Tolkun julistus

 

 Tästä enemmän seuraavassa blogisssa:

 

 TOLKUN JULISTUS
SISÄLLYSLUETTELO
Tolkun julistus 3
Esipuhe 4
Johdanto 9
Sana-aktivismi ilmiönä 9
Sana-aktivismi käytännössä 12
Pelon ilmapiiri 13
Vallankäyttö 23
Polarisaatio 31
Olematon keisari 35
Tolkun julistuksen tarkoitus 38
Tolkun julistus selityksineen 47
§1) En valikoi ystäviä tai yrityksiä poliittisin perustein. 47
§2) En usko ”yhteyssyyllisyyteen”. 49
§3) En usko kiellettyihin sanoihin. 49
§4) Kieltäydyn teeskentelemästä ”valveutuneisuutta”. 56
§5) Vastustan syrjintää aina ja kaikissa muodoissaan. 58
§6) Vastustan epämääräisiä leimoja. 59
§7) Olen avoin mielipiteistäni. 62
§8) Mikäli en ole tehnyt mitään väärää, en pyydä anteeksi. 64
§9) En samaista moraalia ja politiikkaa. 64
§10) En osallistu kohukulttuuriin. 67
Lähdeluettelo 68
TOLKUN JULISTUS
§1) En valikoi ystäviä tai yrityksiä poliittisin perustein.
§2) En usko ”yhteyssyyllisyyteen”.
§3) En usko kiellettyihin sanoihin.
§4) Kieltäydyn teeskentelemästä ”valveutuneisuutta”.
§5) Vastustan syrjintää aina ja kaikissa muodoissaan.
§6) Vastustan epämääräisiä leimoja.
§7) Olen avoin mielipiteistäni.
§8) Mikäli en ole tehnyt mitään väärää, en pyydä anteeksi.
§9) En samaista moraalia ja politiikkaa.
§10) En osallistu kohukulttuuriin.
ESIPUHE
Tämän julistuksen tarkoitus on vastustaa eräitä huolestuttavia
piirteitä 2020-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Olemme
kiinnittäneet huomiota tähän ilmiöön jo vuosien ajan, mutta
laukaiseva tekijä julistuksen kirjoittamiselle oli havahtumisemme
vallitsevaan pelon ilmapiiriin.
Tajusimme tuntevamme ihmisiä, jotka osallistuvat
rasisminvastaisiin mielenosoituksiin, mutta eivät uskalla julkaista
taideteoksiaan tai jakaa sosiaaliseen mediaan mielimusiikkiaan,
koska pelkäävät rasistin leimaa.
Mielestämme kyseinen pelko on täysin turha siinä mielessä, ettei
heidän teoksissaan tai mielimusiikissaan ole mitään rasistista.
Samaan aikaan heidän pelkonsa on täysin oikeutettua, sillä lähes
mikä tahansa voidaan tänä päivänä tulkita rasismiksi.
Näitä tuttaviemme pelkoja voi väheksyä, mutta kokemuksina ne
ovat todellisia. Jos nämä valveutuneet ja poliittisesti oikeaoppiset
ystävämme joutuvat pelkäämään ja itsesensuroimaan, olemme jo
pitkällä. Meillä on kasvamassa sukupolvi, joka ei uskalla puhua.
Jostain se johtuu. Tarkoituksenamme on paljastaa mistä.
Osittain julistuksen kirjoittamiseen ovat vaikuttaneet myös
omakohtaiset kokemukset. Me kirjoittajat olemme kohdanneet
syrjintää. Meitä on mitätöity keskusteluissa sukupuolemme,
ihonvärimme ja seksuaalisuutemme vuoksi, niin internetissä kuin
kasvokkain. Erikoista tässä on se, että kukaan kirjoittajista ei kuulu
etnisiin, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin. Sen perusteella
meitä ovat mitätöineet ja väheksyneet niin vähemmistöjen
edustajat kuin myös valtaväestö. Olemme kohdanneet myös oman
pelkuruutemme syrjinnän edessä. Olemme vaienneet, kun sitä on
harjoitettu meitä kohtaan. Emme ole aina edes tunnistaneet sitä
syrjinnäksi. Uskoaksemme sitä ei tunnista moni muukaan. Tämän
julistuksen tarkoitus on auttaa tuossa tunnistamisessa.
Tiivistetysti väitämme, että kaikenlaisen syrjinnän vastustamisen
varjolla itse asiassa harjoitetaan syrjintää. Emme missään nimessä
väitä, että kaikki syrjinnän vastustaminen olisi valeasuista
syrjintää. Erottelu on kieltämättä vaikeaa. Valeasuinen syrjintä jää
usein huomaamatta juuri valeasunsa ansiosta. Tarkoituksenamme
on kuvata ensin tätä syrjinnänvastaiseen valeasuun pukeutunutta
syrjintää ja esittää sitten eräitä keinoja vastustaa sitä. Vaikka
pyrimme tyhjentävään esitykseen, epäilemättä olemme jättäneet
monia puolia ilmiöstä huomioimatta. Mikäli huomaat tällaisia,
rohkaisemme täydentämään esitystä niiltä osin: kolumnissa,
blogissa tai työpaikan kahvihuoneessa.
Tässä esipuheessa esitellään itse julistus ja kerrotaan hieman sen
taustaoletuksista. Johdannossa esitellään valeasuista syrjintää
tosielämän esimerkein ja analysoidaan sen syitä. Lopuksi
(Johdannon alaluvussa Tolkun julistuksen tarkoitus) kerrotaan,
miksi TOLKUN JULISTUS on tarpeellinen ja kuinka se voi auttaa.
Sitten seuraa varsinainen julistus, jossa tolkun periaatteet on
avattu yksityiskohtaisesti. Yksikään osa ei ole toisen ymmärtämisen
edellytys. Johdantoa ei tarvitse lukea, jos cancel-kulttuuri eli sanaaktivismi
on jo tuttu ilmiö.
Johdannossa käyttämämme esimerkit eivät ole missään nimessä
tyhjentäviä, eikä niiden ole tarkoitus leimata ketään. Tässä ei ole
kyse yksittäisistä ihmisistä vaan kulttuurimme piirteestä,
vallitsevasta taipumuksesta, johon lähestulkoon kaikki julkiseen
keskusteluun osallistuvat ja osallistumattomat ovat jollain tavalla
osallisia, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Tämän julistuksen
tarkoitus on antaa ajattelun ja vastarinnan työkaluja heille, joiden
mielestä sana-aktivismi aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää.
Olemme kirjoittaneet kaiken kirjoittamamme hyväntahtoisesti,
vaikka puhummekin aiheen huomioiden harvinaisen suoraan.
Ongelma on vakava, joten puutumme siihen vakavasti.
Tavoitteemme ja tarkoituksemme on parantaa suomalaista
keskusteluilmapiiriä aivan kaikille, ihonväriin, sukupuolielämään ja
puoluekantaan katsomatta. Siksi toivomme lukijoilta
hyväntahtoisuutta. Emme tarkoita sillä arvostelusta pidättäytymistä
tai sen pehmittämistä, vaan aitoa yritystä ymmärtää. Olemme vain
ihmisiä, jotka yrittävät kuvailla havaintojaan. Emme varmastikaan
ole aina löytäneet sopivia sanoja, mutta niiden tarkoituksen takana
seisomme.
Jotkut saattavat ajatella, ettei puheenvuoroamme voi ottaa
vakavasti, koska emme ole kirjoittaneet sitä omilla nimillämme ja
kasvoillamme. Nimet ja kasvot ovat nähdäksemme yhdentekeviä
esittämämme analyysin paikkansapitävyyden kannalta.
Menettelytapamme ei johdu pelosta. Myönnämme kyllä, ettemme
ole aiemmin uskaltaneet puhua asiasta. Sittemmin olemme
ymmärtäneet, että tilanne vain pahenee nykyisestä, ellei sen
kehitystä pysäytetä. Vaikenemisen seuraukset ovat paljon
pahemmat kuin rehellisyyden. Siispä muusikko Palefacea lainaten:
”Emme suostu pelkäämään!” (Tuohon lauseeseen voisi tiivistää
koko julistuksen hengen.) Kirjoitamme julistuksen nimettöminä,
koska emme tahdo sen henkilöityvän meihin. Kuvaamamme
ongelma ei ratkea rohkeilla yksilöillä, vaikka heistä kaikki lähteekin.
Yksilökeskeisen politiikan ja median aikakaudella on helppo vaipua
siihen lohdulliseen kuvitelmaan, että suuret sankarit pelastavat
maailman. Niin ikävää kuin se onkin, muutos vaatii tolkun ihmisten
toimintaa. Tolkun ihminen ei vain haluaisi toimia. Hänellä on
yleensä tärkeämpiäkin huolenaiheita kuin politiikka. Tolkun ihminen
jättää sen mielellään poliitikoiden hoidettavaksi. Niin voi olla
yleensä hyväkin, mutta aina välillä tolkun ihmisten täytyy herätä
pitämään ääntä, etteivät itsetunnustukselliset kansanedustajat
pääsisi unohtamaan itse kansan olemassaoloa. Nyt on taas sen
aika. Kukaan muu ei tule edistämään tätä asiaa kuin juuri sinä ja
minä ja me kaikki, jokainen omassa elämässään. Tämä julistus ei
auta mitään, ellemme me tolkun ihmiset ryhdy toteuttamaan sitä.
Julistuksen levittäminen on sallittua ja suotavaa. Me kirjoittajat
emme voi itse tehdä paljoakaan julistuksen leviämisen
edistämiseksi, jotta säilyttäisimme nimettömyytemme. Jos sinulla,
hyvä lukija, on mahdollisuus edistää julkista keskustelua TOLKUN
JULISTUKSESTA – tehdä siitä video, podcasti, blogi, artikkeli,
kolumni tai sosiaalisen median päivitys – se on jo paljon. Jos voit
puhua siitä lähimmäisillesi, tuntemillesi tolkun ihmisille ja muillekin,
se on vähintään yhtä paljon ellei enemmänkin. Jokainen voi kantaa
kortensa kekoon tämän pelon ilmapiirin hälventämiseksi. Uskomme
vilpittömästi, että se olisi kaikkien yhteinen etu. Myös arvostelu
auttaa. Kritiikki on tervetullutta, mutta toivomme sen olevan
rakentavaa. (Tosin myös kohtuuttomat ja perustelemattomat
hyökkäykset voivat edistää julistuksen asiaa todistaessaan sen
paikkansapitäväksi niiltä osin kuin se kuvailee vallitsevaa
uussuvaitsemattomuuden ilmapiiriä.) Tämä julistus seisoo tai
kaatuu sen mukaan, missä määrin tavalliset kansalaiset ottavat sen
omakseen – siis ihan jokainen meistä. Tästäkin syystä meidän olisi
vaikea ottaa julistusta nimiimme. Tämä ei toivottavasti ole vain
meidän kirjoittajien julistus, vaan ihan jokaisen joka tahtoo
muutosta nykyiseen vihan, katkeruuden ja kauhun leimaamaan
keskustelukulttuuriin.
Vaatimattomana vaatimuksenamme on, että kaikkien tulisi saada
osallistua julkiseen keskusteluun vailla muuttumattomista
ominaisuuksistaan johtuvaa vaientamista tai väheksymistä.
Tolkun työryhmä, 26.2.2021
Esipuheen jälkikirjoitus:
Vielä pari huomiota itse tekstistä. Ensinnäkin, kun puhumme
julistuksessa suomalaisista, tarkoitamme sillä nimenomaan etnisiä
suomalaisia, ns. kantasuomalaisia erotuksena saamelaisista,
maahanmuuttajista ja maahanmuuttajataustaisista, siis
kansalaisuudeltaan suomalaisista. Erotusta on helpompi kenties
havainnollistaa toiseen suuntaan: jos minä muutan perheeni kanssa
Somaliaan, meistä voi tulla Somalian kansalaisia, mutta ei
(etnisesti) somalialaisia. Vaikka saisimme (etnisesti) suomalaisen
puolisoni kanssa lapsia Somaliassa, eivät hekään olisi etnisesti vaan
korkeintaan kansalaisuudeltaan somalialaisia. Sama pätee myös
toiseen suuntaan. Yleensä tämän sanan ympärillä käytävä kiistely
liittyy siihen, ettei näitä kahta ”suomalaisen” merkitystä eroteta:
kansalaisuutta (minne maksaa veronsa, minkä maan passin
omistaa) ja etnisyyttä (perimä, kulttuuri, kieli). Tarkoituksenamme
ei ole ottaa minkäänlaista poliittista kantaa, kun käytämme
”suomalainen”-käsitettä tähän tapaan. Ratkaisu on käytännön
sanelema. Identiteettipolitiikasta on kankeaa puhua erittelemällä
aina ”kantasuomalaiset” ja muut suomalaiset, maahanmuuttajat,
maahanmuuttajataustaiset ja muut mahdolliset, varsinkin kun
viittauskohteet ovat samat mutta muoto kankeampi. Näin
vältämme myös täysin tarpeettoman ahdistuksen ”oikean sanaston”
käytöstä – mutta tästä lisää itse tekstissä.
Meidän täytyy myös rehellisyyden nimissä mainita, että tuskin
mikään julistuksessa esitetyistä ajatuksista on täysin ainutlaatuinen
ja omamme. Sana-aktivismista on puhuttu Suomessakin jo vuosien
ajan, ja ytimeltään sama väittely on käyty lukemattomia kertoja
ihmiskunnan historiassa. Tekstistä löytyy varmasti monien
sananvapauden, demokratian ja suvaitsevaisuuden puolustajien
iskulauseita ja argumentteja. Tuskin kukaan heistä pahastuisi,
mikäli kierrätämme heidän ajatuksiaan jatkaessamme samaa
savottaa.
JOHDANTO
SANA-AKTIVISMI ILMIÖNÄ
Ilmiöllä on monta nimeä: poliittinen korrektius, cancel- tai
peruutuskulttuuri, identiteettipolitiikka, uussuvaitsemattomuus tai
uuspuritanismi, kohukulttuuri, mielipidevaino, potkupolitiikka, sanaaktivismi.
Käytämme kirjoituksessamme ensisijaisesti viimeistä
käsitettä. Sana-aktivismi kuvaa ilmiötä, joka ei suoranaisesti
sitoudu mihinkään poliittiseen puolueeseen, vaikka sitä
harjoittavatkin pääasiassa tietyt puolueet. Itse ilmiö on kuitenkin
paljon puoluepolitiikkaa laajempi. Sen vaikutukset koskettavat
kaikkia poliittiseen kantaan tai sen puutteeseen katsomatta. Kyse
on poliittisesta aktivismista, jossa kamppailun kohteena ovat sanat
ja niiden käyttö. Sana-aktivismin enemmän tai vähemmän
julkilausuttuina tavoitteina on yhteiskunnallinen tasa-arvo,
kaikenlaisen syrjinnän ja eritoten rasismin sekä fasismin
vastustaminen. Näitä tavoitteita sana-aktivismi pyrkii edistämään
puuttumalla ensisijaisesti kielenkäyttöön ja kulttuuriin. Sanaaktivismi
arvostelee esimerkiksi taideteoksia siitä, ettei niitä ole
ollut tekemässä tarpeeksi vähemmistöjä. Sana-aktivismi myös
määrittelee tietyt sanat hyviksi ja tietyt sanat pahoiksi; tietyt
puhetavat hyväksyttäviksi ja tietyt halveksuttaviksi.
Eräs sana-aktivismin ominaispiirteistä ovat moralistis-poliittiset
vainokampanjat, jotka kulkevat aina kutakuinkin samaa rataa: 1)
Löydetään kohde, jonka todetaan tehneen jotain sana-aktivistien
mielestä tuomittavaa, esimerkiksi käyttäneen vääriä sanoja,
puhuneen väärällä tavalla tai kuvanneen jotain vähemmistöryhmää
väärin. 2) Lähetetään hänelle runsain mitoin kielteistä palautetta ja
panetellaan häntä julkisesti. Mikäli hän toimii sosiaalisessa
mediassa, hänestä tehdään joukolla ilmiantoja some-palvelun
ylläpidolle, jolloin palvelu melko automaattisesti poistaa hänen
tilinsä. Mikäli tämä ei riitä, 3) lähetetään medialle tieto kohteen
tuomittavista teoista. Mikäli sekään ei riitä, 4) lähetetään kohteen
työnantajalle ja kaikille mahdollisille yhteistyökumppaneille tieto
kohteen tuomittavista teoista – jotka tosin yleensä tässä vaiheessa
esitetään jo kohteen muuttumattomien ominaisuuksien muodossa
(esim. ”rasismi” tai ”transfobia”). Näiden perusteella työnantajaa
painostetaan irtisanomaan työntekijänsä ja yhteistyökumppaneita
katkaisemaan kaikki liikesuhteet. Työnantajaa ja
yhteistyökumppaneita uhataan boikotilla. Kun kohde joutuu
kärsimään, joko 5a) juhlitaan hänen kärsimystään ja siirrytään
seuraavaan kohteeseen, tai 5b) jatketaan kampanjaa mikäli
aiheutettua kärsimystä ei pidetä riittävänä rangaistuksena synnistä.
Tällaista toimintatapaa kutsutaan nimellä ”deplatforming”, mikä
tarkoittaa ”alustan poistamista”. Vainon kohteilta pyritään
järjestelmällisesti viemään kaikki mahdollisuudet esittää
mielipiteitään julkisuudessa. Menettelytapaa perustellaan sen
tehokkuudella, missä on kyllä lyhyellä tähtäimellä perää, mutta
pitkällä tähtäimellä tällainen toiminta 1) siirtää valtaa someyrityksille
ja raivostuneille väkijoukoille; 2) katkeroittaa ja ajaa
väärämieliset maan alle, pahimmillaan saa heidät siirtymään
sanoista tekoihin; 3) vaientaa myös maltilliset väärämieliset, sillä
pelovaikutus ei ole mikään tismallinen työkalu.
