Tolkku takaisin?

 

Terveen järjen vastaisku

 

Internetin ihmeellisessä maailmassa näyttää lähes kaikki olevan mahdollista. Liisan seikkailut Ihmemaassa eivät ole paljon mitään sen maailman rinnalla, joka tässä ja nyt avautuu tietokoneen ruudulta vanhalta tuvanpöydältäni ja jota samassa paikassa aiempina vuosisatoina ruokailleet menneet sukupolvet olisivat luultavasti paenneet kauhun ja epäuskon vallassa.

Sehän on maailma, jossa setien muuttuminen tädeiksi on ihmeistä vähäisimpiä. Siellä koiraskin poikii ja suomalainen maalaisköyhälistö kaikessa menneessä kurjuudessaan muuttuukin suit sait primitiivisten kulttuurien riistäjäksi. Sen jälkeläisiä tässä ja nyt vaaditaan jo pelkän ihonvärinsä vuoksi kollektiiviseen vastuuseen kaikista niistä ongelmista, joita toisenväriset ihmiset tässä maailmassa eilen, tänään ja huomenna kokevat ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kaiken tämän karnevaalihössötyksen ja mielipuolisuuden keskellä käsiini joutui myös siltä samalta suunnalta singonnut paperi, jossa on hahmoteltu normaali, inhimillinen reaktio tuohon meille nykyään jo joka tuutista totena tarjottuun satumaailmaan, joka näyttää aikaansaadun yhdistämällä Lewis Carrollin ja Grimmin veljesten mielikuvitus normaaliin pohjoismaiseen arkipäivään.

Miten tervejärkisen ihmisen tulisi orientoitua tuossa viidakossa, jossa koko ympäristö on virutettu ja venytetty tuiki tuntemattomaksi ja ihmisestä itsestäänkin on tehty karikatyyri, jota tarjotaan hänelle peiliksi ja esikuvaksi?

Lyhyen yhteenvedon siitä, miten palata normaalisuuteen tarjosi tuossa paperissa esitetty uusi dekalogi, kymmenen käskyä, jotka on selitetty kuin katekismuksessa ikään. Perinpohjaisempaa selitystä haluaville tarjotaan jokaisesta käskystä peräti kokonainen filosofinen traktaatti, jonka tarkoituksena näyttää olevan antaa vastaisku niille pahantahtoisille radikaaleille oikotulkinnoille, joita on odotettavissa.

Tässä on tämä dekalogi kaikessa ytimekkyydessään:

§1) En valikoi ystäviä tai yrityksiä poliittisin perustein.

§2) En usko ”yhteyssyyllisyyteen”.

§3) En usko kiellettyihin sanoihin.

§4) Kieltäydyn teeskentelemästä ”valveutuneisuutta”.

§5) Vastustan syrjintää aina ja kaikissa muodoissaan.

§6) Vastustan epämääräisiä leimoja.

§7) Olen avoin mielipiteistäni.

§8) Mikäli en ole tehnyt mitään väärää, en pyydä anteeksi.

§9) En samaista moraalia ja politiikkaa.

§10) En osallistu kohukulttuuriin.

 

Paperi ei pyri esiintymään ajattelun uutena ja ennennäkemättömänä saavutuksena, vaan se haluaa yksinkertaisesti alistaa radikaalin muodin synnyttämän fantasiamaailman normaalin terveen järjen kritiikille ja osoittamaan, missä ja miten sen sisältämät ilmeiset mielettömyydet ovat syntyneet ja miksi normaalilla järkevällä ihmisellä ei ole mitään syytä ottaa niitä tosissaan.

Sen, joka haluaa puolustaa tuota muodikasta, niin sanotun identiteettipolitiikan ja antiessentialismin nimiin vannovaa humpuukia ja on kukaties jo suorastaan sitoutunut siihen, on ehdottomasti syytä miettiä vielä kerran ajattelunsa perusteita ja tuon ideologian suhdetta todellisuuteen. Tässä on nyt haaste siihen.

Pentti Saarikoskelta kysyttiin kerran, mitä radikalismi oikein on? Lingvistinä tuo vuosisataisnero keksi vastata, että se merkitsee vain juuriin menevää ajattelua (radix=juuri), mikä oli yhtä lakoninen kuin harhaanjohtavakin väite.

Kaikki merkittävät ajattelijat ovat pyrkineet menemään käsittelemiensä asioiden juurille saakka, mutta vain pientä osaa heistä voidaan nimittää radikaaleiksi. Kysymyshän on siitä, ettei se, mitä nimitämme radikalismiksi, suinkaan ole mitään ajattelua ylipäätään, vaan poliittinen suuntaus ja politiikkahan taas on tahdon eikä ajattelun asia. Sen tarkoituksen on muuttaa maailmaa eikä ymmärtää sitä.

