Avantgarden omatunto
Jyrki Lehtola, Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä. Siltala 2019, 375 s.
Jyrki Lehtolan sanataiteeseen olen useinkin törmännyt niin sanotuissa iltapäivälehdissä, jotka meillä tietenkin ilmestyvät aamuisin kuten muutkin lehdet. Tuo nimitys viittaa pikemminkin genreen, jossa melkein kaikki on sallittua alkaen täysin falskeista lööpeistä aina mielettömiin sensaatioartikkeleihin, joiden mukaan maatamme uhkaa ydinasehyökkäys -tiedätte mistä.
Lehtolan kolumnit sopivat sikäli noiden juttujen sekaan, että nekin ovat niin räävittömiä kuin pystyy keksimään ja usein vielä henkilöön käyviä, mikä mahdollistaa niistä kiinnostumisen myös niille, joille varsinaisten argumenttien seuraaminen olisi ylivoimaista.
Tämä ei tarkoita sitä, että ne olisivat huonoja tekstejä. Yleensä ne ovat parasta, mitä siitä ympäristöstä löytyy, eikä henkilön kimppuun käyminen yleensä tarkoita sitä, että käytettäisiin sitä matalimman tason argumenttia, johon viitataan sanoilla ad hominem. Kirjoittaja vain pyrkii menemään pintaa syvemmälle konkreettisissa tapauksissa.
Lehtola näyttää olleen mukana myös sitä takavuosina huomiota herättänyttä teosta kirjoitettaessa, joka sai alaotsikokseen Sianhoito-opas. Kun itse olen jo hieman vieraantunut maanviljelyksen käytännöistä, en ole tullut sitäkään kirjaa lukeneeksi, mutta nyt käsiteltävänä olevan niteen jälkeen se täytynee panna lukulistalle. Tämä kirja on nimittäin kyllä aika ainutlaatuinen ja myös hyvä.
Näissä esseissä kirjoittaja kuvaa useampiakin kohderyhmiä, mutta ennen kaikkea sitä joukkoa, joka pitää itseään edistyksen kärkijoukkona ja saman tein tietenkin myös koko Helsingin kermojen kermana. Muuta kuin Helsinkiä ei sen mielestä edes kannata ottaa lukuun, vaikka yksi essee kyllä käsittelee myös Tamperetta, toinen Espoota (joka tietenkin on vain osa Helsinkiä), yksi Lappia ja yksi peräti Senaatintorille saapuneita maalaisjuntteja. Näkökulma on kuitenkin kärkijoukon oma.
Nimenomaan tuon kärkijoukon näkökulma tulee samalla pilkan kohteeksi. Sitä parodioidaan, mutta kuten hyvässä parodiassa aina, se ei tarkoita tyhjän nauramista, vaan koko tuon ajattelutavan analyysiä, joka on pohjimmiltaan kylmää ja hyvin leikkaavaa. Pilkan tarkoitus ei ole herättää pahaa mieltä, vaan panna vielä kerran ajattelemaan, millaisia uskonkappaleita etujoukko oikein tunnustaa ja miksi.
Tuon miksi-kysymyksen keskeinen ulottuvuus on kysymys vilpittömyydestä: onko kaiken eksoottisen palvonnassa ja edistyksellisten symbolien kumartelussa kyse vilpittömästä tyhmyydestä vai pikemmin siitä, mitä nykyisin filosofin arvonimellä kunnioitetut ranskalaiset ovat kutsuneet nimellä mauvaise foi ja joka on älyttömästi käännetty huonoksi uskoksi.
Parempi suomennos olisi vilpittömyys, mutta kun tyhmyyskin tosiaan voi olla vilpitöntä, on syytä mennä syvemmälle ja pohtia, missä määrin Vladimir Nabokovin Gogol-esseessään määrittelemä ja kuvailema pošlost sopisi asioita kuvaamaan.
Pošlost on tietenkin ihan normaali venäjän kielen adjektiivi, joka voidaan lähinnä suomentaa sanalla helppohintaisuus, joskus jopa törkeys sopisi. Ekvivalenttia käsitettä meillä ei ole.