Sana-aktivisteille ominaista on omalaatuinen, hyvin tekninen
filosofinen sanasto, joka on pääpiirteissään ammennettu
”intersektionaalisesta” feminismistä. Asiaan vihkiytymättömälle
”valkoisuuden rakenteet”, ”rodullistamisen prosessit” tai ”cissukupuolisuus”
ovat käsittämättömiä ilmauksia.
Sana-aktivistien perustavanlaatuisiin uskomuksiin kuuluu ns.
”standpoint-teoria”, jonka mukaan argumentin esittäjän identiteetti
määrittää hänen oikeuttaan ja kykyään esittää argumentteja
tietystä aiheesta. Hieman yksinkertaistaen sana-aktivistien mukaan
esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa
naisten argumentit ovat ylivertaisia miesten argumentteihin nähden
siksi, että ne ovat naisten argumentteja.
Tämän johdannon tarkoitus on paljastaa lukijalle, että toisin kuin
sana-aktivistit itse väittävät, sana-aktivismissa ei ole kyse
taistelusta oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon puolesta. Kauniiden
sanojen takana kyse on valtataistelusta.
Tämä on nähtävissä Suomessa esimerkiksi Oneiron-romaanin
tapauksessa. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu kirja kertoo
seitsemästä erilaisesta naisesta, jotka kohtaavat
kuolemanjälkeisessä maailmassa. Oneiron otettiin yleisesti hyvin
vastaan, mutta sana-aktivisti Koko Hubara syytti sitä ”kulttuurisesta
omimisesta”, koska Laura Lindstedt (”kantasuomalainen nainen”) oli
kirjoittanut mm. juutalaisesta, muslimista ja mulatista.
Oletettavasti Laura Lindstedt pyrki teoksellaan osaltaan edistämään
”rodullistettujen” (emme tiedä, mitä se tarkoittaa, vaikka olemme
yrittäneet ottaa selvää, mutta tällä nimellä nykyään kutsutaan
muita kuin valkoisia, tosin ”valkoisuus” ei tässä yhteydessä tarkoita
pelkkää ihonväriä, vaan myös saamelaiset ovat ”rodullistettuja”)
naisten "representaatiota" (tämä tarkoittaa käsittääksemme sitä,
että jokin ihmisryhmä näkyy kulttuuriteollisuuden tuotteissa),
minkä puute on alati yleistyvä valituksen aihe suomalaisessa
kulttuurikeskustelussa. Virhe ei kuitenkaan ollut teossa vaan
tekijässä. Koko Hubara loukkaantui siitä, että Lindstedt kirjoitti
muusta kuin "valkoisen evankelis-luterilaisen naisen"
näkökulmasta. Kun Hubaran julkiloukkaantuminen ei johtanutkaan
Lindstedtin lynkkaamiseen vaan herätti jopa jossain määrin
kritiikkiä, Hubara puolustautui sanomalla halunneensa vain
”herättää keskustelua” ja ”paljastaa valtarakenteita”. Ei hän
tietenkään ollut halunnut kieltää taiteilijan vapautta vaan
ainoastaan kannustaa itsetutkiskeluun. Siitä suomalaiset auliisti
kiittelivät, kuten Hubara osasi varmasti ennakoida. Eihän häntä
voitu viiteryhmässään ("sivistyneet ihmiset") tuomita tai kritisoida,
olihan hän itse juuri tuollainen "rodullistettu nainen", jonka
näkemyksillä on ylivertainen asema kaikkiin muihin nähden kun
puhutaan näistä asioista. [1] [2] [3]
Palaamme vielä Hubaraan, mutta tässä vaiheessa kiinnitämme
huomiota käsittelemämme ilmiön kahteen olennaiseen piirteeseen:
1) Sana-aktivistit hylkäävät liberaalin oletuksen kaikkien tasaarvosta.
Tasa-arvo on perinteisesti perusteltu yleismaailmallisen
ihmisjärjen olemassaololla: kellään ei ole etuoikeutta järkeen ja
totuuteen, vaan se on kaikkien saatavilla, mikäli he vain
vaivautuvat ajattelemaan; kääntäen, kukaan ei ole
määritelmällisesti viisaampi kuin muut vaan kaikki ovat alttiita
erehtymään. Tämän liberaalin ihanteen käytännön ilmentymänä on
kieltäytyminen ad hominemista, jolla tarkoitetaan argumentin
esittäjän kritisoimista argumentin sijaan. Sana-aktivistit hylkäävät
kaiken tällaisen ja pitävät argumentin esittäjän sukupuolta,
ihonväriä, uskontoa, seksuaalisuutta ja taustaa oleellisina tekijöinä
arvioitaessa hänen argumenttejaan. 2) Sana-aktivistit ovat jo niin
pitkällä, ettei heitä voi kritisoida, eikä näistä asioista uskalleta
puhua niiden oikeilla nimillä. Oneiron-tapaus herätti kyllä
monenlaisia puheenvuoroja, mutta niissä ei kiinnitetty huomiota
siihen valtaan, jonka Hubaran kaltaiset sana-aktivistit ovat
saavuttaneet suomalaisessa yhteiskunnassa.
SANA-AKTIVISMI KÄYTÄNNÖSSÄ
Sana-aktivistit etsivät pöyristeltävää töikseen, sillä he ovat
julkisuuden henkilöitä joiden koko julkisuus ja siten
elannonhankinta rakentuu pöyristelylle. He kokeilevat mikä toimii,
mihin media tarttuu ja millä saa kohun aikaan. Kukaan ei koskaan
pöyristy takaisin. Sana-aktivisteilla ei ole mitään hävittävää, kun he
leimaavat jonkun rasistiksi. Vähintään he saavat oman
viiteryhmänsä ja someseuraajakuntansa hyväksyntää, kun olivat
niin valistuneita ja ”hereillä”, että näkivät rasismia siellä, missä
kukaan muu ei ollut sitä vielä nähnyt. Parhaimmillaan he pilaavat
jonkun elämän. Heille itselleen ei voi tulla kielteisiä seurauksia.
Saattavathan he saada vihaisia ja uhkaavia viestejä, mutta niin
ikävää kuin se onkin, niistä tuntuu tulleen arkipäivää, mikäli ottaa
julkisesti kantaa herkkiin asioihin. Ne eivät myöskään katso
puoluekantaa; niitä saavat yhtä lailla niin oikeistolaiset kuin
vasemmistolaisetkin. Tietääksemme yksikään vasemmistolainen tai
liberaali ei ole kuitenkaan menettänyt työpaikkaansa tai
apurahojaan liiallisen vasemmistolaisuutensa tai radikaaliutensa
vuoksi, kun taas konservatiivisia, isänmaallisia,
maahanmuuttokriittisiä ja/tai muuten väärämielisiä taloudellisen
painostuksen uhreja on riittämiin. Kärsimään on joutunut epäiltynä
mm. rasismista (Maria Asunta [4]), fasismista (Sielunvihollinen
[5]), homovastaisuudesta (Aki Ruotsala [6]) ja seksuaalisen
häirinnän vähättelystä (Tuomo Pesonen [7]). Kukin voi tutustua
tapauksiin ja olla niistä mitä mieltä tahansa, olivat yksittäiset
tapaukset oikeutettuja tai eivät, mutta on mahdotonta kieltää
tämän ilmiön olemassaolo. Ajattelemattomista puheista tai vääristä
mielipiteistä on tullut anteeksiantamaton rikos. Niin sanotussa
cancel-kulttuurissa sanoista on tullut hyväksyttävä peruste
katkaista työsuhde (ja muutkin suhteet), vaikka ihminen
pahoittelisikin sanojaan jälkikäteen. Toisin sanoen sanoihin on
alettu suhtautua kuin tekoihin. Vertauskohtana: harva katkaisisi
parisuhdetta, jos toinen vihastuksissaan huutaisi, kuinka tekisi mieli
pettää, mutta monikin eroaisi, mikäli toinen todella pettäisi.
Edellisen aiheuttaman vahingon voi tietyllä tapaa perua (”en
tarkoittanut sitä”), mutta jälkimmäisen ei (tarkoitti tai ei, luottamus
meni). Yhteiskunnallisessa keskustelussa sanoihin tunnutaan
kuitenkin suhtautuvan samalla vakavuudella kuin tekoihin
(Sisäministeriön orwellilaisen iskulauseen mukaan ”sanat ovat
tekoja” [8]) ja sopimaton, loukkaavana pidetty ilmaus tai vitsi ovat
nykyään yhtä päteviä irtisanomisen syitä kuin vaikkapa
seksuaalinen häirintä, oikeudessa todettu syrjintä tai rasistinen
väkivallanteko. Sana-aktivistit luovat, ylläpitävät ja hyödyntävät
tätä ilmapiiriä. Virheellisestä rasismisyytöksestä ei tule esittäjälleen
mitään kielteisiä seurauksia, kun taas suuren yleisön uskomasta
syytöksestä seuraa kohteelleen pahimmillaan elannon, uran ja
maineen menetys. Tällaisen kulttuurin ylläpito ja hyödyntäminen
poliittisten (ja muidenkin) vastustajien vaientamiseen on
yksinkertaisesti vallankäyttöä, vieläpä tuhoisaa ja itsekästä
sellaista.
Kuitenkaan rasismisyytöksiä esittäneitä ei hiillosteta niistä,
etenkään jos he ovat ”pyhiä uhreja”, vähemmistöjen jäseniä.
Heidän mielettömyyksiään ei uskalleta kyseenalaistaa. Seuraa
korkeintaan hellää ja lähtökohtaisen sovinnollista ymmärryksen
etsintää. Eikä sellaisessa välttämättä ole mitään pahaa, jos sama
asenne vain pätisi muidenkin virheiden kohdalla. Nykytilanteessa
toinen laita käy julkista keskustelua ainoana aseistettuna
osapuolena. Kuinka mielekästä, rehellistä ja avointa keskustelua se
sitten on, sitä voi miettiä.
PELON ILMAPIIRI
Jokaista harhaoppisen irtisanomista seuraa vähintään sadan
kriittisen äänen itsesensuuri, joiden hiljaisuus vuorostaan kaikuu ja
vaikuttaa koko kulttuuriin poissaolollaan. Väärinajattelijoiden
vaikeneminen saa ihmiset luulemaan, että kaikki muutkin
kannattavat nykymenoa, mikä tekee toisinajattelusta henkisesti
entistä hankalampaa. (Esimerkiksi vuonna 2017 suomalaisista 60%
piti silloista maahanmuuttoa liiallisena [9], mutta tätä tuskin olisi
arvannut julkisesta keskustelusta.) Lukemattomia ihmisiä vaikenee
jokaisen sana-aktivistien aikaansaaman irtisanomisen myötä, koska
suurin osa ihmisistä ei halua riskeerata perhettään ja elantoaan. He
luulevat pienellä myötäilyllä selviävän helpommalla, ja toki niin
onkin, mutta ainoastaan lyhyellä tähtäimellä. Pitkän tähtäimen
vaikutukset ovat tuhoisat: vaikeneminen, pelko, taiteen
näivettyminen ja julkisen keskustelun polarisaatio, jonka
maltillisten vaikeneminen mahdollistaa. Ja mikä irvokkainta,
vaikenevat ovat ihmisiä, jotka eivät ole rasisteja, eivätkä siksi halua
tulla kutsutuiksi rasisteiksi. Pelon ilmapiiri puree juuri niihin
ihmisiin, jotka ovat vähiten rasistisia. Aidot rasistit eivät vaikene,
koska mitä he piittaavat paikkansapitävästä leimasta? Ei rasisti
välitä ”kulttuurisesta omimisesta” tai edes koe syyllisyyttä
rasismistaan. Ne, jotka kokevat, ovat jo lähtökohtaisesti
suvaitsevaisia ja huomaavaisia ihmisiä. Sana-aktivistien
aikaansaama ja ylläpitämä pelon ilmapiiri puree vain heikoimpiin ja
myötätuntoisimpiin ja suvaitsevaisimpiin, jotka ovat jo
lähtökohtaisesti rasisminvastaisen aatteen puolella. He, ketkä pelon
ilmapiirissä viettävät unettomia öitä miettien, mitä he saavat ja
eivät saa sanoa, ovat ”rodullistettujen” suurimpia ystäviä. Tässä
hulluudessa juuri huomaavaisimmat ja vähiten rasistiset ihmiset
pelkäävät eniten.
Erinomaisen kuvaava esimerkki pelon ilmapiiristä on Helsingin
kaupunginteatterin transpaniikki Kaikki äidistäni -näytelmään
liittyen. Tapahtumaketju on sekava, joten emme edes yritä kerrata
sitä kaikkinensa, mutta siihen liittyy transihmistä tai transvestiittiä
(tämä oli ilmeisesti epäselvää tekijöillekin) kuvaava näytelmä,
mahdollisesti ”transfobinen” roolitus, julkinen kohu ja lopulta
näyttelijä Janne Reinikaisen irtisanominen, joka pian kuitenkin
peruttiin. Kaupunginteatterin johtaja Mika Myllyahokin myönsi
paniikin todellisuuden: ”Irtisanoin Janne Reinikaisen hätiköidysti.”
[10] Kysymys kuuluu: miksi? Mitä Helsingin kaupunginteatteri
pelkäsi? Tuskin sitä, että olisi paljastunut ”transfobiseksi”
laitokseksi, koska siellä oltiin kuitenkin tekemässä isoa tuotantoa,
joka kertoi transihmisestä (en tiedä oikeaa käsitettä näytelmän
yhteydessä, eikä julkisesta keskustelusta päätellen tiennyt kukaan
muukaan). Ennemmin kaupunginteatteri pelkäsi sitä, että se
leimattaisiin ”transfobiseksi” – jälleen synonyymi ”pahalle”, jonka
tarkkaa merkitystä kukaan ei tunne. Tämä kauhu johti hätiköityihin
ratkaisuihin, joista mm. kohuun täysin osaton näyttelijä Reinikainen
olisi joutunut kärsimään, ellei johtaja Myllyaho olisi muuttanut
mieltään. Eivätkä sen paremmin Helsingin kirjamessut tai Pori Jazz
voineet mitenkään muutamassa tunnissa tehdä valistunutta
ratkaisua Timo Hännikäisen [11] ja Aki Ruotsalan [12] tapauksissa.
He tekivät nopeat ratkaisut, oletettavasti koska hekin olivat
paniikissa. Paniikki ei vain paljastunut, koska heidän ratkaisunsa
pitivät ja paniikki saatiin vaikuttamaan päättäväisyydeltä. Paniikki
on paljonpuhuvaa. Jos Helsingin kaupunginteatterin johtaja
hätääntyy tällaisista syytöksistä, miltä luulette tavallisista ihmisistä,
yksityiskansalaisista tuntuvan?
Koska Helsingin kaupunginteatterin tapaus on niin erinomaisen
kuvaava, tarkastellaan vielä muutamia lainauksia asiaan liittyvästä
julkisesta keskustelusta. (Kaikki kursivoinnit tässä ja myöhemmin
ovat tolkun ihmisen.) Helsingin kaupunginteatterin johtaja Mika
Myllyaho sanoo: ”Olen huomannut, että nuoren sukupolven selkeä
viesti on, että (kaikkea) ei voi näytellä. Ja vanhempi sukupolvi, yli
viisikymmenvuotiaat, ovat sitä mieltä, että kaikkea voi näytellä.
Maailmassa on käynnissä muutos. Tarkkaillaan sitä, mitä taiteissa
voi tehdä. Eihän se sinänsä ole huono asia, että tarkastellaan rajaaitoja,
joiden sisällä taidetta tehdään. Kyllä tekemisen tapoja on
muitakin, ja tarinoita voi kertoa myös muilla tavoin.”
Myllyaho ilmaisee asian mahdollisimman ympäripyöreästi, mutta
kuten kommentista selviää, kyse ei ole ”tarkastelusta” vaan jostain
luopumisesta, taiteen tekemisen tapojen muuttamisesta. ”Muilla
tavoin voiminen” tarkoittaa käytännössä, että jotkin toiset tavat on
julistettu pannaan. Vaikka niitä ei mikään laki kieltäisi, ne on
julistettu kansantuomioistuimessa pahoiksi (”transfobisiksi”,
”rasistisiksi”, mitä ikinä) ja siitä seuraa, ettei kukaan voi käyttää
niitä, mikäli ei halua itse tulla julistetuksi pahaksi. Totta, teoriassa
niitä ei ole kielletty, mutta käytännössä kyllä.
Kun toimittaja kysyy, ”kuka saa näytellä ketä”, transnäyttelijä Miiko
Toiviainen vastaa näin: ”Itse en koskaan käytä sanaa ’saa’.
Miettisin, että haluammeko me ja kannattaako meidän tehdä näin.
Se on se, mitä taiteentekijän pitäisi kysyä. Sama pätee
rodullistettuihin hahmoihin. Ihmiset ymmärtävät, että ei kannata
laittaa black facea näyttämölle. On hyvä miettiä, vahvistaako esitys
rasistisia rakenteita.” [13]
Jokainen voi itse miettiä, saako (”kannattaako”) 2020-luvulla
Suomessa käyttää black facea (mustaksi maskeerausta) teatterissa.
Eihän sitä mikään laki kiellä, mutta mitkä olisivat seuraukset
näytelmän työryhmälle? Jos joku kaikesta kielteisestä palautteesta
huolimatta pitäisi yhä perusteltuna käyttää black facea teatterissa,
antaisiko Miiko samanmielisineen esityksen todella toteutua ja
osallisten jatkaa teatteriuraansa myös sen jälkeen? Eikö esityssalin
ulkopuolella osoitettaisi mieltä? Eikö tilavuokraajaan otettaisi
yhteyttä ja pyydettäisi irtisanomaan sopimus ”rasistisen”
teatteriesityksen kanssa? Eikö työryhmän tuleviin työnantajiin
otettaisi yhteyttä ja vaadittaisi heitä irtisanomaan ”rasistiset”
työntekijänsä? Mikäli työnantaja ei jostain syystä joustaisi
(Helsingin kaupunginteatterin johtaja ainakin joustaisi, se on jo
nähty), eivätkö valveutuneet teatterityöntekijät boikotoisi
näytelmiä, joihin nämä ”rasistiset” teatterilaiset olisi palkattu ja
kieltäytyisi työskentelemästä heidän kanssaan? Samassa
haastattelussa Toiviainen sanoo: ”Jos tämä tehtäisiin Lontoossa
tänä vuonna, siitä nousisi paskamyrsky, jonka rinnalla Helsinki
kalpenisi.” Niin, ei tarvitse käyttää sanaa ”saa”. Riittää kun tekee
ihmisten elämästä helvettiä. Viesti menee kyllä perille.
