Latvian ylösnousemus

 

Kun Latvia tuli takaisin

 

Anna Žīgure, Kuitenkin niin lähellä. Otava 1997, 255 s.

 

Puolalaiset isänmaanystävät nimittivät joskus maataan kansojen kristukseksi. Sekin oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta nousisi taas kerran kuolleista.

Baltian maiden kohtalo oli hyvin samanlainen. Kommunistihallinnolla, toisin kuin aikoinaan tsaari-Venäjällä, ei ollut mitään moraalisia estoja hallitsemiensa alueiden kansallisiin pyrintöihin nähden. Mikäli tarvis vaati, voitiin kansakunnat myös hävittää maailmanhistoriallista tehtäväänsä täyttävän sosialismin maan etujen tieltä.

 Baltian maakunnat ja erityisesti Viro ja Latvia kuuluivat jo sijaintinsa takia siihen maailmaan, jolla ei ollut tulevaisuutta.

Anna Žīgure muistelee, että systeemin rikollinen luonne oli latvialaisille selviö jo silloin, kun se periaatteessa oli pyhä ja sen etuja pidettiin kaiken mittana. Toisin kuin Venäjällä, kyseessä ei ollut kansallinen ideologia, vaan sen vihollinen. Niille, joiden sukulaisia oli karkotettu Siperiaan, ei asiaa tarvinnut erityisesti selittää eikä sen puolustelemiseen kannattanut haaskata aikaa.

Annalle latvialaisuus oli erityisen lähellä sydäntä jo senkin vuoksi, että hänen isoisänsä oli maan merkittävimpiä kansallisesti suuntautuneita runoilijoita.

Kun perestroikan aikaan ruvettiin spekuloimaan sillä, mitä mahdollisuuksia Neuvostoliiton eri osilla olisi hankkia itselleen entistä suurempaa kansallista liikkumatilaa, ei Baltian tasavaltojen tilannetta pidetty hyvänä.

Muistan erään ulkovirolaisen skenaarion, jossa kuviteltiin, että Venäjän ja Ukrainan välille syntyisi konflikti. Koska Venäjä ei koskaan voisi luopua Ukrainasta, saattaisi se ulkomaailman mielipidettä lepyttääkseen sallia samaan aikaan Baltian maiden saavuttaa niin sanotun suomettuneen aseman. Tässä kävisi siis suunnilleen samoin kuin vuonna 1863, jolloin Aleksanteri II kukisti Puolan kapinan ja antoi samaan aikaan Suomelle runsaasti oikeuksia.

Epäilemättä latvialaiset isänmaanystävät haaveilivat koko ajan maansa itsenäistymisestä, mutta ei se suinkaan tullut kuin manulle illallinen. Koko Baltian maiden vapautuminen oli mahdollinen vain siksi, että siellä syntyi aivan poikkeuksellisen aktiivinen kansallinen liike.

Välttämätön ehto liikkeen onnistumiselle oli toki myös Venäjän presidentti Jeltsinin politiikka, jossa innostettiin oppositiovoimia Neuvostoliiton presidentti Gorbatšovia vastaan. Niinpä mahdottomasta tuli mahdollista.

Suomen ja Latvian suhteet myös kulttuurin alalla olivat neuvostokaudella hyvin heiveröiset. Suomalaiset tutkijat kyllä esimerkiksi osallistuivat vertailevan talous- ja sosiaalihistorian seminaareihin, joita pidettiin joka toinen vuosi ja joissa Moskova jäi sivustakatsojaksi ainakin sikäli, että tutkimus keskittyi Suomeen, Baltian maihin ja Leningradin alueeseen. Suomen puolella toimintaa johdettiin Turusta.

Tämä oli tietenkin vain pisara meressä, mutta tyhjää parempi sekin. Suomen ja Latvian kulttuurisuhteet olivat kuitenkin aikoinaan, ennen ensimmäistä maailmansotaa olleet jopa suhteellisen vilkkaat ja 1920-luvun reunavaltiopolitiikkakin suosi tätä kehitystä.