Asiallisempaa olisikin nimittää radikalismia sellaiseksi poliittiseksi toiminnaksi, joka hylkää ajatuksen siitä, että yhteiskunnallisen toiminnan historiallisilla juurilla ja niiden suhteella ihmisluontoon voisi olla käytännöllistä merkitystä tuon toiminnan mahdollisuuksien kannalta.

Toisin sanoen siis radikalismi tarkoittaa nimenomaan historiallisten ja ihmisen lajiolemukseen liittyvien juurien katkaisemista poliittisessa toiminnassa, juuretonta politiikkaa.

Antiikin ajattelijat menivät kyllä hekin yhä uudelleen asioiden juurille pyrkiessään ymmärtämään, mitä ihminen on ja mitä hänestä siis voisin tulla -ja mitä ei.

Aristoteleen ajatus ihmisen olemuksesta (essentia) oli keskeisen tärkeä pyrittäessä luomaan sellaisia yhteiskunnallisia instituutioita, jotka saattaisivat olla kestäviä ja tuottaa onnellista elämää, mikä tarkoitti juuri ihmisen lajityypillisten tarpeiden tyydyttämistä ja hänessä piilevien mahdollisuuksien vapauttamista. Kuten porkkanan siemenistä on turha yrittää kasvattaa mäntyjä, on ihmislapsestakin turha yrittää kasvattaa rationaalista robottia.

Platon saattoi hyvinkin hahmotella Utopian, mutta ymmärsi hyvin, ettei se kuulunut mahdolliseen maailmaan. Sen tavoitteleminen olisi merkinnyt radikaalia politiikkaa ja ollut tuomittu epäonnistumaan. Toki hän sai seurailijoita, jotka eivät ymmärtäneet tuota perusasiaa.

On miltei uskomatonta havaita, miten nykyinen, amerikkalaista juurta oleva radical chic on filosofiselta tasoltaan painunut selvästi länsimaisen filosofian perustajaisien saavutusten alapuolelle ja asettaa nyt yhä uudelleen inhimillisen käyttäytymisen mittapuuksi hihasta vedettyjä väittämiä ja tavoitteita. Niissä viis veisataan ihmisen lajityyppisistä ominaisuuksista (essentialismi on kirosana) ja rakennetaan utopiaa (missään sijaitsematonta valtakuntaa), jossa ihmisten elämän tarkoitus ja suhteet lajitovereihin määräytyisivät jonkin abstraktin periaatteen, kuten kuviteltujen valtasuhteiden mukaisesti.

Tällä palstalla usein nähdyt viittaukset siihen, että kyseessä on henkinen taantuminen keskiaikaiseen käsiterealismiin, tuntuvat valitettavan todenmukaisilta.

Mutta mitäpä laumaolennoksi tuomittu ihminen voi tehdä? Journalistit, nuo paljon pilkatut sopulit, eivät kaikista kuvitelmistaan huolimatta ole tämän prosessin todellinen liikkeelle paneva voima. Ilman keskivertokansalaisen pakottavaa tarvetta mennä virran mukana (comme il faut, sanottiin ennen ja tuo sanonta kertoo oleellisen) olisi tolkku myös jouralismin vallitsevana lähtökohtana.

Mikään nykyinen irrationaalisen kiihtymyksen aalto BLM-ilmiöstä demonstratiivisen feminismin kukkasiin ja LBQTS:n kaikenkattavaan arvojen uudelleenarviointiin ei olisi mahdollinen ilman tuota ihmisluonnon laumaantumistaipumusta.

Nyt radikalismia pidetään itsestään selvästi kaiken vakavasti otettavan politiikan lähtökohtana. Tästä löytyy yhä uudelleen selväsanaisia todisteita lännen johtavista NYRB:in kaltaisista kulttuurilehdistä.

Ihmiskunta ei kuitenkaan ole mikään monoliitti, vaan jokainen poliittinen liike synnyttää aina sentään myös yhteiskunnallisen vastavoiman. Tolkun julistus on poikkeuksellisen laadukas ja tasapainoinen esimerkki sellaisesta.

Onpa kiinnostavaa nähdä, missä määrin sen vastavoima eli hallitseva radical chic ryhtyy ja kykenee älylliseen debattiin sen kanssa ja missä määrin se jää pohjalle makaamaan, omalle normaalille tasolleen, jolloin järki korvataan tunteella ja ajattelu loukkaantumisella ja pahalla tahdolla.

Mutta radikalismihan, kuten sanottu, ei sinänsä ja oleelliselta osin ole ajattelua lainkaan ja sille tuskin vakavassa mielessä edes sukua. Ehkäpä tässä nyt siis tarjotaankin väärän tason vastinetta sellaiselle irrationalismille, joka rakentuu ennen muuta emotionaaliselle, narsistiselle tyydytykselle ja suuruusharhoille. Pianpa se nähdään.