Koneen säätiön haastattelussa Koko Hubara kieltää vastuunsa
samaan tapaan: ”En itse ole sitä mieltä, että vain nainen voi tehdä
naisiin liittyviä asioita, lesbo lesboihin, ja juutalainen juutalaisiin –
etenkään taiteessa. Taide on vapautta. Mutta, jokaisen meistä,
myös vapaiden taiteen tekijöiden, on pohdittava sitä, mitä
implikaatioita juuri meillä tekijöinä on. Mitä tarkoittaa, jos minä
olen valkoinen kirjailija ja kirjoitan mustia ja ruskeita hahmoja?
Miksi minulla on tarve tehdä niin? Mitä nuo hahmot ja kehot
tuottavat minulle, mitä valkoinen hahmo ja keho ei tuota, ja miksi?
Mitkä ovat valkoisten taiteilijoiden ja rodullistettujen
muusien/kohteiden historialliset suhteet? Miten varmistan, etten
toisinna stereotypioita ja rodullistamisen prosesseja, jotka ovat osa
tosielämän syrjintää?” [3] Suomen Kuvalehden haastattelussa
Hubara sanoo: ”’[M]ikä mandaatti ja valta minulla olisi kieltää
mitään?’ Tarkoitus ei ole kieltää. Tarkoitus on herättää keskustelua.”
[14]
Alkuperäisessä kirjoituksessaan Hubara kuitenkin tuomitsee
Lindstedtin kirjan varauksetta: ”Ihmisenä, joka on saanut
juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta
saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja
olemassaoloitani [sic] on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi
kantasuomalaisen naisen toimesta.” [1]
Niin, käytännössä Hubara ei kiellä mitään, mutta mitäpä luulette,
kirjoittaako Lindstedt vielä juutalaisesta syömishäiriöisestä
naisesta, kun sellainen on julistettu loukkaavaksi juutalaisia
syömishäiriöisiä naisia kohtaan? Haluaako Lindstedt julkisesti
asemoitua vastustamaan ”vähemmistöjen oikeuksia”? Haluaako
yksikään ”vapaa taiteen tekijä” leimautua ihmiseksi, joka ei pohdi
”tekijyydensä implikaatioita” tai varmista, ettei ”toisinna
stereotypioita ja rodullistamisen prosesseja, jotka ovat osa
tosielämän syrjintää”? (On oleellista huomata, että näissä
velvollisuuksissa onnistumisen ja epäonnistumisen arvioi
luonnollisesti sana-aktivistien kansantuomioistuin.)
Hubara vastaa tähän retoriseen kysymykseen itsekin, kun SK:n
toimittaja sitä kysyy: ”Entä jos Lindstedt kirjoittaisi seuraavaan
teokseensa samantyyppisen hahmon? Hubara miettii hetken. ’Se
olisi hämmentävää ja hassua.’”
Kieltämättä. ”Halusin vain herättää keskustelua” tai ”kiinnittää
huomiota laajempiin valtarakenteisiin” on tuttu vastaus asiaan
liittyvissä haastatteluissa. Se on myös kiemurtelua. Todellisuudessa
nämä vähemmistöaktivistit rajoittavat ulostuloillaan taiteilijoiden ja
kaikkien itseilmaisua harjoittavien kansalaisten vapautta. Jonkin
asian käytön tai tekemisen julistaminen ”loukkaavaksi”,
”kulttuuriseksi omimiseksi” tai ”rasistisia valtarakenteita
uusintavaksi” johtaa takuuvarmasti sen lopettamiseen – mikäli
syytöksen kohde haluaa vaikuttaa sivistyneeltä ja hyvältä ihmiseltä.
Suurin osa meistä haluaa; käytännössä kaikki, joitain
poikkeuksellisia änkyröitä lukuunottamatta. On yhdentekevää,
haluavatko nämä vähemmistöaktivistit herättää keskustelua vai
eivät, kun käytännössä heidän ulostulojensa seurauksena on vain
kauhua, taiteellista lamaannusta ja hervotonta anteeksipyytelyä.
Ymmärrys ei lisäänny vaan vähenee. Ihmiset pelkäävät. On
koomista, jopa eksistentialistista väittää tämän jälkeen, että
”hänellä on taiteellinen vapaus” (Hubara, SK) tai että ”en koskaan
käytä sanaa ’saa’” (Toiviainen, YLE). Onhan aseella uhatullakin
ihmisellä aina valinnanvapaus: hän saa ihan itse päättää, totteleeko
uhkaajaa vai kärsiikö seuraukset.
Helsingin Teatterikorkeakoulun tapauksessa toistuu moni edellä
esitellyistä sana-aktivismin piirteistä. Suomen Kuvalehden jutussa
(11.12.2020) opettajat kertoivat ”vaikeasti määriteltävästä
yleisestä ilmapiiristä ja sen aiheuttamasta joukkopaineesta”, jonka
vuoksi eräs opettaja kertoi miettineensä ”voiko edes jatkaa
työssään”. [15] Moni opettaja kieltäytyi kommentoimasta asiaa
nimellään, koska aihe on niin ”herkkä”. Yleisradion jutussa (18.12.)
haastatellut opiskelijat tyrmäsivät väitteet painostavasta ilmapiriistä
ja kertoivat ainoastaan olevansa ”kriittisiä” ja kaipaavansa
”keskustelua”. [16] Ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja
Sofia Charifi sanoi: ”Itselleni ei ole tullut sellaista kuvaa, että
opettajat olisivat haluttomia muutokseen. Aina, kun näistä asioista
on keskustelu ylioppilaskunnan ja yliopiston johdon välillä, niin
näkemyksemme on otettu hyvin vastaan.” Se, että opettajat
kasvokkain myötäilevät opiskelijoiden muutosehdotuksia, tuskin
tarkoittaa, ettei painostavaa ilmapiiriä ole olemassa – kenties jopa
päinvastoin. Charifi jatkaa: ”Kyse on siitä, että opitaan yhdessä
tapoja tehdä asiat toisin esimerkiksi kielenkäyttöä uudistamalla.”
Kuulostaa kerrassaan kivalta, mutta mitähän mahtaa käytännössä
tarkoittaa. Ainakin Taideyliopiston opiskelijoiden henkilökunnalle
laatimassa ”inklusiivisuusagendassa” oli 26 kohdan lista
”tarvittavista toimista”. Liitteenä oli lähes 200 artikkelin suositeltu
lukulista. 1306 entistä ja nykyistä taidekorkeakoulujen opiskelijaa
allekirjoitti yleisluontoisemman vetoomuksen, jossa vaadittiin
muutoksia taidekoulujen opetussuunnitelmiin ja
sisäänpääsyvaatimuksiin. [17] Vetoomuksen mukaan:
”Tulevaisuudessa antirasististen strategioiden tulee olla erottamaton
osa taidekoulutusta. Taide ei koskaan ole epäpoliittista eikä
neutraalia ja huomiotta jättäminen on hiljaista hyväksyntää. Siksi
vaadimme muutoksia!” Ei suoraan sanottuna kuulosta siltä, että
”opittaisiin yhdessä tapoja tehdä toisin” tai annettaisiin opettajille
edes mahdollisuutta suhtautua muutokseen haluttomasti.
(Oletettavasti sellaisen mahdollisuuden kaipuu olisi vetoomuksen
allekirjoittaneiden mukaan ”valkoista haurautta”, joka vetoomuksen
mukaan ”ilmenee joukkona puolustusliikkeitä, kuten vastaväitteinä,
vaikenemisena, vihan, pelon tai syyllisyyden ulkoisina ilmaisuina”.)
Muutkin Yleisradion juttuun haastatellut opiskelijat kielsivät
painostavansa opettajia. He myös kielsivät kokeneensa itse
aatteellista painostusta. Yksikään heistä ei kuitenkaan kieltänyt
sellaisen kohdistumista joihinkin muihin opiskelijoihin. Yksikään
haastateltu opiskelija ei kertonut, esiintyykö koulussa ollenkaan
sana-aktivistisesta hegemoniasta eriäviä mielipiteitä, ja jos esiintyy,
kuinka niihin suhtaudutaan. Siitähän alkuperäisessä artikkelissakin
oli kyse: painostavasta pelon ilmapiiristä, joka koskettaa sekä
oppilaita että opettajia. Ylen juttuun haastatellut eivät koe pelon
ilmapiiriä, mikä on tietysti hyvä, mutta se ei vielä todista, etteikö
sellaista olisi olemassa.
Jokainen varmasti ymmärtää, että mahdollisilla väärinajattelijoilla
on oikeamielisiä opiskelija-aktiiveja korkeampi kynnys jakaa
ajatuksiaan julkisesti. Eräs kynnyksen ylittänyt
teatterikorkeakoululainen oli Ylelle kokemuksistaan kirjoittanut
(23.2.) Liila Jokelin, joka haluaa eroon ”valkoisesta,
heteronormatiivisesta ja patriarkaalisesta maailmasta”, mutta
kertoo silti pelkäävänsä, ”sillä taantumukselliseksi ja jopa
äärioikeistolaisen retoriikan käyttäjäksi leimautuminen saattaa
tapahtua hyvin helposti nykyään.” [18] Eräs opiskelijatoveri olikin jo
todennut Jokelinin ”valveutumattomaksi (unwoke)”. Jokelin kertoo,
että viiden vuoden aikana ”yhteiskunnan henkinen ilmapiiri on
kokenut valtavan muutoksen.” Jokelinin mukaan sinänsä
kannatettavia tavoitteita (mm. em. ”valkoisen maailman”
hävittäminen) edistetään vahtimalla ”taideteosten eettistä
oikeaoppisuutta”. Jokelinin mukaan ”vahtimisen takaa saattaa
paljastua - - kiusaamista tai puhdasta vallanhimoa.” Jokelin kertoo
aistivansa sekä itsessään että muissa opiskelijoissa
oikeaoppisuuden painetta. Jokelin kertoo sukupolvensa olevan
taipuvainen tulkitsemaan taidetta ensisijaisesti poliittisesti.
Esimerkkinä hän mainitsee rasismisyytökset, joita on kohdistettu
Tukholman suurimman taidekoulun ”Valkoinen meri” -tilan nimeen.
[19]
Jos Jokelinin kaltainen ”edistyksellinenkin” joutuu pelkäämään
leimautumista, miltä luulette niistä opiskelijoista tuntuvan, jotka
eivät halua eroon ”valkoisesta maailmasta”? Tai jotka äänestävät
Perussuomalaisia? (Perussuomalainen teatteriopiskelija voi tuntua
mahdottomalta ajatukselta, mutta se johtuu vain siitä, että
perussuomalaisen teatteriopiskelijan täytyy olla hiljaa
politiikastaan.) Oli Teatterikorkeakoulussa yhtään perussuomalaista
tai ei, olennaista on se, että sana-aktivisteille jopa perus (väli!)
suomalainen on sietämättömän rasistinen ihminen. Ei tarvitse edes
äänestää perussuomalaisia ollakseen rasisti (mihin vielä setämies
Husu Hussein vetää rajan [20]), riittää että ”toisintaa valkoisuuden
rakenteita”. ”Valkoisen maailman” häviötä toivova Liila Jokelinkin on
”valveutumaton” ja jollain tavalla epäilyttävä ihminen.
Nähdäkseni Jokelinin huolet ovat pääpiirteissään samat kuin tässä
julistuksessa esitetyt. Kyse ei ole aatteesta vaan toimintatavoista.
Moni voi tietysti ajatella, ettei näyttelijäopiskelijoiden aatteellinen
touhuilu kosketa itseä, mutta nämä ihmiset tekevät tulevat
teatteriesitykset ja elokuvat, ajan kanssa he päätyvät
apurahalautakuntiin ja kulttuuripolitiikan vaikuttajiksi. Nämä
ihmiset myös ennakoivat asenneilmapiirin muutosta, toimivat
edelläkävijöinä. Jokelinin sanoin: ”Taiteilijat ovat aina olleet
yhteiskunnan antenni.” Tai kuten antirasistiset opiskelijat sen itse
vetoomuksessaan muotoilevat: ”Valmistuvat opiskelijat ovat osa
heitä, joiden unelmat ja ehdotukset rakentavat huomisen
todellisuutta.”
Myös sana-aktivistien piirin sisäpuolelta on esitetty kritiikkiä
vallitsevaa ilmapiiriä kohtaan. Esimerkkinä pitkän linjan
vasemmistoaktivisti ja antirasisti Veikka Lahtinen. Seuraavassa
referoimme ja lainaamme hänen ajatuksiaan Helsingin Sanomissa
julkaistusta esseestä otsikolla ”Olin sosiaalisen
oikeudenmukaisuuden soturi – kunnes halusin lopettaa sotimisen”
(”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi” on suomennos
suunnilleen ”sana-aktivistia” merkitykseltään vastaavasta
englanninkielisestä käsitteestä social justice warrior). [21]
Lahtinen kertoo omaksuneensa kritiikittömästi intersektionaalisten
feministien saarnaamia sääntöjä. Hän kertoo, kuinka ”[pyhistä
sorretuista] ei koskaan sanottu kriittistä sanaa, vaikka he toimisivat
täysin älyttömillä tavoilla”, ja kuinka ”[sortajat] olivat roskaväkeä,
joille sai sanoa mitä vain.” Lahtinen kertoo tunteneensa jopa
itseinhoa kuulumisestaan sortajien luokkaan. Lisäksi hän kertoo
aistineensa piilotetun käyttäytymiskoodin kaikkialla ympärillään.
Ystävät pelkäsivät osallistua keskusteluihin, etteivät vahingossa
sanoisi jotain ”väärää”, ja Lahtinen tunnisti saman pelon
itsessäänkin. Lahtinen referoi ruotsalaisen feministi Liv
Strömquistin ajatuksia tällaisen käytöksen taustoista: Strömquistin
mukaan vasemmistolaiset nettiaktivistit kituvat poliittisen vallan
puutteessaan, joten he purkavat katkeruuttaan marginaalisesti
erimielisiin aatetovereihin. Lahtisen mukaan ”aktivistit loivat
sääntöihin perustuvaa ilmapiiriä, jossa oma harkinta ei ollut
oleellista, vaan jokaisen asema identiteettien hierarkiassa ratkaisi
puheen pätevyyden.” Suomeksi tämä tarkoittaa, että suomalaisten
mielipiteet eivät olleet yhtä arvokkaita kuin ulkomaalaistaustaisten,
miesten mielipiteet eivät olleet yhtä arvokkaita kuin naisten eivätkä
naisten yhtä arvokkaita kuin ”sukupuolivähemmistöjen”, eivätkä
heteroiden mielipiteet olleet yhtä arvokkaita kuin
”seksuaalivähemmistöjen”. Pieni joukko ylläpiti myllyä, mutta
”muiden feministien ja antirasistien kyvyttömyys irtisanoutua tästä
myrkyllisestä verkkoilmapiiristä tarkoitti, että se hiljaisesti
hyväksyttiin.”
Lahtinen esittää monia samansuuntaisia ajatuksia kuin mekin.
”Verkkofeministit” eivät sietäneet ”vääränlaista kielenkäyttöä”, josta
rangaistiin ankarasti, esimerkiksi sulkemalla sääntörikkurit ulos
keskustelualueilta. Lahtisen mukaan tämä ajoi ihmisiä poliittiseen
passiivisuuteen ja ”oikeistoradikalismiin” – joka tapauksessa pois
feminismin luota. Aikanaan myös Lahtinen itse suljettiin ulos
parhaista aktivistipiireistä, koska hän oli esittänyt vääränlaisen
vitsin. Sen tarkoitus oli ollut pilkata poliittisia vastustajia, mutta
aktivistitoverien kansantuomioistuin totesi sen silti aatteen
tavoitteille haitalliseksi. Kirjoituksensa lopuksi Lahtinen luettelee
toimintatapoja, joista irtisanoutuu: ”[H]yvää tarkoittavien mutta
kömpelöiden ihmisten nopea tuomitseminen, sääntöjen laatiminen
toisille, ja identiteetteihin perustuvien hierarkioiden muodostaminen
ihmisten välille.” Lahtisen loppukaneetti voisi olla suoraan
meidänkin kynästämme: ”Säännöt ovat pelkkää sanelupolitiikkaa,
elleivät niitä noudattavat aidosti ymmärrä ja hyväksy niitä.”
Nähdäkseni Lahtisen päätelmät ovat täysin yhteneviä tämän
julistuksen kanssa, vaikka en tiedä olisiko hän itse samaa mieltä.
Vähintään henki ja tarkoitus ovat samat: ei ole kyse
antiantirasismista tai -fasismista vaan ahdistavan dogmaattisen
keskustelukulttuurin purkamisesta. Se on pitkällä tähtäimellä
haitallista myös sana-aktivismiliikkeelle itselleen. Sen lisäksi, että
ehdoton hyökkäysstrategia vieraannuttaa maltillisia, se johtaa
kohteissaan katkeruuteen ja vastaiskuun. Niin kauan kuin elämme
demokratiassa, vihollisten hankkiminen ei ole kestävä strategia
millekään poliittiselle liikkeelle.
Pelon ilmapiiri ei vaikuta ainoastaan poliittisesti suuntautuneisiin
ihmisiin, vaan se tahraa pikkuhiljaa kaiken julkisen itseilmaisun.
Kuten aiemmista esimerkeistä nähdään, varsinkin taidemaailma on
hätää kärsimässä sana-aktivistien mielivaltaisten sääntöjen kanssa.