Joka tapauksessa nimenomaan Nabokovin tarkoittama pošlost viittaa sellaiseen epäaitouteen, joka pyrkii esiintymään muuna kuin itsenään. Helppohintainen moralismi naamioituu ylevyydeksi, sentimentaalinen ruikutus vaatii osakseen harrasta kunnioitusta ja niin edelleen.
Lähes kaikessa, mitä niin sanottu luova luokka kulloinkin vyöryttää esiin uutena keksintönään ja uskonsa symboleina, on Nabokovia lainatakseni pošlostin kaamea juonne.
Kirjan ensimmäisen esseen minä-kirjoittaja on somali, joka muuttaa luovan luokan keskelle Puu-Käpylään. Naapurit alkavat suorastaan kilpailla siitä, miten paljon he välittävät uudesta naapuristaan ja miten kunnioittavat kaikkea, mikä sattuu liittymään tämän elämään.
Tämän takia he vaativat myös kunnioitusta itselleen, siis oman kunnioituksensa takia. Sen sijaan ne, jotka suhtautuvat kaikkiin ihmisiin niin sanoakseni normaalisti, ovat vihollisia. Etujoukko äänestää omaan empatiaansa kohdistuvan empatian puolesta ja itkeä tirauttaa välillä sille, miten hyviä ihmisiä he oikeastaan ovat.
Kuvitteellinen somali tietenkin näkee heti teeskentelyn läpi. Katsokaa itseänne: kenelläkään ei ole mitään syytä kunnioittaa tuollaista. Vain sen ymmärtämisestä voivat itse- ja ihmiskunnioitus sekä empatia toista ihmistä kohtaan nousta.
Etujoukon halveksima ja vihaama alaluokka ovat ne suomalaiset, jotka eivät jaa heidän niin sanottuja arvojaan eivätkä liikutu heidän hyvyydestään. Niitä kirjoittaja kutsuu kehitysmaalaisiksi ja kuvaa herkullisesti tuon joukon saapumista traktorimarssille Senaatintorille.
Ikävä kyllä, etujoukon älyllinen kapasiteetti ei alkuunkaan riitä tuollaisen mielenosoituksen ymmärtämiseen. Asia voi tuntua oudolta ottaen huomioon, että kyseessä on juuri ns. älymystö, mutta se selittyy yksinkertaisesti siitä, että älyn käytöllä on sillä taholla erittäin tarkat rajoitukset: se on ase, joka suunnataan vihollista vastaan ja vihollisia ovat kaikki ne, jotka ovat ulkopuolella tuon parhaimmiston leirin.
Kirjoittaja vierailee muodikkaimmissa paikoissa: Flow-festivaaleilla, Oodissa, Mäntän Gösta-museossa ja Lapissakin, mutta pysyy koko ajan etujoukon mukana. Itse asiassa etujoukon kuuluukin kerran vuodessa käydä jossakin oman kuplansa ulkopuolella, vaikkapa nyt Itä-Helsingissä, joka onkin oikein jännittävä paikka ja siis käynnin väärtti. Melkoinen matka oli vierailu Petikossa, jonne myyntimiehet olivat vähäksi aikaa rakentaneet Suomen Champs-Élysées’n markkinoidakseen erästä uutta automallia, joka ei oikeastaan ollutkaan auto, vaan joukko ylellisyyteen liittyviä mielikuvia.
Yhtä tyhjän kanssa siis. Kirjoittaja on varsin armoton ja varmaan aiheesta saanut jopa Suomen ilkeimmän skribentin maineen. Luulisipa nyt sitten tuon rakkaan etujoukkomme ainakin jollakin tavalla hätkähtelevän saadessaan kunnon pistoja Lehtolan floretista. Vai kuka näitäkin esseitä lukee?
Älyllinen rehellisyys on hyvin vaativa laji, ainakin jos samaan aikaan halutaan seurailla uusimpia poliittisesti korrektin ajattelun (huom: ajattelun!) trendejä. Se on silloin käytännössä pakko joko kokonaan unohtaa tai sitten siirtää sellaiselle raiteelle, jossa se ei häiritse normaalia liikennettä. Jokapäiväisissä rituaaleissaan trendikäs muotipelle ei voi muuta olla kuin vaateliaan väärennöksen, pošlostin kantaja. Tai sitten hän tietenkin voi elää autuaassa tyhmyydessä.
