Älymystön toteemi

Pekka Tarkka, Pentti Saarikoski. Vuodet 1937-1963. Otava 1996, 620 s.

 

Antti Eskola joskus radikaalissa vaiheessaan luonnosteli kuvan kaikkein kauheimmasta ihmisestä. Kyseessä oli itse asiassa varsin tavanomainen poroporvari, jota kiinnosti vain oma onnensa, joka taas voitiin tyhjentävästi määritellä materiaalisin termein.

Pentti Saarikoskella tuohon luokkaan kohdistui ilmeinen viha, mikä on hieman erikoista sikäli, että kysymys oli varmasti kansan suuresta enemmistöstä ja sen kaikkien puolueiden kannattajista.

Sinänsä asia oli aivan luonnollinen. Nykyaikainen intelligentsija syntyi Venäjällä 1840-luvulla ja sen pääsyvaatimuksiin kuului poroporvarin vihaaminen. Kun Venäjällä ei varsinaista porvaristo ollut, suuntautui älymystön raivo sen eräänlaiseen korvikkeeseen.

 Tuossa vaiheessa kansan valtaenemmistö ei suinkaan kuulunut tai sitä ei laskettu kuuluvaksi tuohon vihattuun luokkaan (meštšanstvo). Se oli uhri, joka ei ollut vastuussa eläimellisestä tilastaan ja intelligentsijan tehtävänä oli sen valistaminen ja sen puolesta kärsiminen.

Meštšanstvo, joka oikeastaan ja tarkkaan ottaen oli Venäjällä selkeästi määritelty sääty, sai siten nimenomaan henkisen ulottuvuuden ja jopa kaikkein yläluokkaisin aines voitiin lukea henkisesti sen piiriin.

Länsi-Euroopassahan tapahtui vastaava ilmiö ja sielläkin voitiin havaita myös kansan romanttisia palvojia. Yleensä kuitenkin intellektuellit, hengen aristokraatit erottuivat jyrkästi kansasta, joka enimmäkseen koostui poroporvareista. Niiden merkitykseksi jäi, että he sekä maksoivat intellektuellien toimeentulon ja samalla sopivat hyvin heidän pilkkansa ja härnäämisensä (épatage) kohteiksi.

Oleellista intellektuelleille oli erottautuminen poroporvareista, joita lyhyyden vuoksi myös sanottiin porvareiksi. Saksassa käytettiin myös nimikettä Filister eli filistealainen, joka viittasi ylioppilaiden mielikuvitusleikkeihin. Käytössä oli myös Spiessbürger, joka viittasi porvarikaarteihin: vihollinen oli aseistettu ja piti hurjasti puoliaan.

Tässä tulee mieleen vanha ranskalainen viisaus, jonka mukaan sellainen otus saattoi härnättynä olla vaarallinenkin: Cet animal est très méchant: Quand on l'attaque, il se défend.  Porvaristo oli kyllin häpeämätön puolustautuakseen. Sen vuoksi ja vain sen vuoksi oli maailman valmistauduttava jopa väkivaltaan, kun viimeinen taisto oli edessä.

Intellektuellien kannalta oli olennaista jakaa ihmiskunta kahteen osaan: intellektuelleihin ja pikku(poro-)porvareihin. Jälkimmäisten kanssa tietenkin liittoutuivat kaiken maailman mustat voimat ja saivat tukensa niiltä.  Koko taantumuksen suuri valta yhteiskunnassa oli mahdollinen vain tuon pikkuporvarillisen aineksen henkisen ala-arvoisuuden takia. Olen kirjoittanut aiheesta kirjan, joten ei tässä siitä sen enempää (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=the+inner+adversary ).

Pentti Saarikoski, aikansa ilmiö, on mielestäni erityisen kiinnostava ja tärkeä juuri symbolina, itse asiassa älymystön toteemina. Hän yhdisti tiettyä joukkoa ja erotti sen muista. Epäilemättä häneen henkisesti liittyneet myös uskoivat hänen kauttaan pääsevänsä jotenkin osalliseksi korkeammista ja käsittämättömistä voimista.

Mikäli ajatellaan Saarikosken varhaisia runoja, tuonne vuoden 1961 Mitä tapahtuu todella- niteeseen saakka, voidaan tehdä se yleinen havainto, että ne olivat vailla kaikkea loogista sisältöä ja normaaleja käsitteitä. Täysin banaalien sanojen sijoittaminen harvoille tekstisivuille tuskin oli edes zen-buddhistisen koanin roolissa. Siihen oppiin Saarikoski näyttää tutustuneen vasta myöhemmin.