1960-70-luvuilla tilanne joka tapauksessa oli se, että Latvia oli suomalaisille käytännöllisesti katsoen tuntematon maa. Sitä oli pitkälti Virokin, mutta ainakin Viron puolella katsottiin Suomen televisiota, millä oli valtava kulttuurinen vaikutus. Latviassa tätä mahdollisuutta ei ollut ja kielikin oli esteenä.

Suomalaista kirjallisuutta oli sentään käännetty latviaksi aika lailla ja Tartossa suomalais-ugrilaista kielitiedettä opiskellut Anna jatkoi tätä toimintaa. Toiseen suuntaan eli latviasta suomeksi kääntäjiä oli tuskin lainkaan. Jokunen latvialainen kirja sentään ilmestyi suositussa Neuvostokirjallisuutta-sarjassa.

Latvian itsenäistyminen oli dramaattinen tapahtuma ja niitä aikoja kirjoittaja kuvaa päiväkirjan muodossa. Oikeastaan mitään ei ollut valmiina, kun hänet nimitettiin Suomeen suurlähettilääksi, lukuun ottamatta Suomen tunnustusta, joka oli annettu jo vuonna 1920 ja jota ei ollut koskaan peruttu.

Latvian ystävät Suomessa kokoontuivat pian suurlähetystön ympärille ja Suomen valtio palautti Eirassa sijaitsevan vanhan lähetystötalon, jossa oli viimeksi sijainnut Opetusministeriön Neuvostoliittoinstituutti.

Žīguren valinta suurlähettilääksi oli ilmeisen onnistunut teko. Suomen kieltä ja kulttuuria erinomaisesti tunteva henkilö, jolla oli jo valmiiksi maassa verkostoja, sai asiat pian sujumaan ja hankki tavattomasti goodwilliä maalleen.  Tunnen useita henkilöitä, jotka innostuivat opiskelemaan latviaa, joka aiemmin kuului meillä todella harvinaisiin kieliin.

Anna oli jo hieman ennen maansa itsenäistymistä pitänyt instituutissamme Latvian kulttuurin kurssin. Rooteliimme kuului tuohon aikaan koko suuri ja mahtava Neuvostoliitto ja lisäksi vielä koko Itä-Eurooppa… Olihan sitä siinäkin aluetta kylliksi.

Muistelmissa on paljon kiinnostavaa aikakautensa aineistoa. Hupaisalta tuntuu nykyään lukea, miten professori Paul Ariste ajoi Annan ja hänen ystävättärensä ulos luennolta, kun nämä olivat saaneet päähänsä kähertää tukkansa ja pynttäytyä hienoiksi. Hän totesi pitäneensä noita tyttöjä fiksuina, mutta joutui valitettavasti muuttamaan mieltään.

Lapsuuden kuvauksessa mielikuvitusta kiehtoo lyhytkasvuisen kirjoittajan maininta siitä, että hänen isoveljensä kelpuutti hänet sparraajaksi nyrkkeilyotteluihin, jolloin ilmeni, että hänellä oli hyvä vasen koukku.

Kaikki lienee suhteellista, mutta kannattaa pitää mielessä, että Baltian maiden ja aivan erityisesti Latvian tilanne oli ennen perestroikaa hyvin uhkaava. Siellä voitiin ilman muuta puhua miehityksestä ja jopa kulttuurisesta kansanmurhasta, jota sanaa kirjoittaja ei kyllä käytä. Vielä aivan hiljattain enne itsenäistymistä oli Moskovalla suuria suunnitelmia jättiläistyömaista, jotka olisivat entisestään kiihdyttäneet venäläistymistä.

Niille isovenäläisille sovinisteille, jotka yhä katselevat maailmaa geopolitiikan peruutuspeilistä, ovat Baltian maat piikkinä lihassa. Maailmansotien välisenä aikanahan niiden pysyvään itsenäisyyteen ei kovinkaan lujasti uskottu. Nyt tilanne on jo toinen.