Hyvää huomenta ja pilvien välistä kurkkivan aurinkoista lauantaita. Olkoon se lempeä, komea, anteliaan avulias ja tuokoon kauneintaan mitä maa päällään kantaa juuri sinulle suomalainen (mies). Eihän ole liian ylevää? Ja parasta lauantaita erityisesti kiukkuiselle Lehtolalle. Jo Hector lauloi, että lauluja syntyy kun vituttaa, ja Jyrki L. laulaa kyllä tosi nätisti somaleillekin.
VastaaPoistaKiitos vinkistä. Paninkin kirjan heti varaukseen kirjastosta.
VastaaPoistaPitää tässä nyt jotakin fiksua ja hauskaakin saada tähän koronan keskelle.
Tuo etujoukko pilaa aatteen kuin aatteen, uskonnon kuin uskonnon. Toisaalta tuo porukka on välttämätön aatteen edistämikseksi, mutta samalla se itse on aatteensa pahin tuholainen.
VastaaPoistaKaksi tärkeintä syytä tähän ilmiöön on ylikoulutus ja uskon määrä, joka on vakio. Tietenkään koulutus ei ole huonoa asia, mutta se muuttuu sellaiseksi, kun joku uskoo, että se riittää todisteeksi ymmärryksestä ja viisaudesta.
Tutkimuksin on todistettu uskon määrän olevan vakio, ja varsinkin nämä koulutuksensa riittävyyteen uskovat, ovat hyvin valmiit uskomaan myös edustamaansa ajatusmaailmaan, jolloin se muuttuu uskonnon kaltaiseksi, joka taas tarvitsee helppoja dogmeja, joiden avula sitä on kiva tuputtaa vähemmän valaistuneille.
Muitakin syitä on, kuten väärä ravinto, joka vähentää miehen testoteroneja, joten meillä on miehisyys vaje. Se vähentää testoja myös naisilla, tehden naisista vähemmän naisia, koska luonnolla, johon ihminen kuuluu, tasapaino on hyvin tärkeä. Meillä on siis valtavasti munattomia miehiä ja hoivavietin vääristymisestä häiriintyneitä naisia. Tässä on yksi syy miksi maailma on pantu seis. Koska yhteiskunnassa on ylihoivavietti vallalla, on mummpojen ja papparaisten muutaman kuukauden elämän pitkittäminen syrjäyttänyt kaikki muut elämisen tärkeydet.
Kyllä mä löydän jotenkin hauskana sen hoitajatar mielikuvan mikä on stereotyyppinen millainen naisen kuuluisi teoriassa olla. Lähes pyhä Madonna. Sit kun siihen teoria muottiin ei mene niin löytyy muut teoriat feminatsista, amatsooniin.
PoistaJotenkin kaipaa sitä mielikuvaa minkä Angerkoski loi Justiinana (jokseenkin löydän sen tyyppiset naiset omalla tavallaan aivan ihanina, niillä tuppaa olemaan sitä realismia ehkä välillä vähän liikaakin), tosin itsellä kyllä kans käsitys että perin stereotyyppinen suomalainen naiskuva aikanaan?
Jäin pohtimaan tuota munatonta miestä että mitä sillä tarkoitetaan?
Ystävä sanoi joskus kun motkotiin taas vaihteeksi ukkokullasta, et mitäpä sitä haukut, itse valinnu niin itseäs pitäs haukkua.
"syytä tähän ilmiöön on ylikoulutus ja uskon määrä"
PoistaLuulen, että ilmiön olemus on yhteisön ELIITILILLE luonteenomainen asenne on on ihan sama perustuuko eliittiasemma uskontoon (papisto), syntyperä (aatelisto), ideologia (puoluetoimitsijat), koulutus (virkamiehet, sivistysneistö) vai raha (rikkaat). Yhteistä on perusasenne, että me olemme kaikki ja muut eivät ole mitään. Tuota asennetta Lehtola ymmärtääkseni parodioi.
Kun emme ole totaalisessa yhteiskunnassa näitä eliittejä on monia. Luonteenomaista on, että eri eliitit halveksivat toisiaan: vähän koulutusta saaneet self-made miehet koulutusta saaneita, sivistyneistöön kuuluvat äkkirikastuneita öykkäreitä.