Taidekoulussa opiskeleva tuttavamme oli vastikään käyttänyt
teoksessaan runsaasti mustaa ja valkoista väriä, leikitellyt niiden
symboliikalla. Opiskelutoverien yleisöpalautteessa sanottiin, ettei
sellaista ”kannata” tehdä, koska se voidaan tulkita rasistiseksi.
Tuttavani ei ollut edes osannut kuvitella teostaan tulkittavan näin.
Opiskelijakaverit kyllä ymmärsivät tämän, mutta totesivat vain
tosiasian. Olemme siis jo siinä pisteessä, että mustan ja valkoisen
vuosituhantinen symboliikka typistyy ihonväriin. Ajattelu on
kirjaimellisesti mustavalkoistunut. Taiteilijoiden piirissä tähän vain
alistutaan.
Perinteisesti on ajateltu taiteilijan tarkoituksen olevan ensisijainen
ja etuoikeutettu lähtökohta teoksen tulkinnalle. Kohdatessaan
moniselitteisen taideteoksen suurin osa ihmisistä kysyy yhä: ”Mitä
taiteilija haluaa tällä sanoa?” 1960-luvulla tapahtui niin sanottu
”tekijän kuolema”. Taiteilijan tarkoitus syrjäytettiin etuoikeutetusta
asemastaan ja kaikenlaiset tulkinnalliset lähtökohdat asetettiin
tasa-arvoisiksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi mahdollisuutta tulkita 1.
maailmansodan sotakokemuksista kertovaa kirjallisuutta
homoeroottisuuden kuvauksena – millaiseksi kirjailija ei ollut sitä
missään nimessä tarkoittanut. Tunnumme kuitenkin sana-aktivismin
myötä ottaneen uuden askeleen. Kuollut taiteilija on kaivettu
haudastaan ja asetettu syytetyn penkille kuin paavi Formosus
aikoinaan. Taiteilijan tarkoituksella ei ole vieläkään merkitystä,
mutta uutena keksintönä on taiteilijan vastuuttaminen hänen
teoksistaan tehtyjen tulkintojen perusteella. Oneironin tapauksessa
Hubara ei kysynyt, oliko Lindstedtin tarkoituksena harjoittaa
kulttuurista omimista. Hubara nimenomaisesti sanoi, että
”[kulttuurisen omimisen] määrittävät ne ihmiset, jotka kustakin
omitusta kulttuurista tulevat, eivät enemmistön edustajat.” [3]
Selvästikin ”kulttuurinen omiminen” on Hubarasta ja monista
muistakin moraalisesti tuomittavaa eli väärin. Hubara voi siis
itsevaltaisesti määrittää, milloin Lindstedt on toiminut väärin, eikä
Lindstedtilla ole siihen mitään sanottavaa. Sikäli kuin yhteisönä
asetamme yksilön vastuuseen tekemistään vääryyksistä, Hubara
tuomitsee Lindstedtin eikä puolustukselle anneta puheenvuoroa.
Tässä Hubara on toki vain esimerkki laajemmasta sanaaktivistisesta
ajattelu- ja menettelytavasta. Kenties
asennemuutosta kuvaa se, että Juhannustanssien
oikeuskäsittelyssä pyrittiin sentään selvittämään, oliko Hannu
Salaman tarkoitus pilkata jumalaa. Sana-aktivistien johtamassa
oikeudenkäynnissä kirjailijan tarkoitusperät olisivat tuomion
kannalta yhdentekevät.
VALLANKÄYTTÖ
Sana-aktivistit valittavat aina ja lakkaamatta, eivätkä ole koskaan
tyytyväisiä ja ainoa syy miksi kukaan tuntee heidät on heidän
valittamisensa. Kuka on koskaan kuullut heidän sanovan mitään
myönteistä tai esittävän edes rakentavaa, myötätuntoista kritiikkiä?
Asenne on aina vihamielinen ja se kertoo paljon toiminnan taustalla
olevista psykologisista syistä (katkeruus, vallanhimo).
Työyhteisössä tällainen käytös olisi narsismia. Nakkikioskilla sillä
saisi aikaan tappelun. Kulttuuripiireissä sitä pidetään
valveutuneisuutena.
Esimerkkejä on lukemattomia. Tässä pari – tosin Yhdysvalloista,
jossa kehitys on epäilemättä pidemmällä, mutta suunta on
Suomessa sama. Tarkkailkaa tämän kaverin [22] kehonkieltä ja
äänensävyä. Yrittäkää etäännyttää itsenne sanojen sisällöstä.
Kuvitelkaa, että hän on työnantajanne, joka puhuu teille siitä,
kuinka työajat tulisi merkitä seurantalomakkeisiin. Tai
aviopuolisonne, joka kertoo, kuinka häntä ärsyttää tapasi jättää
likaiset astiat huuhtomatta tiskialtaaseen. Onko vastaanottavainen
olo? Puhutteleeko hän sinua kuten vertaistaan, ihmistä jolla on
tunteet, historia, ajatuksia ja itseisarvo? Toisessa esimerkissä [23]
näemme valveutuneiden ylioppilaiden ryhmän, joka kieltää
rehtoriaan elehtimästä käsillään. Kun rehtori tottelee, oppilaat
alkavat avoimesti nauraa hänelle. Kummassakaan tapauksessa ei
ole havaittavissa minkäänlaista pyrkimystä kritiikin kohteen
kunnioittamiseen tai kohtaamiseen tasaveroisena ihmisenä.
Kummassakin videossa sävy on alentuva, nöyryyttävä ja pilkallinen.
Valta-asetelma on selvä, mutta se on täysin päinvastainen kuin
ääneenlausuttu ja yleisenä totuutena hyväksytty. Vaikka musta on
selitetty valkoiseksi, se ei muuta todellisuutta.
Todellisuus ei kuitenkaan näy, ellei katsoja osaa etäännyttää itseään
”itsestäänselvyyksistä” ja katsella tilannetta ulkopuolelta,
”tyhmästi”, vailla ennakko-oletuksia kuin avaruusolio tai
ihannesosiologi. Vallankäyttö suorastaan hyppää silmille, kun
luovutaan siitä ennakko-oletuksesta, että valkoiset sortavat mustia
ja enemmistöt vähemmistöjä ja sana-aktivistit ovat rohkeita
oikeudenmukaisuuden puolestapuhujia ja muut pahoja syrjinnän
mahdollistajia. Tässä täytyy etäännyttää itsensä sanotusta asiasta
ja tarkastella konkreettisia tapahtumia. Kun ”sorrettu” vihaisesti
ojentaa ja ”sortaja” vastaa ojennukseen vuolain anteeksipyynnöin
ja lupaa kaikin keinoin pyrkiä sortamaan vähemmän, ei kaikki ole
aivan sitä miltä kuulostaa vaan päinvastoin juuri sitä miltä näyttää.
Ongelma on tällaisen neutraalin, etäännytetyn katseen
saavuttamisessa. Esimerkiksi jos on tottunut pitämään köyhiä
laiskoina ja rikkaita ahkerina, on lähes mahdotonta nähdä sitä
yhteiskunnallista epätasa-arvoa, joka köyhien ja rikkaiden välillä
vallitsee ahkeruudesta tai laiskuudesta huolimatta. Samaan tapaan
meidän on vaikea nähdä todellista valtamekaniikkaa ”sorretun” ja
”sortajan” leimojen alla, mutta kun sen kerran tunnistaa, sitä on
vaikea olla näkemättä kaikkialla. Yksi komentaa, toinen tottelee ja
jos ei tottele, häntä rangaistaan tottelemattomuudestaan. Yhtä ei
koskaan rangaista, vaikka hänen komentonsa olisivatkin olleet
virheellisiä tai haitallisia. Yksi arvostelee, toinen tekee julkisia
katumusharjoituksia ja lupaa parantaa tapansa. Yksi puhuttelee
toista kuin jotain itseään alhaisempaa, jotain vastenmielistä,
halveksuttavaa, ja toinen pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan,
omaa alhaisuuttaan, tunnustaa pahuutensa ja lupaa yrittää
parantaa tapojaan. Ja aina se yksi käskee ja kritisoi ja aina se
toinen tottelee ja nöyristelee. Sitä yhtä vain kutsutaan ”sorretuksi”
ja sitä toista ”sortajaksi”. Tätä päivänselvän näköhavainnon
vastaista nimittelyä sitten oikeutetaan mitä erikoisemmilla
käsitehimmeleillä. Ne ovat kieltämättä vaikuttavia. Mutta jos niitä
vain uskaltaa kyseenalaistaa, huomaa niiden sortuvan hetkessä.
Tämä paljastui esimerkiksi Suomen Kuvalehden jutussa, jossa
yritettiin selvittää ”kulttuurisen omimisen” käsitteen merkitystä.
Sukupuolentutkimuksen professori ei osannut määritellä sitä ja
käski toimittajaa kysymään käsitteestä kirjoittaneelta tohtorilta.
Tämäkään ei osannut määritellä käsitettä ja kehotti vuorostaan
kääntymään sosiaaliantropologian professorin puoleen, joka sitten
selväsanaisesti kielsi käsitteen tieteellisyyden ja kuvasi sitä sanoin
”ristiriitainen ja monin tavoin huono”. Tällaisen ”yhdysvaltalaisen,
eri kulttuuriryhmien kamppailuissa” käytetyn käsitteen perusteella
kuitenkin päätetään, millaisia radio- ja televisio-ohjelmia Suomessa
tehdään ja esitetään. [14]
Sana-aktivistien tyyli kertoo paljon heidän perimmäisistä
tarkoitusperistään. Heidän esittämänsä kritiikki ei ole koskaan
rakentavaa. Rakentava kritiikki antaa kohteelleen aina
mahdollisuuden ottaa kritiikki vastaan menettämättä kasvojaan.
Laura Lindstedt ei olisi mitenkään voinut hyväksyä Hubaran
esittämää kulttuurisen omimisen syytettä menettämättä kasvojaan.
Lindstedtillä oli vain kaksi mielekästä vaihtoehtoa: myöntää
rasisminsa (eli nöyrtyä ja alistua) tai kieltäytyä koko keskustelusta
(kuten tekikin). Syytteen kieltämiseen hän ei lähtenyt, sillä se olisi
tarkoittanut vähemmistöaktivistin avointa ja itsetuhoista
haastamista. Joka tapauksessa sana-aktivistien vihamielinen ja
tuomitseva tyyli herättää epäilyksen kritiikin todellisista motiiveista:
onko tarkoituksena todella vähentää rasismia? Mikäli olisi, eikö
kritiikki kannattaisi esittää myötätuntoisesti ja rakentavasti, niin
että kohde voisi todella vähentää (oletetusti) rasistista käytöstään
ja säilyttää silti kasvonsa, vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä?
Nykymallin mukaan kohde voi vain nöyryyttää itsensä julkisesti,
pyytää anteeksi ja alistua, mikä saa hänet vaikuttamaan ainoastaan
heikolta ihmiseltä. Tällaisen alistumisen herättämä vaistomainen
katkeruus on arvatenkin vähemmistöaktivistien suomalaisten
”liittolaisten” fanaattisuuden taustalla. Itse kerran alistuneet
tahtovat purkaa katkeruutensa ja alistaa nyt itse vuorostaan, mistä
syystä he hyökkäävät toisten suomalaisten kimppuun paljon
röyhkeämmin kuin kukaan ”rodullistettu” itse. Ilmiö on jokaiselle
tuttu koulun pihalta. Äsken lyöty lapsi lyö pian itseään pienempää,
kostaa oman alistamisensa itseään heikommalle. Armeijan
simputusperinne on aivan samaa sosiaalipsykologiaa. Kansankielellä
”pannaan vahinko kiertämään.”
Tämän kaiken tulisi herättää epäilys: onko tämän sana-aktivismin
tarkoituskaan vähentää rasismia? Välillä on tarpeen etäännyttää
itseään retoriikasta ja tarkastella asiaa funktionalistisesti: mitä
seurauksia tietyllä toiminnalla on ja voisiko olla niin, ettei kyseessä
ole harmillinen sivuvaikutus tai välivaihe matkalla prosessin
päätökseen vaan itse tarkoitus? Tulisi tarkastella lopputuloksia:
mitä tämä kohukulttuuri todella saa aikaan? Hävittääkö se todella
rasistiset ihmiset valta-asemista, vai ahdistaako se sittenkin vain
tavallisia ihmisiä, pelottelee heidät osallistumasta julkiseen
keskusteluun tai ilmaisemasta itseään vapaasti? Voisiko vieläpä olla
niin, ettei jälkimmäisessä ole kyse epäonnistumisesta vaan
nimenomaan onnistumisesta; että tämä pelon ilmapiiri ei ole ikävä
sivutuote vaan koko toimen varsinainen tavoite? Tässä
tapauksessa: voisiko olla niin, ettei ammattipöyristyjien
tarkoituksena olekaan vaientaa aitoja rasisteja ja natseja? Että ”Ei
natseja Turkuun!” -päivitys ei olekaan suunniteltu karkottamaan
natseja – sellaisia harvemmin löytyy kyseisiä päivityksiä
tehtailevien kavereista – vaan pelottelemaan oman tuttavapiirin
kriittisiä ja oikeistolaisia ääniä vaikenemaan natsileiman pelossa ja
samalla moraalipatsastella antifasistikavereille: ”Minäkin huudan,
minäkin olen hyvä!” Että tavoitteena olisikin pelotella maltilliset ja
kriittiset hiljaisuuteen sana-aktivistien hirmuvallan edessä?
Väitämme, että joidenkin osalta kyse on juuri tästä. Syrjinnän
vastustaminen on heidän kohdallaan valeasuista syrjintää.
Vähemmistöihin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja
maahanmuuttoon liittyvää keskustelua kuvaillaan usein
miinakentäksi. Vertauskuva on osuva, ehkä osuvampi kuin sen
käyttäjät ymmärtävätkään, sillä vaikka miinoihin astutaan
vahingossa, ne asennetaan aina tarkoituksella.
Koko Hubaran pöyristyminen on vallankäyttöä, jolla hän yrittää
pelotella ja vaientaa Laura Lindstedtiä ja kaikkia muita suomalaisia:
”Ellette kirjoita kuten minä haluan, minä pöyristyn ja teen asiasta
numeron.” Vaikka Hubaran ulostulosta ei seurannutkaan Lindstedtin
ristiinnaulitsemista, saavutettiin pelotevaikutus silti. Lindstedt
selvisi ryöpytyksestä, koska hän oli 1) nainen ja 2) silloista Sipilän
hallitusta palkintopuheessaan ankarasti arvostellut 3) tuore
Finlandia-voittaja, joka oli siten 4) kanonisoitu ”hyväksi
kirjailijaksi”. Nämä seikat suojelivat häntä. Kuka olisi vastaavassa
tilanteessa puolustanut aloittelevaa tai jo-ummehtunutta
mieskirjailijaa, joka ei olisi ollut kulttuuri-instituutioiden suosiossa
ja/tai olisi edustanut poliittista oikeistoa? Niinpä vaikka Lindstedt
säilyi pystyssä, ymmärtävät kaikki muut jatkossa olla kirjoittamatta
noista ”rodullistetuista”, etteivät vain herättäisi sana-aktivistien
vihaa. Ja niin kauan kuin näin on, voivat Hubara ja kumppanit
valittaa suomalaisten rasistisuutta, kun ”rodullistetuilla” ei ole
”representaatiota” (eli edustusta, näkyvyyttä taiteessa ja
viihteessä). Käytännössähän tämä vaatimus – että
”representaatiota” täytyy lisätä, mutta sitä eivät saa suomalaiset
tehdä – on vaatimus julkaista lisää ”rodullistettuja” kirjailijoita.
Mieluummin kuin suomalaisia, vaikka suomalaiset olisivat parempia.
Tätä ei vain voi vielä esittää aivan näin suoraan, mutta jos hetken
miettii, ymmärtää tämän olevan ainoa mahdollinen lopputulos, joka
edes teoriassa tyydyttäisi Hubaraa: että kustantamot alkaisivat
suosia ”rodullistettuja” suomalaisten kirjailijoiden yli; toisin sanoen
syrjiä suomalaisia kirjailijoita.
Onko tällainen edellä hahmoteltu vallankäyttö Hubaran osalta
oikeutettua on erillinen kysymyksensä. Tarkoituksemme on nyt vain
herättää suomalaiset tämän vallankäytön todellisuuteen. Toki meitä
voi vuorostaan syyttää poliittisista tarkoitusperistä. Vaikka niin
olisikin, olennaisena erona on se, ettemme me tahdo sanella
Hubaralle tai kelleen muullekaan, mitä he saavat tai eivät saa
kirjoittaa. Tahdomme ainoastaan turvata tuon vapauden itsellemme
ja kaikille muillekin. Emme tahdo estää Hubaraa kirjoittamasta,
vaan herättää muut Hubaran kirjoitusten vaikutuksiin, jotka
käytännössä rajoittavat kaikkien muiden, eritoten suomalaisten
ilmaisunvapautta. Se, että me kirjoitamme näin, ei vaikuta Hubaran
mahdollisuuksiin arvostella meitä. Kun Hubara kirjoittaa
Lindstedtistä, se vaikuttaa kaikkien suomalaisten mahdollisuuksiin
kirjoittaa vastaavista aiheista. Sana-aktivistit tahtovat rajoittaa
muiden ilmaisunvapautta. Me tahdomme lisätä sitä.
Me emme tahdo vaientaa Hubaraa vaan paljastaa hänen
vallankäyttönsä. Sen jälkeen siihen voi yhä halutessaan alistua.
Mielestämme ihmisten olisi vain hyvä olla tietoisia sellaisesta.
Hubara saa yhä kirjoittaa, me vain toivomme, että tolkun
enemmistö lakkaisi ottamasta hänen absurdeja vaatimuksiaan
vakavissaan.
Hubara ja muut sana-aktivistit käyttävät suomalaisiin valtaa, toisin
sanoen pyrkivät alistamaan meitä. On aika tiedostaa ilmiö ja kutsua
sitä oikealla nimellään. Mikäli joku tahtoo alistua tähän
vallankäyttöön, kaikin mokomin. Mutta on hyvä tietää alistuvansa.