Voidaan tietenkin sanoa, että kyseessä todellakin oli aivan toisen tason asia: sanat muodostivat tässä oman maailmansa, jolla ei ollut mitään yhteyttä niin sanottuun normaaliin todellisuuteen, ainakaan banaaliin poroporvarin maailmaan.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Pekka Tarkka osoittaa, mistä noiden runojen sanat olivat peräisin. Kyseessä olivat usein hyvin esoteeriset sisäpiirin vitsit, muille nuo sanat eivät kerta kaikkiaan voineet merkitä mitään. Niiden todellinen funktio oli irtautuminen poroporvarillisesta ryhmästä ja se oli suoritettava uskon, hyppäyksen avulla.

Runo, jossa Lasse (Sammalisto) seisoo päällään ja lintu tekee pesän hänen haaroihinsa saattaa olla huvittava, jos sen taustan tuntee. Muuten se on yhtä abrakadabraa. Tai kun runoilija puhuu yhä uudelleen kuusta, edellyttää asian ymmärtäminen tutustumista klassisiin teemoihin ikuisesti kiertävästä Kainista. Muuten runot jäävät tyhjiksi. Tarkka selvittää kirjassaan asiaa. Lukijoista 99 prosenttia ei aikoinaan taatusti tiennyt noista taustoista mitään.

Entäpä runoilijan Catullus-sitaatti, jossa valitetaan, miten turhalta tuntuu elää, kun kunnian paikoille kiipeävät arvottomat (Miser Catulle, cur moraris emori…). Kuka olisikaan voinut tietää, että tässä viitattiin siihen, että vanhat kaverit Leikola ja Klinge pääsivät yliopistovirkoihin…

Mutta intelligentsijalla, ymmärtämisen rajoituksista huolimatta oli kuin olikin valmiutta syöksyä kunnioittamaan mestaria ja kilpailemaan siitä, kuka oikeastaan ymmärtää tai sanokaamme nyt käsittää häntä paremmin. Tulkintoja saatettiin tehdä kilpaa pitkin yötä. Tuskin kukaan kehtasi sanoa, että keisari on nyt ilman vaatteita. Se olisi ollut sosiaalinen itsemurha intelligentsijan piirissä. Niinpä osallistuttiin rituaaliin ja tultiin osaksi heimoa.

Noiden piirien ulkopuolelta sen sijaan tietenkin sateli pilkkaa ja satiiria. Rintamat muotoutuivat ja itse kunkin sopi ottaa paikkansa.

Kokoelmassaan Mitä tapahtuu todella Saarikoski oli jo sitten aivan avoimesti poliittinen ja kumarsi syvään Moskovan suuntaan. Hän oli jo pahemman kerran ärsyttänyt poroporvaria esittämällä, että venäjä otettaisiin pakolliseksi aineeksi Suomen kouluihin. Muiden muassa hänen isänsä, tannerilainen sosialidemokraatti, oli asiasta suuttunut.

Mitä tapahtuu todella oli jo aika selväsanaista politiikkaa eikä kaivannut eksklusiivisia tietoja tullakseen ymmärretyksi. Siihen sisältyy kirjallisuutemme kenties varauksettomin anti-intellektualismin julistus: minä haluan/lakata olemasta/ ja minä haluan/ elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä.

Tästähän ei kannata vielä vaatettaan repiä. Vähänkö nuo poeetat ovat vuosien varrella toivoneet, kuka omaa kuolemaansa, kuka ihmiskunnan hävittämistä ja entropian voittoa. Nyt voisikin olla sopiva hetki toivoa ilmaston lämpenevän oikein kunnolla. Mikäpä olisi aidommin runollinen toive?

Mutta 1960-luvun alussa kommunismi ei ollut leikkiä, vaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kaikella arvovallallaan antama juhlallinen lupaus. Yhden version tulevaisuudesta oli saanut kunnian esittää O.V. Kuusisen työryhmä, jonka aikaansaannos Marxismi-leninismin perusteet ei kuitenkaan päässyt suureksi viralliseksi totuudeksi, vaan joutui hieman kuivakiskoisemman falangin syrjäyttämäksi. Kirja toki julkaistiin myös suomeksi ja toimi täällä jonkin aikaa ns. änkyräpiirien raamattuna.

Saarikoski oli tuolloin elämänsä poliittisimmassa vaiheessa, johon oli itse asiassa siirtynyt varsin nopeasti klassisten ja oraakkelimaisten runojensa maailmasta.

Ei koko intellektuellien joukko sentään häntä seurannut, mutta todella harva myöskään haastoi hänen suuruuttaan. Neroushan on käsittämätöntä ja ellei halunnut tunnustautua moukaksi, oli parasta ymmärtää neroa, vaikka ei hänen jälkiään kaikkialle seuraisikaan.