Kai se on tapa ajatella. Kun on syntynyt johonkin tiettyyn ns. yhteisöön sitä osin näkee sen maailman sitä kautta (on se sitten pappis, aatelis, virkamies, jne. perhetaustalla on osin merkitystä), ei se tarkoita etteikö toinen voisi ymmärtää, saati ettei toinen yrittäisi auttaa, mutta mitkä on ne resurssit. Suomen kohdalla taas miten muotoilisi parhaiten loukkaamatta kenenkään tunteita. Kielialueena pieni ja piirit on pienet näin ollen väestön on pakko tulla toimeen keskenään, ei täällä ole selviytynyt kovin pitkään tyhjällä puheella. Näin ollen joustoa pitänyt syntyä molempiin suuntiin. Ja kommunikaatio on ollut tässä oleellista. Nykyistä kommunikointia kun sitten katsoo, niin melkein tekisi mieli heittää pyyhe kehään.
PoistaTeollistuneessa yhteiskunnassa taas teoriassa ei pitäisi olla kellään pulaa ns. mistään, mutta kun asiat eivät ole yksinkertaisia, arvot riippuu kulttuurista. Pitäisi erottaa kielialueiden kehitys, kuin myös ne hallintomuodot mitkä muodostuneet, sitten myös uskonnoissa ne kirjalliset opetusnäkemykset ja niiden historian kulku. Niitä kun toiset sitten toistaa ajattelematta että ne on heille opetettu, mutta miksi ja millä motiivein? (Sama pätee osin koululaitokseen mitä sielä nyt opetetaan niin sitä ne nappulat aikuisena toistaa). Kuka tahtoisi kyseenalaistaa sen ns. oman ryhmänsä toiminnan ja tähän kun liittyy myös tunteet mitkä on kaikilla. Uhriutuminen kun on nykyisin muotia, mutta se kun ei auta ketään enempi passivoi ja on siinä osin se että siirtää mahdollisuuden olla itsenäinen jollekkin mutta mille? Kaikki on loppujen lopuksi hyvin kun on hengissä ja katto pään päällä ja ruokaa mahassa mutta mistä ne tunteet ns. koetuista vääryyksistä kumpuaa?
Maailman taas osin hahmottaa stereotypioden kautta, muuta kautta siitä olisi mahdoton saada tolkkua.
Historiassa on aikoja ja paikkoja jolloin maailma on muuttunut niin absurdiksi, ettei sitä enää voi parodioida. Lehtolan omima kunnon sotamies Svejkin perinne -- se että täydellistynyttä mielettömyyttä ja löylynlyömiä ihmisiä käsitellään heittämällä vain lisää löylyä kiukaalle -- on oikeastaan ainoa jäljelle jäävä vaikuttamisen keino.
VastaaPoistaTai yritys. Valitettavaa siinä tietysti on se, ettei se tehoa niihin jotka maailman mielettömäksi muuttavat. Sitä keinoahan ei kukaan ole toistaiseksi keksinyt, miten mutasilmäisten kulttuurikeikareiden silmät saataisiin auki, ja katse kääntymään peiliin. Tai irti Narkissoksen peilistä.
Ja tietysti toinen periaatteellinen lähtökohtarajoite on se, että naurettaviksi nousevat vain omista liemistään pinnan yläpuolelle nostetut yksilöt. Varsinaisia kulttuurin ja yhteiskunnan ongelmia, jotka lymyävät yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien tasolle, ei yksilökokemuksen maailmaan voida nostaa.
Piristävää lukemistahan nuo Lehtolan iltapäivälehdessä julkaistut jutut ovat olleet. Joskus puree pirullisen hyvin, vaikkei tietenkään mistään mitään älähdystä kuulu. Maailma hautaansa nilkuttaa ja niin edespäin. Alkaa kuitenkin olla aika syödä ne viimeiset omenat.
"Vai kuka näitäkin esseitä lukee?"
VastaaPoistaLehtolan tragedia: etujoukko torjuu "vihollisen" tuotteina, "kehitysmaalaiset" eivät ylipäänsä lue kirjoina. Lpputulos: kustantajan katastrofi.