Me emme aio lähteä siihen leikkiin, että kirjoittaisimme mitä
Hubara tai kukaan muukaan haluaa. Ennemminkin päinvastoin:
innostumme kirjoittamaan siitä, mistä kielletään kirjoittamasta.
(Olemme vaikeita luonteita.) Ja ottakaa mahdolliset alistujat
huomioon se mahdollisuus, ettei Hubaraa voi tyydyttää. Sillä kuka
osaisi kuvitella tulevaisuuden, jossa Hubara ei valittaisi; jossa
suomalaisessa kulttuurissa olisi tarpeeksi ”representaatiota”,
rikkautta ja monikulttuurisuutta? Mitään utopiaa ei ole. Tämä
hullunmylly on heidän tavoitteensa: sekoilu jossa suomalaiset
omassa syyllisyydentunnossaan antavat täysin kohtuutonta
huomiota ja valtaa tietyille ihmisille ainoastaan heidän etnisen
taustansa vuoksi. (Se on muuten rasismia.) Paljolti he ovat
onnistuneet. Suomalaiset eivät uskalla kutsua sortoa sorroksi tai
rasismia rasismiksi, kun sitä harjoittaa vähemmistön jäsen heitä
itseään kohtaan. Tai suomalainen suomalaista kohtaan.
Suomalaisiin kohdistuva vallankäyttö on epäpolitisoitua. Siitä ei saa
puhua. Se on ikään kuin itsestäänselvyys ja oikeutettua,
luonnollista, näkymätöntä, samoin kuin rotuerottelu Yhdysvalloissa
sata vuotta sitten. (Tarkoituksemme ei ole verrata sorron määrää
tai voimakkuutta, vaan kiinnittää huomiota tilanteiden muodolliseen
samankaltaisuuteen.) Mikään puolue ei ajanut mustien oikeuksia,
ennen kuin he alkoivat ajaa niitä itse. Vasta heidän tehtyään esityöt
eli aloitettuaan kulttuurisen kamppailun ja otettuaan suurimmat
riskit, tultuaan pahoinpidellyiksi ja murhatuiksi, asiasta saattoi tulla
poliittinen kysymys, josta käytiin poliittinen kamppailu, jonka
mustat lopulta voittivat. Mikäli suomalaiset tahtovat vapautua tästä
sana-aktivistien harjoittamasta syrjinnästä, suomalaisiin kohdistuva
vallankäyttö täytyy politisoida. Siihen tullaan reagoimaan yhtä
vihamielisesti kuin mustien vastaavaan yritykseen Yhdysvalloissa
vajaat sata vuotta sitten, koska sen politisoiminen uhkaa kaikkia
niitä, joiden valta-asema perustuu tähän suomalaisiin kohdistuvaan
vallankäyttöön ja kulttuuriseen alistussuhteeseen. Nämä ihmiset
eivät raivostu mistään oikeudentunnosta vaan pelosta; koska he
pelkäävät oman asemansa puolesta. Mikäli suomalaiset voittavat
poliittisen taistelun ja heittävät kohukulttuurin, identiteettipolitiikan
ja ”poliittisen korrektiuden” kahleet yltään, kaikki vähemmistöjen
liittolaiset jäävät tyhjän päälle; silloin he olisivat lyöneet vetoa
häviävän hevosen puolesta ja menettäneet kaiken. Heillä olisi enää
Hubara, jota kukaan muu ei ottaisi vakavissaan. Sillä hetkellä tosin
hekin lakkaisivat nöyristelemästä Hubaraa, sillä tuolla nöyristelyllä
ei enää voittaisi oikeutta nöyryyttää vuorostaan joitain muita. Sitä
jäisi ns. ”junan ensimmäiseksi”, joka joutuu ottamaan, mutta ei saa
itse antaa. Siinä vaiheessa on parempi unohtaa koko juttu ja lähteä
kotiin.
Ilmiö on tuttu kommunismista, kun porvarillisen järjestelmän
pudokkaat kiirehtivät liittoutumaan työväen kanssa varmistaakseen
edullisen yhteiskunnallisen asemansa tulevassa utopiassa. Kukaan
ei vihaa porvaria niin paljon kuin toinen porvari. (Sama laihtuneiden
lihavien ja raitistuneiden alkoholistien kohdalla.) Suomen
kaltaisessa maassa ilmiö korostuu, koska meillä on dramaattinen
alitarjonta pöyristymisalttiista vähemmistöistä. Suomalaiset
pyrkivät vastaamaan kysyntään ja pöyristyvät vähemmistöjen
puolesta, minkä lisäksi on tietysti myös välimuotoja kuten
helsinginsaamelaisia. Todennäköisesti tänä päivänä suomalaisen
rasismista loukkaantuva onkin toinen suomalainen. Tämä ei muuta
asian sosiaalista dynamiikkaa: kyse on yhtä lailla vallankäytöstä.
”Hei tuo oli kyllä nyt aika rasistista puhetta!”, tarkoittaa: ”Minä
tiedän enemmän kuin sinä ja siksi saan määrätä mitä sinä saat ja
et saa sanoa!”
Suurin osa sana-aktivisteista on varmasti aidosti hyväntahtoisia
ihmisiä, ydinporukan hyväksikäyttämiä ”hyödyllisiä idiootteja”, jotka
uskovat aatteeseen ja tahtovat parantaa maailmaa. He saattavat
kokea ydinporukan radikaalit otteet kiusallisiksi ja ahdistaviksi,
mutta eivät uskalla arvostella niitä. Osa sana-aktivisteista taas on
opportunistisia hyväntekijöitä, joille ylevä päämäärä pyhittää
alhaisimmatkin keinot. He ovat valmiita mihin tahansa alistaakseen
pahoina pitämänsä ihmiset. Sitten ovat tietysti erikseen puhtaasti
vallanahneet. Sinänsä he ovat oikeilla apajilla, että valtaa on jaossa
ja paljon, jos vain viitsii julkisesti valittaa mitä mitättömämmistä
asioista.
Vaikka sana-aktivismilla olisikin joskus ollut oikeutus, on siitä kauan
sitten tullut Hubaran kaltaisille ihmisille vain vallankäytön väline.
Eikä siinä itsessään mitään. Sellaisia me ihmiset olemme. Jeesus
sanoi: ”Rakasta lähimmäistäsi kuten rakastat itseäsi”, ja hänen
nimissään on poltettu lähimmäisiä elävältä (kts. §9). Me
tuppaamme sotkemaan vallan kaikkeen mihin koskemme. Ei ole
niin hienoa aatetta, etteikö sitä voitaisi tahria alhaisten motiivien
mutaan.
Tolkun ihmisten täytyy ymmärtää, ettei vastapuoli pelaa samoilla
säännöillä. Tämä ei tarkoita, että tolkun ihmisten täytyisi luopua
ihanteistaan, mutta lakatkaa hyvät ihmiset kunnioittamasta
öykkäreitä järkeilyllänne. He eivät kuuntele, eikä heitä voi
vakuuttaa. Mutta on elintärkeää erottaa "hyödylliset idiootit"
ideologeista, ideologian uhrit sen varsinaisista käyttäjistä. Suurin
osa "valkoisesta etuoikeudesta" ym. puhuvista oletettavasti uskoo
asiaansa todella ja luulee parantavansa maailmaa ja toimivansa
oikein. He eivät ole miettineet asiaa loppuun saakka. Mutta
ideologit tietävät kyllä, kuinka epäjohdonmukaisia ja mielettömiä
heidän vaatimuksensa ovat. Eikä niiden tarkoitus olekaan tulla
täytetyksi vaan alistaa vastapuoli.
Kiihkeimmät sana-aktivistit ovat vakuuttuneita päämääränsä
ylevyydestä. He ajavat mielestään objektiivisesti oikeudenmukaista
asiaa, vähemmistöjen oikeuksia. He kokevat sen oikeuttavan mitkä
tahansa keinot: kiusaamisen, kiristämisen, valehtelun... Samasta
syystä maltillisemmat sana-aktivistit sietävät törkeää käytöstä
omiltaan, vaikka kokisivatkin sen Veikka Lahtisen tapaan
ahdistavaksi ja kyseenalaiseksi. Päämäärä on kuitenkin hyvä ja
jokainen haluaa olla ”hyvä liittolainen” vähemmistöjen edustajille.
Se tarkoittaa ehdotonta omien puolustamista ja ryhmäkuria. Rivistä
ei poiketa. Muutos toimintatapoihin voisi kuitenkin tulla ainoastaan
liikkeen sisältä. Tällä hetkellä ollaan umpikujassa, jossa
syrjinnänvastainen liike ei kykene sisäiseen kritiikkiin, mutta
ulkopuolelta tuleva arvostelu leimataan äärioikeiston juoneksi.
POLARISAATIO
Oli taustalla mikä tavoite tahansa, maltillisten vaikeneminen on
pelon ilmapiirin todellinen lopputulos. Kymmenen vuoden ”rasisti!”-
räkytyksen jälkeen pahamaineinen Jussi Halla-aho on
todennäköisesti Suomen seuraava pääministeri ja vähintään
kannatukseltaan suurimman (Helsingin Sanomat, 20.1.2021)
eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Onnistuiko pöyristyminen
vähentämään ”rasismia”? Onko keskusteluilmapiiri parantunut
mielipidevainojen myötä? Niin, täytyy harkita myös sitä
vaihtoehtoa, etteivät nämä koskaan olleetkaan tavoitteita; että
tavoite oli alun alkaenkin pöyristyjien oman henkilökohtaisen valtaaseman
pönkittäminen ja julkisen keskustelun polarisaatio. On
ainakin vaikea kuvitella, mihin muuhun tällainen toiminta voisi
johtaa. Satoja tuhansia perussuomalaisia (puhumattakaan
miljoonista nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti
suhtautuvista) ei voida ohittaa demokratiassa. He eivät katoa
toivomalla eivätkä käskemällä. Mitä siis tulisi tehdä? Kiukuttelu ja
demonisointi eivät ainakaan edistä keskustelua. Kenties keskustelu
ei olekaan tavoite. Ehkä päämääränä on polarisaation
kiihdyttäminen vallankumouksen laukaisevaan kriisiin saakka?
Toivomme todella, ettei Suomesta löydy näin huuruista
vasemmistofantasiaa. Itse kuvittelisimme näiden pöyristyjien
ajattelun lyhytnäköisemmäksi. He nauttivat valta-asemastaan ja
ajattelevat ”rasistin” kärsimyksen edistävän hyvää asiaa. Ei tarvita
sen kummempaa. He eivät ole miettineet vuoden tai edes
kymmenen päähän: mitä sitten? Onko kaikki ”rasistit” erotettu
viroistaan ja ajettu maan alle tai maalle asumaan? Onko julkinen
keskustelu auvoisaa ja rauhanomaista, kun ”rasistit” eivät uskalla
enää osallistua siihen? Onko eduskunnassa vain punavihreitä, kun
oikeisto on ymmärtänyt alkaa hävetä itseään ja lakkauttanut kaikki
puolueensa? Nähdäksemme nämä eivät ole realistisia vaihtoehtoja.
Emme ole itsekään hääppöisiä ennustajia, mutta uskoaksemme
nykytilanne pahenee vielä paljon ennen kuin se alkaa parantua.
Polarisaatio tulee etenemään ja 10 vuoden päästä pelon ilmapiiri on
paljon nykyistä sakeampi. Se on pahentunut jo 10 vuotta eikä
osoita paranemisen merkkejä.
Täytyy huomauttaa, että tämän johdannon tarkoitus ei ole missään
nimessä mitätöidä naisten tai erilaisten vähemmistöjen kohtaamaa
todellista sortoa. Sitä on. Tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen
epäoikeudenmukaiseen tapaan, jolla jotkut käyttävät tuon
todellisen sorron vastustamista keppihevosena moraalipatsastelulle,
vallankäytölle ja paljaalle kostonhimolle.
Johdannon tarkoitus ei ole usuttaa enemmistöä vähemmistöjen
kimppuun vaan raivata tilaa myös vähemmistöaktivismin ja
erityisesti sen toimintatapojen kritiikille. Vähemmistöaktivismi on
aate siinä missä muutkin, mutta tällä hetkellä sitä ei uskalleta
kritisoida, koska tällöin ihminen leimataan vähemmistöjen
oikeuksien vastustajaksi. Esim. ”MeToo”-liikettä arvostelevien
miesten väitetään vain pelkäävän omien väärinkäytöstensä
paljastumista, jne.
Kyse on siitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdatuksi
tasaveroisena yksilönä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Kääntäen: kellään ei ole velvollisuutta joutua kuuntelemaan
panettelua, kokemaan syrjintää tai kärsimään julkista nöyryytystä.
Epäilemättä erilaisten vähemmistöjen asemasta ja heidän
kohtaamastaan todellisesta syrjinnästä on paljon puhuttavaa, mutta
keskustelua ei voida käydä pelon ilmapiirissä. Mitään aitoa
ajatustenvaihtoa tai yhteisymmärrystä ei synny, mikäli toista
osapuolta ei voi aidosti haastaa ja mikäli keskustelussa piilevää
valta-asetelmaa ei uskalleta edes lausua julki, saati sitten
vastustaa. Jos keskustelu onkin tapahtunut perinteisesti
valtaväestön ehdoilla, ei toiseen ääripäähän kallistaminen edistä
asiaa vaan synnyttää ainoastaan katkeruutta, joka voi
purkautuessaan syöstä vähemmistöjen oikeudet kivikautiselle
tasolle. Demokratiassa päätökset tehdään yhdessä, eikä yksikään
osapuoli voi lähestyä mitään poliittista kysymystä omahyväisellä ja
itsepäisellä asenteella: ”Me tiedämme miten asiat tulisi järjestää ja
me tulemme saamaan tahtomme läpi, vastustuksesta viis!”
Tuollainen ajattelu on puhdasta utopiaa tai sitten totalitarismia.
Demokratiassa kukaan ei saa tahtoaan sellaisenaan läpi. Jos kaikki
pitäisivät tämän mielessään, olisi keskustelu jo lähtökohtaisesti
terveellisempää.
Tarkoitus ei ole kieltää keskustelua rasismista vaan ainoastaan
todeta se tosiasia, että sana-aktivistien vaatimukset eivät toimi
kuin heihin, jotka ovat valmiita alistumaan. Aidosti rasistisia ihmisiä
teatterikorkeakoulun ”inklusiivisuus” ei hetkauta suuntaan eikä
toiseen, kun taas hyväntahtoiset, rasismia vastustamaan pyrkivät
ihmiset se ajaa vainoharhaisuuteen ja synnintuntoon. Alentuva sävy
kylvää katkeruutta. Määräily tuppaa synnyttämään vastustusta.
Tämä kaikki tulkitaan helposti ”valkoiseksi hauraudeksi”. Mutta jos
valkoisten tunteet ovat yhdentekeviä tässä suuressa
rasisminvastaisessa taistelussa, täytyy valkoisen ihmisen kysyä,
mitä syytä hänen on siihen osallistua. Joko tämä on jotain yhteistä,
jolloin myös valkoisten sanan täytyy painaa, tai sitten tässä on kyse
eriväristen ihmisten välisestä valtakamppailusta, jolloin valkoisilla ei
ole kerrassaan mitään syytä antaa mitään periksi vaan päinvastoin
heidän kannattaa taistella kaikin mahdollisin keinoin värillisten
ihmisten pyrkimyksiä vastaan. Toisin sanoen, joko molemmat
osapuolet voivat hyötyä tai sitten kyse on ns. ”nollasummapelistä”,
jossa on jaossa vain rajallinen määrä ”tasa-arvoa”. Joko valkoisten
ihmistenkin tunteet täytyy huomioida (”valkoisen haurauden”
käsitettä vastaan); heidät täytyy kohdata tasa-arvoisina osapuolina
yrityksessä parantaa yhteiskuntaa – tai sitten kyse on ”kaikkien
sodasta kaikkia vastaan”, jolloin mitään yhteistyötä tai yhteistä
hyvää ei ole eikä voikaan olla, vaan kyse on yksinkertaisesti
armottomasta valtataistelusta, jossa aina kun joku voittaa, joku
toinen häviää. Kaikki politiikka on tällöin vain enemmän tai
vähemmän naamioitua sotaa. Me emme usko siihen. Me tolkun
ihmiset emme usko sotaan vaan yhteisen hyvän mahdollisuuteen.
Nähdäksemme ihmiset voivat saavuttaa yhdessä enemmän kuin
yksin. Tämä tosiasia vie pohjan mustavalkoiselta me-vastaan-neajattelulta.
Tietysti jotkut silti katselevat kaikkea yhteiskunnallista
valtakamppailun näkökulmasta. Silloin he eivät pelaa samoilla
säännöillä kuin me tolkun ihmiset. Heillä on omat sääntönsä ja he
tietävät ne; ne ovat heille selvät, mutta eivät meille. Me emme
enää tiedä edes omia sääntöjämme. Siksi kirjoitamme tämän
kaiken. Jotta sääntömme olisivat selvät edes meille. Ja toivottavasti
myös heille, jotka eivät niitä allekirjoita eivätkä niihin usko.
Epäilemättä he voivat käyttää niitä hyödykseen häikäilemättömässä
valtataistelussaan. Mutta me voimme kieltäytyä taistelemasta. Se ei
kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi alistua. Me määritämme
omat sääntömme keskustelulle ja noudatamme niitä itse, mutta
vaadimme myös keskustelukumppaniemme noudattavan niitä. Me
kohtelemme kaikkia yksilöinä; emme kohtaan ketään ryhmänsä
edustajana emmekä mitätöi tai väheksy kenenkään mielipiteitä
hänen ryhmäjäsenyyksiensä vuoksi. Mutta mikäli samaa perustavaa
kohteliaisuutta ei osoiteta meitä kohtaan, meidän ei tarvitse
osallistua keskusteluun. Miksipä haluttaisiinkaan kuulla
mielipiteitämme, kun ne kerran tiedetään jo ennalta ja leimataan
ainoastaan ryhmäjäsenyyksiemme määrittämiksi.
