Twiittien vietävänä

 

Ketä täällä rulettaa?

 

En ole nykyistä hallitusta erityisemmin arvostellut, saati nälvinyt, koska en ole muutenkaan päivänpolitiikkaa kommentoinut. Epäilemättä sen tilillä on monenmoista minun ja monen muun mielestä ikävää ja vahingollistakin, mutta niinhän se aina on.

 Tapanahan on, että hallitus suosii omiaan ja samanmielisiään, mutta samalla ainakin yrittää selittää, miten se hyödyttää koko sitä kokonaisuutta, jonka asioita se on valtuutettu hoitamaan siihen asti, kunnes eduskunta toisin päättää. Juuri tällä hetkellä hallitusvastuu on uskottu vasemmiston ja vihreiden käsiin, joita pari muuta puoluetta vielä on ilmeisen epäitsekkäästi halunnut ruveta säestämään.

Ne, jotka eivät kannata vasemmistolaista tai vihreän ideologian politiikkaa, ovat siis oppositiossa, kuten poliittinen järjestelmämme edellyttää. Heidän tehtäviinsä kuuluu hallituksen toimien arvosteleminen. Kaikkien etuja ja näkemyksiähän hallitus ei aja eikä voisikaan. On oleellisen tärkeää tuoda julkiseen keskusteluun myös se vaihtoehtoinen näkökulma, jota hallitus ei edusta.

Sen asian voi hoitaa huonosti tai hyvin, tyylikkäästi tai vähemmän tyylikkäästi. Oppositio voi olla hengeltään rakentava tai sitten vaikka demagoginen ja syyttää hallitusta sellaisestakin, mitä se myös itse tekisi, jos voisi.

Kaikkihan tässä riippuu osapuolten tasosta. Mikäli oletetaan, että opposition kannattajat ovat keskimäärin hölmöjä, syntyy suuri kiusaus virittää hallituksen kritiikki juuri sen mukaisesti. Matalimmillaan taso voi olla pelkkää nimittelyä, mutta sellaiseenkin saattaa sisältyä viittauksia tärkeisiin poliittisiin painolasteihin.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa sellaisia kuin Valco-Sorsa, Sapeli-Simonen, Ahti Itäkarjalainen ja niin edelleen. Joskus köllinimet ovat hyvinkin epäonnistuneita, kuten vaikkapa Esko Pula-aho, mutta onhan siinäkin nyt edes kielteinen konnotaatio.

Hallituksen arvostelu on demokratiassa kansan luovuttamaton oikeus. Vuosisatojen takaisen itsevaltiuden vallitessa oli sen sijaan mahdollista tuomita ihmisiä majesteettirikoksesta. Sattuneesta syystä meillä sellaista tapahtui niinkin myöhään kuin vähän yli sata vuotta sitten.

Saako hallitusta sitten suorastaan haukkuakin? Sen kieltäminen olisi kajoamista demokratian syvimpään olemukseen. Hallitukselle monet ovat aina vihaisia ja heillä on demokratiassa lupa käyttäytyä sen mukaan.

 Normaalin säädyllisyyden säilyttämistä vartioidaan kyllä lainsäädännöllä, mutta tavaksi on tullut, että niin sanottuja politiarikoksia (vanh.) eli hyvien tapojen rikkomista, kiroilua ja vaikkapa julkisella paikalla nakuilua katsotaan läpi sormien. Kyseessä eivät siis ole poliittiset rikokset, joita demokratiassa ei ole.

Poliitikon kunnian täytyy kestää paljon enemmän kyseenalaistamista kuin tavallisen kadunmiehen. Poliitikko on ehdoin tahdoin pyrkinyt käyttämään julkista valtaa, ja sitä mukaa asettunut toista mieltä olevien maalitauluksi.

Vaikka poliitikolle julkisesti esitettäisiin erittäin vakavia syytöksiä, vaikkapa lahjusten ottamisesta tai toimimisesta ulkovaltojen agenttina, on tapana ollut, ettei asianomainen kiinnitä niihin mitään huomiota, vaan jättää ne omaan arvoonsa. Vasta sitten, kun saadaan koottua todisteita ja viedään juttu syyttäjälle, tulee aika puhdistautua syytteistä.

Herkkänahkainen poliitikko, joka pahoittaisi mielensä pelkästä nimittelystä, olisi jo säälittävä hahmo, ihminen, joka on mennyt väärään paikkaan ymmärtämättä mitä sen luontaisetuihin kuuluu. Sellaisia ei nyt oikein tule Suomen aiemmasta poliittisesta historiasta mieleen.

Mutta, kuten sanotaan, me eletään uutta aikaa (oikeasti elämme ns. uusinta aikaa, mutta siteeraan tässä kansallisrunoilijaamme). Nyt koko hallitus näyttäisi olevan osallisena operaatiossa, jonka tarkoituksena on leimata siihen kohdistuneet, sävyltään kielteiset ilmaukset rikollisuuden poltinmerkillä.

