Kulttuuri aseena?

 

Erikoistapaus Suomi

 

Simo Mikkonen, ”Te olette valloittaneet meidät!”. Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteisssa 1944-1960. SKS 2019, 332 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että Simo Mikkonen on tehnyt aiheestaan vankan tutkimuksen, joka ansaitsee tulla kaikkien kulttuuria ja sen historiaa harrastavien huomaamaksi. Itse asiassa kirjan merkitys ulottuu paljon laajemmallekin: kulttuuri kun oli myös osa politiikkaa, vaikka sillä oli myös oma, huomattava autonomiansa.

Mikäli joku kuvittelee, että tässä nyt taas on sen surullisen kuuluisan rähmälläänolon kronikka, hän saa varautua täydelliseen pettymykseen. Tämä kirja keskittyy ennen muuta musiikkiin ja esittäviin taiteisiin, kuten tanssiin ja teatteriin. Suomalaisittain kyse oli ennen muuta kaikkein elitistisimmistä taidemuodoista, joiden alalla Neuvostoliitto hieman paradoksaalisesti oli maailman huippua.

Stalinin Neuvostoliitossa ja vielä hänen seuraajiensakin aikana taide oli valtiovallan käsissä ja sitä voitiin käyttää hieman samaan tapaan kuin muitakin aseita. Ainakin voitiin yrittää, vaikka aseena klassinen taide oli aivan tehoton. Pikemminkin se oli Neuvostoliiton omaa, pohjimmiltaan hyvin barbaarista ideologiaa kalvava syöpä kuin vasara, jolla olisi voitu iskeä kapitalistista kulttuuria.

Itse asiassa tiulanne oli sama kuin ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä: molemmilla on yhteisiä pyhimyksiä, jotka liittyvät aikaan ennen kirkkojen eroamista. Myös suurin osa neuvostoliittolaisten huippujen ohjelmistosta periytyi vallankumousta edeltävältä ajalta ja oli siis yleiseurooppalaista.

Kirjan otsikko tulee Hella Wuolijoelta, joka hurmioitui pian sodan jälkeen Helsinkiin saapuneen Puna-armeijan kuoron esityksestä ja lausui nuo sakramentaaliset sanat. Epäilemättä Neuvostoliiton tarkoituksena olikin katkeran sodan jälkeen iskeä suomalaiseen ryssävihaan ja sovinismiin tuomalla esille Venäjän ystävällisiä kasvoja.

Asia oli myös niin sanoakseni lähellä Stalinin sydäntä. Kuten tunnettua, suomalainen kulttuurivaltuuskunta tapasi Stalinin ja Molotovin puolentoista tunnin ajan Kremlissä vuonna 1945, jolloin käytiin erittäin kiintoisia keskusteluja, joissa sivuttiin muun muassa Mannerheimia. Yhtenä keskustelunaiheena oli se, miten kauan kestäisi suomalaisten ”uudelleen kasvattaminen” Neuvostoliiton ystäviksi. Kun ei pahalla, niin hyvällä.

Arviot tarvittavasta ajasta vaihtelivat viidestä viiteentoista vuoteen, mutta itse asiaa ei toki kukaan kyseenalaistanut. Hymykampanjan huipuksi Stalin ilmoitti samassa yhteydessä, että Suomen sotakorvausten määräaikaa pidennettäisiin.

Olen kirjoittanut asiasta perusteellisesti kirjassani Stalin ja suomalaiset, joten ei siitä tässä sen enempää. Todettakoon vain lyhyesti, että Stalinin ja koko bolševismin ideana oli niin sanotun luokkataistelun kiihdyttäminen: se työ, jota Neuvostoliitto halusi, oli pantava kussakin maassa sen omien ”edistyksellisten” voimien tehtäväksi.

Suora määräily esimerkiksi Suomen kaltaisessa maassa tuottaisi varmasti aivan päinvastaisen tuloksen, kun oli haluttu. Saman johtopäätöksen allekirjoitti Molotov myöhemmässä haastattelussaan.

Mutta kulttuuri, kuten sanottu, on, Bizet’tä siteeratakseni enfant de bohême -il n’a jamais, jamais connu de loi... Itse asiassa juuri Stalin oli 1930-luvulla palauttanut taiteen agitpropista taiteeksi sinänsä. Tämä tarkoitti muun muassa sitä, että suuret taiteen mestarit olivat myös ylivertaisia oman alansa makutuomareita. Politrukkien rooli oli toissijainen ja halveksittu.