Tämä voi kuulostaa vieraalta, jopa pelonlietsonnalta, ellei lukija
satu viettämään aikaa oikeissa ”kuplissa” ja seuraamaan hyvin
tietynlaista keskustelua. Voimakkaimmillaan sana-aktivismin
kulttuuri rehottaa nuorison keskuudessa ja erityisesti internetissä.
Vanhempien ihmisten tai internetiä maltillisesti käyttävien ei tule
kuitenkaan kuvitella, että he voisivat välttää pelon ilmapiirin ja sen
seuraukset. Tämä on länsimainen, erityisesti yhdysvaltalainen,
jatkuvasti yleistyvä muoti-ilmiö, joka tahraa pian
yhteiskuntaelämän jokaisen osa-alueen. Varsinaisella yhteydellä
rasismiin tai politiikkaan ei ole suurta merkitystä. Esimerkiksi
vuonna 2019 Emma-gaalassa (Suomen suurin musiikkialan
palkinto) Maustetytöt-yhtyettä ei otettu ehdolle kuin yhdessä
kategoriassa eikä palkittu siinäkään, koska Maustetytöt oli
käyttänyt sanaa ”neekeri” erään kappaleensa demoversiossa. [24]
Tämä riitti mitätöimään heidän kiistattomat musiikilliset ansionsa.
Raadin päätöstä perusteltiin sillä, että Maustetyttöjen palkitseminen
olisi ”normalisoinut rasismia”. Vaikeahan tuota on kiistää: jos
annetaan musiikkipalkinto pop-yhtyeelle, joka on vuosia sitten
käyttänyt yhdessä levyttämättömässä kappaleessaan ”neekeri”-
sanaa kuvaillakseen kehitysmaiden lapsia, joilla on oikeita ongelmia
verrattuna laulun kertojaan (tuomaristolle kontekstilla ei ollut
merkitystä, sana on itsessään paha; kts. §3) – kyllähän tämä jos
jokin olisi ollut selvä signaali koko Suomen kansalle laittaa
nahkasaappaat uuteen lankkiin. No, asia on kuitenkin vakava: kun
täysin harmiton pop-musiikkikin alistetaan politiikalle ja vieläpä
musiikkialan ammattilaisten itsensä toimesta, tulisi jokaisen
huolestua ilmaisunvapauden tilasta. Paljon Emma-gaalaa
valtavirtaisempi ei kulttuuri-instituutio voi Suomessa olla ja
Maustetytöt-fiasko osoitti, ettei sana-aktivismi ole enää mikään
marginaali-ilmiö vaan täyttä valtavirtaa.
Suomessa sana-aktivismia ovat arvostelleet Veikka Lahtisen lisäksi
mm. kirjailija Leena Krohn [25], toimittaja Sean Ricks [26] ja
toimittaja Tuija Siltamäki [27], maailmalla taas mm. filosofi Noam
Chomsky, kirjailija J.K. Rowling ja kirjailija Salman Rushdie [28].
Heistä jokainen on selväsanaisesti ilmaissut huolensa sanaaktivismista,
vaikka ei olisi käyttänytkään juuri tätä käsitettä. Ellei
tälle kehitykselle tehdä jotain, se tulee vielä kaikkia vastaan.
Tietyllä tavalla sana-aktivismin vaikutukset koskettavat jo kaikkia,
sillä se rajoittaa julkista keskustelua ja taiteellista itseilmaisua, oli
sitä vielä huomannut tai ei. Jos ei ole huomannut, se ei tarkoita
tyhmyyttä. Poissaoloa ja vaikenemista on vaikea havaita.
OLEMATON KEISARI
En halua väittää, että nämä ihmiset (kuten nimenomaisesti Miiko
Toiviainen, Koko Hubara tai Veikka Lahtinen ennen raitistumistaan)
tajuavat vallankäyttönsä. He voivat todella olla sille sokeita, kuten
esimerkiksi monet valkoiset olivat Yhdysvalloissa rotuerottelun
aikaan: erilliset ravintolat perusteltiin hygienialla ja molempien
parhaalla. Valtaa ei lausuttu ääneen. Asian politisoimisen voikin
määritellä asiaan liittyvän vallan julkilausumiseksi.
Vähemmistöaktivismiin liittyvää valtaa ei ole vielä lausuttu julki,
päinvastoin sitä piilotellaan absurdiuteen asti. Mika Myllyaho kutsuu
transkohusta seurannutta tilannetta ”tarkasteluksi”, joka ei ”sinänsä
ole huono asia”. Miiko Toiviainen kieltäytyy käyttämästä sanaa
”saa”, mutta toteaa kuitenkin samassa haastattelussa, että: ”Jos
tämä tehtäisiin Lontoossa tänä vuonna, siitä nousisi paskamyrsky,
jonka rinnalla Helsinki kalpenisi.” Minkä lisäksi hän pohtii kohun
juurisyitä: ”Tästä olisi voinut keskustella avoimesti, mutta epäilen,
että jokin pelko aiheen ympärillä on sumentanut dialogia.” Niin,
voisiko tällä kaikella olla jotain yhteyttä: paskamyrskyn uhka, ”jokin
pelko aiheen ympärillä” ja vallankäytön olemassaolon kielto?
Voisiko olla niin, että jos vallankäyttö kielletään sekä käyttäjien että
uhrien toimesta (tietoisesti tai tiedostamatta), muuttuu uhrien
käyttäytyminen hysteeriseksi? Sillä hehän eivät voi vastustaa
vallankäyttöä, koska mitään sellaista ei ole olemassa. Toisaalta
heidän on pakko toimia juuri tietyllä tavalla, kuten on määritelty
oikeaksi, sillä muuten he joutuvat kohtaamaan hirvittäviä
seurauksia; ”nousee paskamyrsky”. Vaietun vallankäytön uhrille ei
jää muuta vaihtoehtoa kuin tanssia mykän pillin mukaan ja esittää,
että kuulee kyllä sävelmän. Keisari ilman vaatteita oli sentään
julkilausutusti keisari. Teoriassa vallankumous oli mahdollinen, sillä
vallan olemassaolo myönnettiin. Siksi myös vallan vaikutukset oli
helpompi tunnistaa: ihmisten nöyristely kohdistui nimenomaisesti
keisariin. Mutta tässä sadussa kaduilla kulkee ihan tavallinen
alaston ihminen, jonka vaatteita kaikki kehuvat. Mikäli tätä
käytöstä kyseenalaistaa, kohtaa välittömästi puolustusreaktion: ”Ei
hän mikään keisari ole, ihan kuin kuka tahansa meistä! Eihän
hänessä ole kerrassaan mitään outoa tai erilaista meihin muihin
verrattuna. Miksi väität niin? Etkö näe kuinka tavalliset vaatteet
hänellä on? Ja oi – kuinka hienot ne ovatkaan; hienon tavalliset!
Etkö todella näe? Oletko sinä jonkinlainen ilonpilaaja, paha
ihminen? Kun hän on pukeutunut niin upean tavallisesti ja me
juhlistamme omasta vapaasta tahdostamme hänen loisteliasta
tavallisuuttaan, hänen ihmeellisen tavallista asuaan, miksi sinä tulet
haukkumaan sitä? Miksi olet tuollainen pahantahtoinen ja ilkeä
ihminen, miksi?” Niin, mitä toisinajattelijan tulisi tehdä, kun
alastoman keisarin olemassaolo kielletään?
Tavallisen tolkun ihmisen pyrkimys välttää koko keskustelua on
ymmärrettävä. Hän tahtoisi vain elää elämäänsä tai keskittyä itse
asiaan eikä haaskata aikaansa keskusteluun keskustelusta.
Epäilemättä Suomessa on runsain mitoin ihmisiä, joilla olisi paljon
sanottavaa ja kyky sanoa se, mutta nykyisessä ilmapiirissä he eivät
uskalla. Enkä tarkoita uskalluksen puutteella pelkkää pelkuruutta.
Kuinka tulisi menetellä perheellisen ihmisen, jonka elanto riippuu
moitteettomasta maineesta ja laajoista verkostoista? Julkinen
ulostulo tuskin muuttaisi keskusteluilmapiiriä, mutta rampauttaisi
uran ja hiertäisi ystävyyssuhteita. Tämä on eittämättä jokaisen
poliittisen liikkeen paradoksi: muutos edellyttää joukkovoimaa,
kukaan ei saa mitään aikaa yksin, eikä toiminta siksi tunnu
kenestäkään mielekkäältä – mutta joukon olemassaolo edellyttää
edelläkävijöitä, jotka uskaltavat ryhtyä vastarintaan vailla mitään
taetta taistelutovereista. Kuka rohkenee käydä sotaan yksin? Kuka
on valmis uhraamaan onnensa ja lähimmäistensä huolettomuuden
oikeudenmukaisuuden alttarilla? Me emme voi sanoa, kuinka
kussakin tilanteessa tulisi menetellä, vaan jokaisen täytyy tehdä
omat vaikeat valintansa. Mutta tuota valintaa tehdessä jokaisen
olisi oleellista ymmärtää, ettei tämä ongelma katoa siitä
vaikenemalla tai sana-aktivisteja myötäilemällä. Tämän haavan on
annettu märkiä jo ainakin 10 vuotta. Päivä päivältä tilanne
pahenee. Osuvat kolumnit ja uudenvuodenpuheet eivät enää riitä.
Tarvitaan käytännön toimia. Tästä ei päästä tykkäämällä ja
jakamalla.
Voidaanpa ajatella niinkin, että sana-aktivistien järjettömyys ei
ansaitse vastalauseenkaan verran huomiota. Se saattoi olla totta
joskus, mutta on liian myöhäistä kieltäytyä keskustelusta, kun
hallitus on julistautunut ”intersektionaalis-feministiseksi” ja
historiallisia patsaita kaadetaan ympäri läntistä maailmaa
”antirasismin” nimissä. Sana-aktivismi ei ole enää mikään
sosiaalisen median pimeä nurkka vaan täyttä valtavirtaa. Pelon
ilmapiiri on läsnä kaikkialla. Alaston keisari liikkuu
keskuudessamme. Tilanne ei muutu sillä, ettei sitä sanota ääneen.
Yritykset ja tavalliset ihmiset kulkevat kuin vesi pienimmän
vastuksen tietä, joka on irtisanominen, irtisanoutuminen ja
anteeksipyyntö. Enemmistö toimii näin, vaikka pitäisikin koko
touhua naurettavana. Heillä ei ole rohkeutta tai syytä ryhtyä
vastarintaan, koska he eivät koe itse olevansa uhanalaisia tai koska
heillä on liikaa menetettävää: ura, elanto, maine. Tämä on täysin
ymmärrettävää mutta valitettavan lyhytnäköistä. He luulevat
pääsevänsä turvaan myötäilemällä aktivisteja. Nyt on kuitenkin
korkea aika tajuta, että vaikka kansantuomioistuin ei koskaan
tuomitsisikaan heitä, pelon ilmapiiri ei jätä rauhaan. Se koskettaa
jokaista ihmistä, joka osallistuu julkiseen keskusteluun tai seuraa
sitä. Se sanelee reunaehdot kulttuurille ja politiikalle. Se muovaa
niiden lasten ja nuorten ajatusmaailmaa, jotka kasvavat sen
keskellä. Se on ilmaa, jota hengitämme. Sitä ei pääse enää pakoon.
Jäljellä on joko alistuminen tai vastarinta. Kaikki muu on
väistämättömän viivyttelyä.
TOLKUN JULISTUKSEN TARKOITUS
Vakavasti siis: mitä olisi tehtävä? Tilanteen päivittely ei enää auta.
Sitä ovat tehneet yksityiset ihmiset, ammattikolumnistit, jopa
tasavallan presidentti – jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan
ilmapiiri on tulehtunut entisestään. Tarvitaan käytännön toimia.
Ennen kaikkea tarvitaan linja. Niinpä olemme hahmotelleet TOLKUN
JULISTUKSEN. Siinä linjataan, mihin tolkun ihmisen ei tule enää
suostua ja mitä tolkun ihmisen tulee tehdä. Julistus on oleellinen,
koska maltillisen enemmistön täytyy muodostaa jokin yhteinen
linja. Nykyinen pelon ilmapiiri johtuu yksinkertaisesti siitä, että
mitään selkeitä pelisääntöjä ei ole. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä
somealustat pitävät vihapuheena ja mitä eivät. Kukaan ei tiedä,
mistä tarkalleen ottaen saa kunnianloukkaustuomion. Kukaan ei
tiedä, mikä oikeastaan on rasismia/transfobiaa/naisvihaa ja mikä ei.
Se on sana-aktivistien tarkoituskin. Tietämättömyys ajaa ihmiset
itsesensuuriin: parempi vaieta, kun ei voi olla varma. Jos taas
maltillinen enemmistö muodostaa selkeän linjan, johon se myös
sitoutuu, pelonlietsonta menettää voimansa. Kenenkään ei tarvitse
pelätä, jos hän sitoutuu näihin selkeisiin ja yleisesti hyväksyttyihin,
tolkun enemmistön siunaamiin sääntöihin ja noudattaa niitä.
Rasismisyytökset eivät enää pidä. Ongelma on tällä hetkellä juuri
se, ettei kukaan tiedä mitä saa sanoa ja mitä ei, joten mielekäskin
kritiikki vaietaan. Vastapuoli taas hyödyntää tätä nimittämällä
kaikkea mahdollista kritiikkiä rasismiksi ja fasismiksi, koska heillä ei
ole siinä mitään hävittävää.
TOLKUN JULISTUS antaa selkeät määritelmät syrjinnälle ja
rasismille. Niin se vapauttaa tolkun ihmiset rasismisyytösten
pelosta. Saattaahan niitä edelleen tulla – mutta tulkoot. Tolkun
ihmisellä ei ole pelättävää, sillä hän tietää, että hän ei ole
käyttäytynyt rasistisesti siinä mielessä kuin tolkun ihmiset sen
määrittelevät. Siis kukaan tolkun ihminen ei voisi syyttää häntä
rasismista. Tällöin syytöksiä voi esittää ainoastaan joku enemmän
tai vähemmän sana-aktivisti, josta ei tarvitse välittää, koska tämä
todennäköisesti hakee vain huomiota ja valtaa itselleen. Samoin
yritykset, festivaalit, messut ja tapahtumat voivat sitoutua TOLKUN
JULISTUKSEEN – tai vaihtoehtoisesti irtisanoutua siitä ja ilmoittaa
nimenomaisesti, minkä kohdan kanssa he ovat eri mieltä. Tällöin
säännöt ovat joka tapauksessa selvät, eikä osallistujien tarvitse
pelätä tai järjestäjien miettiä, ketä nyt uskaltaa ja ketä ei uskalla
kutsua. Mahdollisiin somepöyristyksiin, -kohuihin ja -kouristuksiin
voi reagoida maltilla ja johdomukaisesti, oman etukäteen
julkilausutun linjan mukaisesti. Toivottavasti se on mahdollisimman
monilla tolkun linja. Mikäli näin ei ole, TOLKUN JULISTUS antaa
kuitenkin jonkinlaisen mittapuun, johon verrattuna kukin voi omaa
linjaansa hahmotella. Mutta nykytilanne, jossa kukaan ei tiedä mikä
on rasismia ja vihapuhetta ja mikä ei, palvelee ainoastaan sanaaktivistien
pientä vähemmistöä, kun taas enemmistö joutuu siitä
kärsimään.
TOLKUN JULISTUKSEN on tarkoitus hälventää pelon ilmapiiri. Se
tapahtuu rohkaisemalla tolkun ihmisiä avaamaan suunsa. TOLKUN
JULISTUS antaa maltillisille tavallisesti tuntematonta joukkovoimaa,
jonka avulla sana-aktivistit uskaltavat ryhtyä nöyryyttäviin ja
röyhkeisiin temppuihinsa. He tietävät saavansa niillä oman
aktivistiryhmänsä hyväksyntää ja ylistystä. Tolkun ihmisten on aika
muodostaa oma ryhmänsä ja antaa toisilleen tukensa tässä
yhteisessä taistelussa. Pelon ilmapiiri on ongelma jokaiselle
maltilliselle, sillä se edistää ainoastaan ääripäiden asiaa. Tarvitaan
tolkun solidaarisuutta ja TOLKUN JULISTUS mahdollistaa sen.
Sitä paitsi rehellisyys voi jopa avata useampia ovia kuin sulkea.
Pelon ilmapiiri rakentuu paljolti kuvitelmille: ihmiset kuvittelevat,
mitä kaikkea epämääräistä pahaa voisi mahdollisesti seurata, jos he
sanoisivat mitä todella ajattelevat, ja siksi vaikenevat.
Rehellisyyden todelliset seuraukset voisivat olla jotain aivan muuta.
Sana-aktivistien tavoite on luoda vaikutelma kaikenkattavasta
vallan verkosta, jota kukaan ei pääse pakenemaan. Mitä useampi
rikkoo vaikenemisen kulttuuria vastaan, sitä selvemmäksi käy,
etteivät sana-aktivistit kykene rankaisemaan kaikkia
väärinajattelijoita.
TOLKUN JULISTUS ei ole puoluepoliittinen kannanotto. TOLKUN
JULISTUKSEN voi allekirjoittaa minkä tahansa puolueen kannattaja
ja kaikki sitoutumattomatkin – myös nukkuvat. Yleisintä sanaaktivismi
on toki nimenomaan vihervasemmiston piirissä, mutta
punavihreä ihminen voi aivan hyvin allekirjoittaa TOLKUN
JULISTUKSEN. TOLKUN JULISTUS ei vastusta punavihreitä vaan
ainoastaan tiettyjä toimintatapoja, jotka ovat tällä hetkellä
yleisimpiä juuri vihervasemmiston piirissä. Väittäisin, että juuri
vihervasemmistolaisia TOLKUN JULISTUS tulee puhuttelemaan,
koska heidän piirissään pelon ilmapiiri on sakein. TOLKUN JULISTUS
ei ota lainkaan kantaa mihinkään poliittisiin kysymyksiin vaan
ainoastaan niihin toimintatapoihin ja siihen keskustelukulttuuriin,
joiden puitteissa ja joiden avulla poliittisia kysymyksiä pyritään
demokratiassamme ratkomaan.
