäpä olisi sanottava sen tasoisesta suhtautumisesta koko demokratian ideaan, joka ilmenee esimerkiksi riemuitsevasta twiitistä, jonka mukaan Amerikka tervehtyy nyt, kun punaniskat siivotaan pois poliisista ja julkisista viroista.

Tämän kuolemattoman ajatuksen ilmaisi muuan suomalainen intellektuelli, entinen yleisradion pääjohtaja ja ns. rakkauden puolueen idean keksijä.

Hankkiutuminen eroon vastustajista ei kukaties ole se demokratialle kaikkein ominaisin tapa toimia. Pyhänä on demokratiassa totuttu pitämään myös oikeutta lausua mielipiteensä. Kun Twitter, Facebook ja vastaavat alustat läksivät mukaan politiikkaan, ne samalla tallasivat anturoidensa alle demokratian yhden tukipylvään eli sananvapauden.

Kun ne nyt asettivat Yhdysvaltain presidentin 12 tunnin pannaan (muistaakseni), ne syyllistyivät jo uskomattomaan oman käden oikeuteen. Sellaista valtaa ei mikään demokraattisesti vastuunalainen taho ole niille antanut eikä voisikaan antaa.

Nettiroskaväki ei kykene tällaisia asioita arvostelemaan eikä ilmeisesti haluakaan. Suosionhuutoja kuului Suomessakin: It should have been forever -what a looney!

Meren maun maistaa pisarasta. On ollut masentavaa huomata, miten piittaamattomia demokraattisesta järjestelmästä myös meillä on nettikommenteissa oltu jo hyvän aikaa. Kun demokraattisesti valittuja valtioelimiä savustetaan viroistaan massahulinoinnilla, riemuitsevat monet meilläkin ilman estoja, jos tulos vain on heidän mielensä mukainen.

Tämä kehitys on vaarallista. En tiedä, olemmeko tässä maassa siinä vielä pitkällä, mutta merkit ovat selvät. Yhdysvallat on enemmän kuin vain yksi demokratia muiden joukossa. Kun koko järjestelmä nyt joutuu siellä halveksimisen alaiseksi, se voi olla alku sen yleiselle rapautumiselle.

Toistaiseksi meillä ei vielä ole kehdattu avoimesti kehottaa piittaamattomuuteen demokratian periaatteista, mikäli väärät tahot näyttävät menestyvän niiden puitteissa. Ruotsissa tällaistakaan asennetta ei ole erityisemmin välitetty verhota.

Demokratiaa ja koko länsimaista yhteiskuntaa ei nyt ole haastamassa mikään vaihtoehtoinen ideologia, sen sijaan se näyttää horjuvan lähinnä vajaaälyiseltä vaikuttavan roskaväen mob rulen edessä.

Tunkeutujat on helppo ajaa pois sieltä, minne he eivät kuulu. Sen sijaan se vahinko, joka arvottomasta poliittisesta pelistä koituu koko demokratian idealle, voi tuoda mukanaan pysyvämpiäkin vahinkoja.

Demokratia on ollut maailmassa puolustuskannalla ja perääntymässä jo hyvän aikaa eikä ole mahdotonta, että uusi aikakausi kuuluukin jollekin muulle järjestelmälle. Systeemistä tässä on jo kysymys, enemmän tai vähemmän.