Joka tapauksessa Suomeen suuntautui heti sodan jälkeen suoranainen pommitus esittävää neuvostotaidetta ja sen korkea taso löi yleisön ällikällä. Kielimuurin ylikin oli helppo ymmärtää mestareita, jotka puhuivat sielu sielulle, kuten venäläinen sanonta kuuluu.

Stalinin jälkeen suhteet muuttuivat yksipuolisista monimuotoisemmiksi ja myös Suomesta alkoi mennä esiintyjiä ja opiskelijoita Neuvostoliittoon. Joukossa olivat tietenkin kaikkein parhaat nimet, joiden ammattitaito tuossa erittäin vaativassa ympäristössä nousi uudelle tasolle.

Myös vierailut Suomessa nostivat maamme usein ensimmäistä kertaa maailmanluokkaan ja kaiken kaikkiaan kulttuurivaihdon merkitys erityisesti elititisimmillä aloilla oli maamme kannalta erittäin hyödyllistä. Sitä ei kiistänyt mikään poliittinen taho Suomessa.

Taiteen haluttiin Neuvostoliitossa koko ajan palvelevan politiikkaa, mutta se joka tapauksessa toimi eri tasolla kuin esimerkiksi kauppasuhteet. Niinpä ns. yöpakkaset eivät yllättäen häirinneet lainkaan kulttuurivaihtoa. Sama koski Unkarin kansannousua, joka karkotti länsivaltojen kulttuuripiiritkin neuvostoliittolaisen taiteen ääreltä.

Suomi ei tässä asiassa tanssinut muiden maiden pillin mukaan ja tapahtui niin, että siitä tuli todellinen neuvostoliittolaisten huippuesiintyjien mekka. Suomessa myös tapasivat ensi kertaa venäläiset ja amerikkalaiset huiput.

Sattumoisin pohja yhteistyölle oli hyvä myös sikäli, että suomalaisen baletin traditio oli aikoinaan tullut Pietarista ja meikäläiset alan nimet osasivat usein myös venäjää.

Tulkoon mainituksi, että vielä 1980-luvulla suomalaisissa sinfoniaorkestereissa ei ainakaan anekdootin mukaan ollut yhtään juutalaista soittajaa. Venäjällä taas pidettiin selviönä, että juutalaisia oli suurin osa, eikä uskottu lainkaan Suomen tilannetta mahdolliseksi.

Niin tai näin, juutalaisuus oli joka tapauksessa niin sanoakseni poliittisesti arkaluontoinen asia Neuvostoliitossa, koska heillä oli ETY-kokouksen jälkeen periaatteessa ja usein käytännössäkin mahdollisuus muuttaa tykkänään ulkomaille, minkä ei usein haluttu toteutuvan käytännössä.

Tämän kirjan käsittelemänä aikana näin ei vielä juuri tapahtunut ja jo 1950-luvulla täällä työskenteli melko pitkiäkin aikoja myös tätä 5. pykälän kansallisuutta (Neuvostoliiton virallisessa terminologiassa) edustavia henkilöitä. Karkaamisia ei tapahtunut.

Epäilemättä Suomi oli jo 1950-luvulla jonkinlainen gateway, kuten myöhemmin tuli tavaksi sanoa, jopa ylpeillen. Portille harvempi kuitenkaan haluaa jäädä norkoilemaan ja yleensä aina jatkaa matkaa suuntaan tai toiseen. Suomeen kynnys joka tapauksessa muodostui matalaksi alkukankeuden jälkeen.

Suomi valloitettiin kulttuurisesti nimenomaan esittävän taiteen kautta ja mukana oli yllättävästi myös 75-henkinen Eestin akateeminen mieskuoro, johtajana Gustav Ernesaks. Alun perin esiintyjien määräksi oli suunniteltu 200, vaikka tiedettiin, että matkasta tulisi tappiollinen. Virolaisesta Georg Otsista tuli jopa aikansa supertähti Suomessa.