TOLKUN JULISTUKSEN tarkoitus on mahdollistaa mielekäs
keskustelu poliittisesta kannasta riippumatta. Kun arvostelemme
taipumuksia, jotka ovat toisissa poliittisissa suuntauksissa (ainakin
tällä hetkellä) näkyvämpiä kuin toisissa, ei tarkoituksemme ole
tuomita noita poliittisia suuntauksia. Kohteemme on vain ja
ainoastaan epäoikeudenmukainen vallankäyttö sikäli kuin sitä ei
tunnisteta ja tunnusteta tiettyjen yhteiskunnallisten ilmiöiden
kohdalla.
Ideologiat antavat kannattajilleen lopputuloksen, johon ajattelu
tulee taivuttaa. TOLKUN JULISTUS ei anna lopputulosta vaan
ohjenuoran, jonka avulla ihmiset voivat päästä omiin
lopputuloksiinsa vapaan ajatustenvaihdon kautta. Ideologia antaa
tietyt raamit, joihin ajattelun täytyy mahtua. TOLKUN JULISTUS
auttaa purkamaan oletukset ja sallii ajattelun päätyä minne
päätykään. TOLKUN JULISTUS ei anna vastauksia siihen, ketä
pitäisi äänestää, vaan siihen, kuinka maltillinen enemmistö voi
vallata julkisen keskustelun sana-aktivisteilta takaisin itselleen.
Tavoitteena on mahdollisimman vapaa ja demokraattinen julkinen
keskustelu, sellainen joka kavahtaa määräyksiä ja uskaltaa
kyseenalaistaa.
Toisin kuin muut aatteet, TOLKUN JULISTUS ei yritä ohjailla
kannattajaansa. Muut manifestit kahlitsevat ajattelun, mutta
TOLKUN JULISTUS vapauttaa sen. Muut aatteet asettavat
kannattajansa lokeroon, mutta TOLKUN JULISTUS päästää hänet
ulos. Muut ideologiat vapauttavat kannattajansa vastuusta, mutta
TOLKUN JULISTUS vastuuttaa jokaisen vapaudestaan.
Tulevaisuuden tolkullisuus riippuu vain sinusta ja minusta, meistä
jokaisesta.
Kukaan ei omista tätä julistusta. Kuka tahansa saa käyttää sitä
parhaaksi katsomallaan tavalla. Järjestäkää mielenosoituksia,
jatkakaa pohdintaa, soveltakaa julistusta arvioidessanne poliittista
keskustelua ja toteutuvaa politiikkaa. Sen verran linjaamme, että
tällä tolkun liikkeellä ei voi koskaan olla johtajaa tai puoluetta tai
”oikeaa linjaa”, koska tolkun ihminen vastustaa kaikkea tuollaista.
Kaikki tolkun ihmiset omistavat tämän julistuksen. Siksi kukaan ei
voi omia sitä.
TOLKUN JULISTUS antaa sekä yksilölle että koko yhteiskunnalle
löyhät ohjeet, joiden avulla ajatella ja keskustella vapaasti, tasaarvoisesti
ja demokraattisesti. Toisin kuin muut poliittiset
manifestit, TOLKUN JULISTUS ei anna lopputulosta eikä vastauksia.
TOLKUN JULISTUS vastustaa kaikkia valmiita vastauksia. Jos yksilö
ja yhteiskunta päätyvät intersektionaalisen feminismin
lopputuloksiin johdonmukaisen ajattelun ja avoimen keskustelun
kautta, olkoon niin. Mutta mikäli noihin lopputuloksiin päädytään
pelottelun, painostuksen ja kiristyksen kautta, se ei ole oikein
(vaikka lopputulokset olisivatkin). Totuus ei pala tulessakaan. Mikäli
intersektionaalinen feminismi on oikeassa, sen ei tulisi pelätä
arvostelua. Mikään itsevarma aate ei asetu arvostelun yläpuolelle.
Meidän on siedettävä epävarmuutta. Sietokyvyn heikkous on
johtanut meidät tähän tilanteeseen. Ihminen tekee päätöksiä
yleensä mahdollisimman hyvin itseään aiheesta sivistäneenä. Se on
toivottavaa, jotta kuljemme meille soveltuvimpaan suuntaan. Mutta
harvassa ovat ne kerrat, jolloin teemme päätöksiä täysin varmoina.
Tulevaisuus on epävarma. Se on sen luonne, emmekä voi koskaan
hallita sitä täysin. Jos haluamme epävarmuudesta huolimatta
kulkea sitä kohti, meidän on hyväksyttävä sen luonne. Meidän on
kyettävä päätöksiin, jotka eivät perustu varmuudelle. Meidän on
siedettävä epävarmuutta. Yhteiskunnallisessa keskustelussa se
tarkoittaa sen sietämistä, että meitä tullaan väittämään syyllisiksi
tapahtumiin, joita varmemmat ihmiset ennustavat tapahtuviksi.
Meitä tullaan painostamaan omaksumaan jonkun muun varmuus.
Meihin liitetään leimoja, jotka ovat vastenmielisiä ja ahdistavia,
jotta alistuisimme hyväksymään jonkun toisen ennustukset tosina.
Vain jotta valitsisimme, minkä ulkoa annetun varmuuden mukaan
eläisimme. Ja vain koska emme suostu osallistumaan kuilujen
luomiseen kanssaihmistemme välille. Tolkun ihminen elää
mieluummin epävarmuudessa kuin tuomitsee ihmisiä ennakolta.
Tolkun ihminen ei anna periksi näennäiselle ja houkuttelevalle
varmuuden ihanteelle, jonka varassa häntä äänekkäämmät
valitsevat sanansa. Tolkun ihminen kertoo avoimesti
epävarmuudestaan, koska tolkun ihminen ei tiedä kaikkea. Ja miten
paljon tarvitaan vakuuttamaan tolkun ihminen? Paras ja puhtain
argumentti voittakoon. Parhaalla tolkun ihminen tarkoittaa syvintä,
pisimmälle tutkailevinta ja kriittisen katseen kestävää.
Puhtaimmalla yksinkertaisesti vilpittömintä. Jos ihminen ei ole
valmis kyseenalaistamaan omaa varmuuttaan, tolkun ihminen ei
luota hänen argumenttiinsa. Tolkun ihminen ei välttämättä tiedä,
onko esitetylle argumentille vertaista, mutta se ei tarkoita, että
tolkun ihmisen tulisi välittömästi hyväksyä se totuudeksi. Tolkun
ihminen ei tahdo niellä aatteellista propagandaa. Tolkun ihminen
hyväksyy seuraukset, jotka koituvat hänen epävarmuudestaan. Hän
voi vain tukeutua siihen, että on toiminut periaatteidensa
mukaisesti. Toisten periaatteet vaativat kanssaihmisten
tuomitsemista ennakolta ja johtavat syvenevään
vastakkainasetteluun. Siihen tolkun ihminen ei suostu. Tolkun
ihminen ei tiedä varmaksi, toimiiko hän oikein, mutta hän tietää
toimineensa parhaan arvostelukykynsä mukaan. Tolkun ihminen
tekee yhteiskunnallisissakin asioissa päätöksiä, jotka perustuvat
epävarmuudelle. Parempi niin kuin tehdä päätöksiä perustuen ulkoa
annetulle varmuudelle, jos sen seurauksena tulisi osallistuneeksi
yhdenkään viattoman tuomitsemiseen.
Sana-aktivistit ovat tolkun ihmisen vihollisia, mutta eivät sen
vuoksi, mitä he ovat, vaan sen vuoksi, kuinka he toimivat.
Intersektionaalinen feministikin voi olla tolkun ihminen. Missään
aatteessa itsessään ei ole sisäänrakennettuna öykkäröintiä, eikä
mikään aate ole sille immuuni. TOLKUN JULISTUS ei vastusta
mitään aatetta vaan kaikkia öykkäreitä aatteeseen katsomatta.
Tolkullisuus tarkoittaa, ettei vihata tai puolusteta ketään tilanteesta
riippumatta ja olosuhteista huolimatta. Moraali ja
oikeudenmukaisuus ovat tolkun ihmiselle politiikkaa tärkeämpiä.
(Kts. §9.) Tolkun ihminen on ennemmin hyvä kuin oikeassa.
Voi hyvin olla tolkun feministi tai tolkun nationalisti. Suurin osa
suomalaisista on tolkun ihmisiä. Meitä löytyy jokaisesta puolueesta.
Kyse ei ole poliittisista kannoista vaan tavasta, jolla niitä edistää ja
jolla suhtautuu erimielisiin. Kaiken aiemmin sanotun ohella täytyy
varoa, ettei leimaa mitään porukkaa ääripäiden ja öyhöttäjien
perusteella. Silloin ei olisi yhtään parempi kuin sana-aktivistit ja
identiteettipoliitikot. Kohteliaita ja järkeviä ihmisiä löytyy jokaisesta
puolueesta (kuten myös omahyväisiä itsepäitä). Mielekkäitä
poliittisia keskusteluja ja jopa väittelyitä voi käydä kaikkien
aatteiden edustajien kanssa. Myönnettäköön, että varmasti tietyt
aatteet houkuttelevat tietynlaista porukkaa – mutta kaikkia ei
kannata leimata.
Tolkun ihmisyydessä on oikeastaan kyse moraalista eikä
politiikasta. Sana-aktivisti toki parahtaa tähän, että moraali ja
politiikka ovat toisistaan erottamattomia. Tämä on juuri sellainen
asenne, joka johtaa tuomitsemaan tai ylistämään ihmisiä heidän
poliittisten kantojensa perusteella, käyttäytyivätpä he millä tavalla
tahansa. Tämä ajattelutapa johtaa ilmapiiriin, jossa me elämme:
jossa tiettyjä ihmisiä ei kritisoida, koska he ovat oikeaa mieltä tai
ovat oikeanlaisia, ja toisia ihmisiä kritisoidaan sanoivat tai tekivät
he mitä tahansa, koska he ovat väärää mieltä ja ovat vääränlaisia.
TOLKUN JULISTUKSEN kanssa ei tarvitse olla kaikesta samaa
mieltä. Tämä on pelinavaus, joka antaa sentään jonkinlaisen linjan,
selkänojan, kun nykytilanne on yhtä mössöä, jossa kukaan ei tiedä
mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Johdantoa ei tarvitse
allekirjoittaa hyväksyäkseen julistuksen, sillä johdanto on olemassa
vain havainnollistamaan omaa käsitystämme tilanteesta, joka vaatii
TOLKUN JULISTUSTA. Aivan hyvin voi olla täysin eri mieltä
tilanteesta, mutta kaivata silti TOLKUN JULISTUSTA. Ei itse
julistustakaan tarvitse allekirjoittaa sanatarkasti. TOLKUN JULISTUS
tiedostaa erehtymisensä mahdollisuuden. Julistus voi olla joiltain
yksityiskohdiltaan väärässä, mutta perusajatus pitää paikkansa ja
uskallamme väittää, että suurin osa suomalaisista on samaa mieltä:
nykyinen pelon ilmapiiri on sietämätön ja sille täytyy tehdä jotain.
Teidän ei tarvitse allekirjoittaa kaikkea, mutta mikäli tunnistatte
tolkun hengen omista ajatuksistanne, voitte hyvällä omallatunnolla
allekirjoittaa TOLKUN JULISTUKSEN.
Tolkun ihmisen käsite syntyi Jyri Paretskoin kolumnista. [29]
Käsitettä on ylistetty ja arvosteltu. Keskeinen kritiikki on
kohdistunut käsitteen löyhyyteen. On kuitenkin selvää, ettei mikään
kovin tiukasti määritelty nimike voi yhdistää ihmisiä. Sama pätee
tähänkin julistukseen. Vaikka olemmekin pyrkineet määrittelemään
tolkun ihmisen toimintatavat paljon Paretskoin kolumnia
tarkemmin, henki on nähdäksemme sama. Ehkä Paretskoi ei
allekirjoittaisi kaikkea tässä julistuksessa, emmekä mekään ehkä
allekirjoita kaikkea Paretskoin kolumnissa – mutta allekirjoitamme
sen hengen ehdottomasti, ylpeästi ja epäröimättä. Toivottavasti
myös Paretskoi ja muut tolkun ihmiset voivat allekirjoittaa tämän
julistuksen hengen. Toivotamme myös kaiken kritiikin
tervetulleeksi, koska sekin edistäisi keskustelua
keskustelukulttuurista ja toivottavasti saisi ihmisiä edes
määrittelemään oman linjansa kontrastissa tähän, jolloin sentään
muodostuisi jokin linja – sillä juuri linjan huutava puute on nykyisen
myrkyllisen keskustelukulttuurin ja pelon ilmapiirin juurisyy. Kuten
Paretskoi itse sanoi, ”tolkku” on metodi eikä kanta. [30] (Sama
pätee muuten myös ”ääripäihin”. Usein puhe ääripäistä leimataan
”äärioikeiston retoriikaksi” ja väitetään, että on vain rasisteja ja
rasismin vastustajia. ”Ääripäissä” on kuitenkin kyse metodista. [31]
Mitä tahansa aatetta voidaan edistää tai vastustaa kiihkoillen,
ehdottomasti ja keinoja kaihtamatta; sanalla sanoen äärimmäisesti.
Kun puhutaan ääripäistä ja polarisaatiosta kriittisesti, ei tarvitse
tarkoittaa eikä varmaan yleensä tarkoitetakaan politiikan sisältöä
vaan tapaa ajaa asiaansa. Pyritäänkö halutunlaista politiikkaa
saamaan aikaan keskustelulla vai painostuksella? Jälkimmäinen on
ääripäiden metodi.)
Käytännössä tekonne tulevat olemaan allekirjoituksenne.
Allekirjoitus tarkoittaa sitä, että noudatatte TOLKUN JULISTUKSEN
periaatteita siten kuin parhaaksi näette. Älkää välittäkö turhia
oikeaoppisuudesta. Epävarmuuden hetkinä voitte toki palata tekstin
pariin virkistämään muistianne, mutta mikäli olette tolkun ihminen,
teillä on sama tolkku, jota tässä on pyritty soveltamaan ja
vaatimattomalla tavalla muotoilemaan julistuksen muotoon.
Mikäli allekirjoitatte TOLKUN JULISTUKSEN, varsinaisten
periaatteiden toteuttamisen lisäksi voitte ottaa yhteyttä
kunnallisvaltuutettuunne, kansanedustajaanne ja
europarlamentaarikkoonne ja kysyä häneltä, allekirjoittaako hänkin
julistuksen. Mikäli ei, kysykää hänen linjaansa ja pyytäkää
kertomaan, miten se eroaa tolkun linjasta. Mitä useampi poliitikko
allekirjoittaa TOLKUN JULISTUKSEN tai edes määrittelee itsensä
suhteessa siihen, sitä selkeämmiksi pelisäännöt muodostuvat; sitä
terveemmäksi keskustelukulttuurimme muuttuu; sitä
voimattomammaksi sana-aktivismi kuihtuu.
Voitte kysyä myös läheisiltänne, allekirjoittavatko he TOLKUN
JULISTUKSEN. Mikäli he eivät ole kuulleetkaan siitä, selostakaa sen
sisältö pääpiirteissään tai luetuttakaa se heillä. Heidänkään ei
tarvitse allekirjoittaa sitä. Jos he vain määrittelevät oman linjansa
suhteessa TOLKUN JULISTUKSEEN, on poliittinen keskustelunne
siitedes molemmille helpompaa.
Jos allekirjoitatte tämän julistuksen, pitäkää sitä esillä ja pitäkää
siitä ääntä. Älkääkä antako kohukulttuurin huijata: älkää luopuko
toivosta, mikäli joukkoliike ei synny hetkessä. Ongelmakaan ei tule
katoamaan hetkessä. Tolkun ihmisiä tarvitaan vielä hyvän aikaa.
Tämä julistus on toki hetkensä lapsi, mutta sen tarkoitus on kestää
aikaa – niin kauan kuin on tarpeen; niin kauan kuin sana-aktivismin
ongelma on kanssamme; niin kauan kuin tolkkua kaivataan.
Ja ennen kaikkea, mikäli allekirjoitatte TOLKUN JULISTUKSEN,
noudattakaa sitä elämässänne. Ottakaa se vakavasti. Keinot voivat
tuntua pieniltä, mutta kun tarpeeksi moni ryhtyy niihin, muutos on
väistämätön. Eivätkä ne niin pieniä ole, minkä jokainen huomaa
ryhtyessään niihin. Ei ole helppoa olla eri mieltä ja käydä yhteisön
painetta vastaan. Mutta asia on tärkeä ja tarkoitus hyvä. Sen
puolesta täytyy uskaltaa.
Älkää kuitenkaan olko armottomia itseänne kohtaan. Jokaisella on
oma kipurajansa. Jos ylitätte sen, olette jo tehneet suurteon.
Yhdelle se voi tarkoittaa kunnallisvaaliehdokkuutta, toiselle
erimielisyyttä ystävän kanssa, kolmannelle somepäivityksestä
tykkäämistä. Muutos ei tapahtu hetkessä kenenkään kohdalla –
eikä varsinkaan yhteiskunnassa. Tässä tarvitaan sekä rohkeutta
että kärsivällisyyttä. Kukin tekee sen, mihin itse pystyy juuri nyt,
eikä masennu, jos se ei vielä riitä muuttamaan maailmaa. Tolkun
ihminen tietää, että kaikki muutkin tolkun ihmiset tekevät samaa
hyvää työtä yhtä aikaa. Joukossa on voimaa.
Tolkun vallankumous ei tule ylhäältä. Poliittiset puolueet ja media
eivät korjaa tilannetta, josta ne hyötyvät, joten ratkaisua on turha
odottaa ylhäältä, niin mukavaa kuin se olisikin. Mediatalot eivät tule
allekirjoittamaan tätä, eivät ainakaan ennen kuin kansalaisetkin sen
allekirjoittavat. Toki jotkut yksittäiset toimittajat ehkä, toivommekin
niin, mutta yhteiskunnan tasolla tätä muutosta ei tee kukaan muu
kuin juuri sinä. Tasavallan presidentillä ei ole sellaista mahtikäskyä
ja valtaa, joka hälventäisi pelon ilmapiirin. Se on ainoastaan sinulla.