Mutta millainen oli se (poro)porvarien joukko, joka ei tunnustanut profeettaa ja siis rajautui pois älymystön riveistä?

Tarkka siteeraa Saarikosken kommenttia omasta isästään: Minun runojani hän pitää käsittämättöminä ja poliittisia ajatuksiani naurettavina. Minä en juuri keskustele hänen kanssaan.

Epäilemättä Suomen kansan valtaosa torjui niin Saarikosken venäläistämisohjelman kuin myös hänen näkemyksensä, jonka mukaan kansakunnan olemassaolo ja suvereniteetti ei ole mikään ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen päämäärä.

Siinähän sitä oli épatagea ihan klassisen intellektuellin vaatimusten mukaisesti. Ainakin jälkikäteen (!) tuntuu selvältä, että tuon aikakauden oli synnytettävä joku myös tuollaiseen rooliin. Saarikosken tapauksessa kyse oli varsin poikkeuksellisesta henkilöstä. Psykiatrit joutuivat tekemään hänestä lausuntonsa, kun runoilija järjettömän ryyppäämisen ja pillerien käytön seurauksena joutui sairaalaan.

Kyseessähän oli tunne-elämältään infantiili persoonallisuus ja sanan täydessä merkityksessä epänormaali tyyppi, kuten nerojen yleensä aina oletetaankin olevan. Asiaa pahensi tolkuton ryyppääminen.

Tässä tapauksessa toteemiksi ylenneellä runoilijalla joka tapauksessa oli myös suuria päämääriä, ennen muuta sellainen oli vaistoihmisen vapauttaminen yhteiskunnallisen sovinnaisuuden kahleista. Pornografia vaati oikeuksiaan ja Henry Millerin kääntäminen vei runoilijan jopa raastupaan.

Toteemin ja heimon maailmassa vihollisia olivat tietenkin yhteiskuntaa säilyttävät voimat, kuten kirkko, koulu, poliisi, armeija, partio ja niin edelleen.

Edistyksen puolelle kuitenkin hyväksyttiin nimenomaan Neuvostoliitto, jossa nämä kaikki mutatis mutandis olivat suuressa kunniassa. Emansipatorista ja siis edistyksellistä oli myös räävitön kielenkäyttö, holtiton juopottelu ja jopa orgiat. Joku, en muista kuka, kiteytti ilmeisen osuvasti aikakauden etujoukon ambitiot: vittu, viina ja vapaus -se on tään pojan/tytön tapaus.

Seksuaalinen vapaus oli toki ollut radikaalien uudistajien ykkösasioita jo 1800-luvun alkupuolen utopistisosialisteista saakka. Itse asiassa käsitteellä kommunismi tarkoitettiin tuolloin nimenomaan ja yksinomaan elämää kommuuneissa, joissa seksuaaliset suhteet oli järjestetty aivan uudelle, vapaalle kannalle. Valitettavasti Neuvostoliitto oli 1960-luvulla kehittänyt aivan toisenlaisen kulttuurin, mutta se yritettiin unohtaa puolin ja toisin.

Vanhan sanonnan mukaan ranskalainen intellektuelli pitää porvaria talonpoikanaan, jota hän tilanherran tapaan ruoskii ja halveksii, mutta ottaa tältä samaan aikaan vastaan elatuksensa. Itse asiassa ranskalaiset olikin opetettu mukisematta maksamaan tuon itseään halveksivan yläluokan toiminnasta.

Suomessa tilanne tietenkin oli periaatteessa samanlainen. Saarikoski sai kaikki mahdolliset ja mahdottomat palkinnot, apurahat ja eläkkeet. Niinpä hän pystyi myös kustantamaan elämisensä, joka oli ajoittain niukkaakin huolimatta siitä, että hän kääntäjänä oli todella ahkera.

Mutta tämähän oli pienen kielialueen riesa, eikä Poet of Finland tietysti valloittanut mitään ulkomaata, vaikka hänen tuotantoaan käännettiinkin. Vain Ruotsista herui merkittävästi rahaakin.

Lienee niin, että jokainen maa saa sellaiset idolit, ikonit ja toteemit kuin se ansaitsee. Erikoinen maa se on tämä Suomi ja merkillinen ilmiö oli sen poeta laureatus kuten myös häntä seuraillut älymystö toisen maailmansodan jälkeen. Suurta kansallista omalaatuisuutta voidaan havaita jo ennen sitä suurta romahdusta, jota sitten nimitettiin taistolaisuudeksi.