Sen sijaan Neuvostoliiton ns. pehmeä valta, kuten sanotaan, levisi kovin huonosti niin kirjallisuuden, elokuvan tai jokapäiväisen elämän kulttuurin, kuten muodin alalla. Pikaruokaketjuja ja vastaavia nykyisen barbarian instituutioitahan ei vielä ollutkaan. Amerikkalaiset ja yleensä anglosaksit olivat johtaneet populaarikulttuurin trendejä jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien, eikä Neuvostoliitolla ollut siihen mitään sanomista. Nykyisenkaltainen monokulttuuri ei toki vielä vallinnut.

Muuan tärkeä syy Neuvostoliiton huonoon menestykseen muulla kuin korkeakulttuurin alalla oli maan yleinen köyhyys sodan hävitysten jälkitilassa. Suomalaiset stipendiaatit, jotka tuskin elivät herroiksi kotimaassaankaan, olivat usein pöyristyneitä asuinoloista ja muista elämän vaikeuksista.

Sittemmin 1970-luvulla, ainakin Moskovan yliopiston kaltaisissa paikoissa olot muistuttivat lähinnä opiskelijan paratiisia, mutta 50-luvulla -ehkä myöhemminkin- moni tulipunainen opiskelija erosi kotiin tultuaan kommunistisesta puolueesta.  Näin teki esimeriksi Reidar Särestöniemi.

1970-luvulla sanottiinkin, että kehitysmaiden vallanpitäjien kannattaa lähettää poikansa opiskelemaan Moskovaa, jossa he saavat rokotuksen kommunismia vastaan eikä Pariisiin, jossa he menettävät viimeisenkin kyvyn kriittiseen ajatteluun ja tulevat radikaaleiksi. Tämä siis siitä huolimatta, että ulkomaalaiset opiskelijat itse tulivat kyllä silloin mainiosti toimeen Neuvostoliitossa. He joka tapauksessa näkivät, mikä oli käytännön ja teorian ero.

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteiden hoitamisen koukerot ovat luku sinänsä. Vielä 1980-luvulla neuvostoliittolainen osapuoli teki mitä tahtoi ja jopa mitä sattui ja saattoi käydä niin, että vaihtoon saapuvaa tutkijaa ei tullutkaan, vaikka vastaanottajat menivät Moskovan-junalle häntä odottelemaan.

 Ajan mittaan esimerkiksi konserttitoiminta joka tapauksessa ammattimaistui ja kaupallistui ja Suomi-Neuvostoliitto Seuran sijasta sitä hoitivat konserttitoimistot. Myöhemmin Opetusministeriön Neuvostoliittoinstituutti otti tehtäväkseen laajan työkentän kulttuurivaihdon järjestämisessä.

Kaiken kaikkiaan tämän kirjan esittämä kertomus Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihdosta erityisesti 1950-luvulla on menestystarina. Se kertoo yhteistyöstä, joka oli merkittävää ja hyödyllistä molemmille osapuolille ja epäilemättä oli myös omiaan lääkitsemään sodan haavoja.

Niin sanottu pehmeää valtaa Neuvostoliitto tuskin tällä keinoin Suomessa sai, saati pystyi käyttämään sitä mihinkään päivänpoliittiseen tarkoitukseen. Toki voidaan havaita, että alkuvaiheessa vierailuja keskitettiin nimenomaan vaalien alle ja muihin strategisiin paikkoihin, kuten vaikkapa YYA-sopimuksen tai välirauhan vuosipäiviin.

Suomen tuon aikainen suhteellisen suuri itsenäisyys salli maamme myös hoitaa omia kulttuurisuhteitaan kansainvälisistä konjunktuureista välittämättä. Sellainen toiminta oli ilmeisen hyödyllistä ja saattaisi olla nytkin. Ehkä meillä niin tehdäänkin?

Kun kielestäkin aina kai pitäisi joitakin sanoa, totean, että se on tässä kirjassa hyvää. Voisin kuitenkin todeta, että minusta Šostakovitšin operetti Moskova -tuomenkukkia (Moskva- Tšerjomuški) pitäisi kyllä kääntää siten, että kävisi ilmi nimen viittaavan uuteen lähiöön, siis vaikkapa Tuomenkukkalähiö, Moskova, mikäli lähiön nimi kääntää pitää -miksi pitäisi?

Toinen valitus koskee Maija Plisetskajan etunimeä. Kun se kerran venäjäksikin kirjoitetaan Maija (Майя) ja siten myös äännetään, miksi käyttää ruotsalaista muotoa Maja?