Niin sanottu vihapuhehan on nykyään kriminalisoitu ja tuon, demokratian kannalta erittäin arveluttavan pykälän perusteella on jo kyetty suorittamaan poliittista vainoa.

Aivan uudella tasolla matkallamme kohti orwellilaista totalitarismia olemme kaiketi sitten nyt, kun hallitus itse on tilaamallaan selvityksellä ilmaissut pitävänsä itseensä kohdistettua, sävyiltään kielteistä puhetta juuri tuollaisena uusrikoksena -vihapuheena.

Till tidernapas har vi levat sanoisi vanha juureva asevelisosialisti Jahvetti.

Jahvetti irvi aikoinaan sitä uusdemokratiaa, jota ns. kansandemokraatit tyrkyttivät normaalin, länsimaisen demokratian tilalle väittäen, ettei jälkimmäinen mitään oikeaa demokratiaa ollutkaan.

Tässä näyttäisi nyt olevan kysymys samanlaisesta yrityksestä muuttaa normeja ja käsitteiden sisältöä. Erittäin merkittävää on, että se tehdään hallituksesta käsin ja jopa pääministerin äänellä. Kuvitelkaamme vain, mitä olisi tapahtunut, mikäli jokin aiempi hallitus olisi yrittänyt mitään vastaavaa.

Mutta ehkäpä tässä nyt suurennellaan asian merkitystä. Meidän pääministerimme nyt sattuu olemaan twiittailevaa sorttia, eikä sellainen genre mahdollista varsinaisesti älyllistä toimintaa.

Twiitit nyt ovat vain lyhyitä huudahduksia (tai esimerkiksi mölähdyksiä), joissa ilmaistaan joku tunnetila tai vastaava, ollaan jonkin asian puolesta tai sitä vastaan, iloisia, surullisia jne. Koko systeemi näyttää alun perin suunnitellun teini-ikäisille heidän erityistarpeisiinsa, mutta sitähän on tunnetusti ruvettu käyttämään jopa suurvaltojen huipulla ja meilläkin pääministeri on käyttänyt sitä jopa ulkopoliittisiin kannanottoihin.

Totalitaaristen yhteiskuntien olennaisiin, epädemokraattisiin instituutioihin kuuluu se, että valtio arvostelee kansaa.

Neuvostoliitossa tämä oli jokapäiväistä ja ilmeni esimerkiksi Pravdan pääkirjoituksista: kaikki oli niiden mukaan maassa hyvin ja jopa erinomaisesti -mutta (odnako)… Se mutta oli ennen pääkirjoituksen puoltaväliä tuleva  merkki, jonka jälkeen alkoi kansan syntien setviminen. Kansan oli jo aika tulla suuren isänmaan ja sitä edustavan työväenluokan arvoiseksi. Puutteisiin oli suhtauduttava leppymättömästi.

Ehkäpä meilläkin on nyt sama tilanne. Hallituksesta on lakattava puhumasta pahaa ja myönnyttävä siihen, että nyt hallitsevat naiset (eivätkä sen sijaan esimerkiksi vasemmistolaiset ja vihreät). Hallitus ei twiitin mukaan näyttäisi olevan lainkaan poliittinen vaan sen sijaan identiteettipoliittinen. Ymmärsivätköhän äänestäjät aikoinaan tämänkin asian? Ehkä he ensi kerralle ymmärtävät?

Mutta ehkäpä pääministerin twiitti oli sentään vain twiitti muiden joukossa, kaikkine tuon genren erikoisuuksineen. Twiitissähän sopii ja voi esittää nimenomaan emootioitaan, joko emojilla tai sitten ihan sanallisesti, mikä on vaativampaa. Jälkimmäisessä tapauksessa on joka tapauksessa asianmukaista puhua huolettomasti ja mielellään slangi-ilmauksilla.

Kirjakielinen ja älyllisesti haastava twiitti olisi kuin frakkiin pukeutunut vieras provinssi-rockissa. Englanninkieliset möläytyksen sen sijaan ovat enemmän kuin paikallaan: Hey man, got lost here, yeah?

Mikäli kyseessä on vain twiittailutason episodi, voidaan sille hymähtää. Mikäli sen sijaan on kyse laajemmasta operaatiosta, jonka järjestäjien tavoitteena on yrittää miltään osin kriminalisoida hallitukseen kohdistuva kritiikki, on tietenkin syytä asettaa heidän demokraattinen mielenlaatunsa vakavasti kyseenalaiseksi.

Toivotaan nyt, että hallitukseen kohdistuneiden nimittelyjen nostaminen pääministerin toimesta twiittitasolla esille osoittaa kaikkine englanninkielisine höläytyksineen vain huonoa makua ja harkitsemattomuutta eikä mitään sen vakavampaa. Yleensähän tyhmyyksistään voi oppiakin.