Tavallaan tämä on ilouutinen. Me emme ole riippuvaisia kenenkään
muun armosta, meidän ei tarvitse odottaa pelastusta. Hyvässä ja
pahassa, muutos voi syntyä vain meistä jokaisesta, kaikista –
tolkun ihmisistä.
Mikäli olet odottanut koko elämäsi liikettä, johon osallistua; mikäli
olet toivonut voivasi kuulua johonkin joukkoon, joka taistelee
paremman tulevaisuuden puolesta, mutta olet kuitenkin aina
kokenut perinteiset puolueet ja raivokkaat aatteet itsellesi vieraiksi,
tämä on mahdollisuutesi. Tässä on kansanliike, joka vaatii
kannattajiltaan ainoastaan tervettä järkeä eikä perustu millekään
joko-tai-ideologialle. Tässä on hiljaisten ja äänettömien
mahdollisuus olla osa muutosta ripustautumatta mihinkään, mitä he
eivät allekirjoita. Tässä on työkalu heille, jotka ovat sadatelleet
vastenmielistä keskustelukulttuuria tietämättä, mitä juuri he
voisivat sille tehdä. Tämä on kokonaisen sukupolven mahdollisuus
tehdä oma osuutensa historian loputtomassa ketjussa, muovata
maailmasta hieman parempi kuin se olisi ilman heitä ollut. Tätä
lukiessasi ei ehkä vielä tunnu siltä, mutta juuri nyt sinä teet
historiaa. Mikäli me tolkun ihmiset onnistumme tässä, me
muutamme vielä maailmaa.
TOLKUN JULISTUS SELITYKSINEEN
§1) En valikoi ystäviä tai yrityksiä poliittisin perustein.
Kuluttaja-aktivismi sitoo ihmisen elannon poliittisiin mielipiteisiin,
mikä on kiristystä. Pitkällä tähtäimellä kuluttaja-aktivismi johtaa
oligarkkiseen julkiseen keskusteluun, jossa ainoastaan rikkaat
uskaltavat sanoa mielipiteensä eikä köyhillä ole varaa
rehellisyyteen. Haluan uskoa voivani vakuuttaa erimieliset
argumenteilla ja tosiasioilla, ilman taloudellista painostusta.
Lisäksi mikäli joku ihminen todella on mielestäni vastenmielinen
mielipiteiltään, haluaisin tietää siitä. Kuten vasemmiston historia tai
oikeistopopulistien nousu osoittaa, tietyt mielipiteet voidaan kyllä
siivota julkisesta keskustelusta, mutta ne eivät katoa mihinkään
niitä pitävistä mielistä. Ainoa järkevä tapa vastustaa omasta
mielestään vääriä mielipiteitä on kamppailla niitä vastaan
avoimessa keskustelussa, kortit pöydällä. Piilosta niitä ei voida
siivota pois; pöly ei katoa maton alta. Nykytilanteessa vain tyhmät
ja rohkeat julistavat todellisia ajatuksiaan avoimesti, kun taas
älykäs ja raukkamainen enemmistö vaikenee oikeista
mielipiteistään, koska pelkää rehellisyyden johtavan sosiaaliseen
itsemurhaan. (Tähän taas on ratkaisu §7.)
Poliittinen mielipide ei ole ystävyyden este. Ystävyys on jotain
paljon enemmän. Politiikka on epäilemättä tärkeää ja joillekin vielä
tärkeämpää, mutta useimmat meistä eivät kuolinvuoteellaan kaipaa
puoluetovereitaan vaan ystäviään eivätkä muistele vaalituloksia
vaan rakkauksiaan. Pidetään asiat tärkeysjärjestyksessä.
Eikä kaikkien kanssa edes tarvitse keskustella politiikasta. Mikäli
kuitenkin puhumme siitä, erimielisyys usein selkeyttää omia
kantojamme, mikä on vain hyvästä, koska sen jälkeen osaamme
paremmin perustella näkemyksiämme.
Sitä paitsi rikkinäinenkin kello on joskus oikeassa. Jos joku onkin
monesta asiasta väärää mieltä, voi hän silti olla jossain oikeassa.
Mikäli kiellämme tietyt ihmiset elinpiiristämme, menetämme heidän
mahdolliset hyvätkin oivalluksensa. Esimerkiksi natsit olivat
luonnonsuojelun edelläkävijöitä ja kommunisteja saamme kiittää 8
tunnin työpäivästä.
Sanotaan, ettei ihmisiä saisi syrjiä muuttumattomien
ominaisuuksien perusteella, mutta muilla perustein (esim.
poliittisten kantojen vuoksi) kyllä. On vain kovin pinnallista ajatella,
että mielipide olisi valinnan asia. Toki se voi muuttua, mutta ei
painostuksella ja tuomitsemisella vaan avoimella keskustelulla.
Mikäli toinen osapuoli ei tahdo ryhtyä avoimeen keskusteluun, ei se
tietenkään onnistu, mutta hänen yhteisöstä eristämisensä ei palvele
mitään muuta kuin kostonhalua.
Boikotoin mahdollisuuksieni mukaan yrityksiä, jotka ottavat kantaa
poliittisesti, olivat heidän kantansa omieni myötäisiä tai vastaisia.
Jos oikein haluan, voin suorastaan vastustaa kuluttaja-aktivismia ja
tukea tahallani sellaisia yrityksiä, jotka on julistettu poliittiseen
boikottiin. Tätäkin voisi pitää poliittisena boikottina ja niin se onkin,
mutta ainoastaan metatasolla: tällainen kuluttaja-aktivismi
vastustaa kuluttaja-aktivismia itseään, mutta ei mitään poliittista
kantaa sinänsä.
Useimmiten yritykset ottavat kantaa ainoastaan, jos näkevät siinä
mahdollisuuden ansaita rahaa. Sellaisen toiminnan tukeminen ei
edistä muuta kuin yritysten tulosta, sillä poliittisen ilmapiirin
muuttuessa myös yritysten kannat muuttuvat. Sitä paitsi on
harhakuvitelmaa, että kuluttajat voisivat merkittävällä tavalla
ohjailla yrityksiä, sillä on yrityksistä kiinni, millaisiin poliittisiin
vaatimuksiin ne myöntyvät. On itsestäänselvää, että yritykset eivät
tule koskaan ottamaan esimerkiksi antikapitalismia omakseen –
paitsi korkeintaan myymällä Che Guevara -paitoja.
Jos boikotoin vaateliikettä, koska se riistää työntekijöitään, boikotin
syy liittyy oleellisesti kaupanteon kohteeseen. Jos en käy
ostamassa tavaratalosta ruohonleikkuria, koska omistaja on väärää
mieltä, ei boikotin syyllä ole mitään tekemistä kaupanteon kohteen
kanssa. Poliittiset syyt ovat boikotille oikeutettuja, mikäli
boikoitoitava palvelu on jollain tavalla poliittinen (esim. poliittisen
kustantamon kirjoja ei tarvitse ostaa jos niistä ei pidä). Ihmisen tai
yrityksen poliittinen mielipide ei ole syy olla olematta tekemisissä
hänen kanssaan, ellei suhde ole poliittinen.
Myös taiteilijan taiteesta voi nauttia, vaikka hän olisi eri mieltä
poliittisesti. Suurin osa maailmanhistorian taiteilijoista on
nykymittapuulla väärää mieltä ja pahoja ihmisiä.
Kuluttaja-aktivismi on myrkyllistä, koska se sotkee työn ja
kulutuksen, elämän perusedellytykset politiikkaan. Kuluttajaaktivismin
edettyä tarpeeksi pitkälle, jokaista kulutusvalintaa
voidaan alkaa tarkastella poliittisena valintana: missä kaupassa
käy, miten pukeutuu, millaista musiikkia kuuntelee. Mikäli joku
haluaa ilmaista poliittisia mielipiteitään näin kokonaisvaltaisesti, se
ei vielä haittaa. Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun
kulutusvalintojen poliittinen tulkinta yleistyy yhteiskunnassa siinä
määrin, että myös sellaiset ihmiset, jotka eivät aktiivisesti osallistu
politiikkaan, joutuvat varomaan kulutusvalintojaan, etteivät
vahingossakaan leimautuisi jonkin aatteen kannattajiksi.
Lopputuloksena on henkinen totalitarismi, jossa politiikka sanelee
muun toiminnan reunaehdot.
§2) En usko ”yhteyssyyllisyyteen (guilt by association)”.
Seura ei välttämättä tee kaltaisekseen. En tuomitse ihmisiä sen
perusteella, keiden kanssa he viettävät aikaa, vaan sen perusteella,
mitä he itse tekevät ja sanovat. Päinvastainen linja johtaa
samanmielisten laumautumiseen ja keskusteluyhteyksien
katkeamiseen eli polarisaatioon.
§3) En usko kiellettyihin sanoihin. Käytän niitä aina kun se on
nähdäkseni tarpeellista ja/tai hauskaa ja mikäli se on mahdollista
loukkaamatta ketään läsnäolevaa asianomaista. Kieltäydyn
huomioimasta puolestaloukkaantumista.
Kielletyt sanat ovat osa pelon ilmapiiriä. Hyväntahtoiset ihmiset
änkyttävät puhuessaan vähemmistöistä, koska eivät tahdo tulla
leimatuiksi suvaitsemattomiksi sanavalintojensa johdosta (sisältö
on yhdentekevää ja kaikki ymmärtävät sen). Olennaista on myös
se, ettei kukaan oikeastaan tiedä, mitkä sanat tarkalleen ovat
”oikeita” ja mitkä ”vääriä”. Näin kuuluukin olla, sillä muutoin
”oikeiden” sanojen ”tietäjät” (käytännössä niiden määrittelijät)
eivät voisi käyttää valtaa hyökkäämällä ”väärien” käyttäjiä kohtaan.
Sana-aktivistien vaatimuksiin ei voi myöntyä. Se on mahdotonta,
koska heidän vaatimuksensa eivät koskaan lopu. Ei tule päivää,
jolloin heidän mielestään ei enää olisi loukkaavaa kielenkäyttöä.
Tämä on myös loogista, koska kielenkäyttö muuttuu jatkuvasti:
entiset huomaavaiset kiertoilmaukset ovat nykypäivän
haukkumasanoja (esimerkiksi entinen ”neekeri” on nykyinen
”musta”, joka ei sekään ole enää aivan sopiva vaan pitäisi puhua
”rodullistetusta”; samoin ”hulluista” tuli ”mielisairaita” ja
”mielisairaista” on nyt tullut ”mielenterveyskuntoutujia”).
Jatkuva sanaston päivittäminen tekee kielestä koukeroista ja
rasittavaa ajattelulle. ”Oikeiden” sanojen harkitseminen vie turhaa
suorituskykyä ja aiheuttaa vaivaa, kun viittauskohde on kuitenkin
yksi ja sama. Esimerkiksi ”n-sana” ja ”neekeri” lainausmerkeissä
tarkoittavat tismalleen samaa: sanaa jonka viittauskohde on musta
ihminen, mutta edellinen ilmaus on ritualisoitu ilmaisemaan
kuulumista valveutuneiden joukkoon, kun taas jälkimmäisen
käyttäminen on karmiva ihmisoikeusrikkomus.
Miksi yksittäisiin sanoihin puututaan? Jos puheenvuorossa
käytetään kiellettyä sanaa, miksi koko lausunto tuomitaan
huomioimatta tekstin tarkoitusta ja tavoitetta? Onko tällaisen
käytöksen tavoitteena rasismin vähentäminen vai vallankäyttö?
Rasismi tuskin vähenee sanoihin puuttumalla, oikeastaan
päinvastoin, kun tavalliset ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä
asioista, koska pelkäävät käyttävänsä vääriä sanoja (ja joka
väittää, että kaikki tietävät mitä sanoja saa käyttää ja mitä ei,
suosittelen vierailemaan sosiaalisen median feministiryhmissä –
”rento” riittää – joista erotetaan joka päivä itsetunnustuksellisia
feministejä, koska he käyttivät vähemmistöistä vääriä sanoja
puolustaessaan näiden oikeuksia). Mikäli tarkoitus on vallankäyttö,
siinä kyllä onnistutaan. Mutta ei kellään ole oikeutta hallita kieltä,
joka on yhteistä omaisuutta. Sitä paitsi on alhaista käyttää rasismin
kaltaista vakavaa yhteiskunnallista ongelmaa keppihevosena omalle
vallankäytölle. Toisaalta se on houkutteleva väline juuri siksi, että
se on ”pyhä lehmä”, jota ei uskalleta epäillä Troijan hevoseksi,
jonka varjolla häikäilemättä käytettäisiin valtaa.
En voi hallita viestini tulkintoja. Se on mahdotonta. Ja tämä
mahdoton vaatimus juuri herättää epäilyksen vallankäytöstä. Kun
ihmiseltä vaaditaan mahdotonta, hän epäonnistuu
määritelmällisesti. Hänestä tulee syntinen, joka pyrkii alati
hyvittämään syntisyytensä. Silloin ihminen on altis vallankäytölle.
Uskonnot monesti nojaavat juuri tähän mekanismiin taatakseen
kannattajiensa uskollisuuden ja palvelualttiuden ja alistumisen.
Samalla mekaniikalla toimii ”antirasimin” aate, jossa valkoinen
ihminen saadaan kokemaan pohjatonta syyllisyyttä
valkoisuudestaan ja jatkuvaa vainoharhaa omasta olemattomasta
rasismistaan (esim. ”mikroaggressiot” kuten se, ettei istu erivärisen
ihmisen viereen julkisessa kulkuvälineessä tai että kysyy mustalta
”mistä olet kotoisin?”). Tämä jatkuvan syyllisyydentunnon raastama
ihminen, joka ei kykene mitenkään vapautumaan syyllisyydestään
(”valkoisuudestaan”), on altis palvelemaan antirasismin ”pappeja”
eli valveutuneimpia sana-aktivisteja. Jälleen törmäämme
vallankäyttöön.
Koska en voi hallita tulkintoja, joita sanomisistani tehdään,
sanomisteni tarkoitus ja hyväntahtoisuuden oletus ovat elintärkeitä
lähtökohtia tulkinnalle. Kukaan ei voi sanoa mitään, mikäli hän
joutuu pelkäämään jatkuvaa pahantahtoista tulkintaa; että kaikkia
hänen sanomisiaan luetaan ja kuunnellaan kuin piru raamattua. Se
johtaa joko ympäripyöreään ilmaisuun tai vaikenemiseen. (Juuri
tästä syystä poliitikot puhuvat kuten puhuvat ja vaikenevat
samoin.) Pahantahtoinen tulkinta tappaa keskustelun. Tämä on
tietysti sana-aktivistien tarkoitus: monopolisoida keskustelu
rasismista, koska jos he saavat määritellä mitä rasismi on, he
voivat hallita kaikkea rasismiin liittyvää keskustelua. Käytännössä
tämä tarkoittaa lähestulkoon kaikkea yhteiskunnallista keskustelua,
koska rasismin voi yhdistää lähes mihin tahansa yhteiskunnallisen
elämän osa-alueeseen. Sana-aktivistit voivat nimetä kaikki
mielestään vääränlaiset mielipiteet ja kannat rasistisiksi. Kaikilla on
yhteisymmärrys rasismin pahuudesta ja kaikki tietävät, mitä
rasismi on, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä enää, mikä on
rasismia. Sana-aktivismi määrittelee tietynlaisen syrjinnän
rasismiksi, kun taas toisenlainen on ”positiivista erityiskohtelua”.
Tässä jakomielitautisessa tilanteessa ne, keillä on valta määritellä
rasismi, kykenevät vaientamaan poliittiset vastustajansa.
Yeonmi Park pakeni 13-vuotiaana Pohjois-Koreasta, missä ei hänen
mukaansa ollut sanoja vapaudelle tai rakkaudelle. [32] Park on
samoilla linjoilla kuin kirjailija George Orwell: mitä ei voida sanoa,
sitä ei voida ajatella. Jos myöntää ”kiellettyjen” sanojen
olemassaolon, myöntää samalla niiden määrittelijälle vallan
määritellä myös kielletyt ajatukset. Ajan kanssa mikä tahansa sana
voidaan määritellä ”pahaksi” ja ne keillä on valta päättää sanojen
pahuus, voivat samalla määritellä ajattelun ja poliittisen
keskustelun rajat.
Kiellettyjä sanoja saatetaan perusteella sillä, että ne voivat yllyttää
väkivaltaan. Mutta sanat eivät johda väkivaltaan vaan ajatukset.
Mikäli väkivaltaisia ajatuksia ei ilmaista, ei niihin voida puuttua ja
ne voivat purkautua tekoina. Väkivaltaisia asenteita ja virheellisiä
käsityksiä voidaan vastustaa vain, jos ne ilmaistaan ääneen.
Vaikenemalla ne eivät katoa olemasta, ainoastaan näkyvistä (kts.
§7).
On kohtuutonta sanoa ”sanat ovat tekoja” ja samaistaa
väkivaltainen kielenkäyttö väkivaltaisiin tekoihin. Se on ruumiillisen
väkivallan vähättelyä. Minkä lisäksi ”sanat ovat tekoja” -ajattelu
johtaa helposti sensuuriin. Kiistanalaisen puheen laillisuutta on
perinteisesti perusteltu sillä, että vaikka se loukkaisikin ihmisiä, se
ei aiheuta pysyvää vahinkoa, ja loukkauksen kohde voi jossain
määrin itse välttää loukatuksi tulemista, esimerkiksi jättämällä
lukematta tai kuuntelematta mielestään loukkaavat puheenvuorot.
Kumpikaan näistä ei päde ruumiillisen väkivallan kohdalla, joka
aiheuttaa pysyvää vahinkoa, jota kohde ei voi omalla toiminnallaan
välttää. Mikäli ruumiillisen ja sanallisen väkivaltaisuuden välistä
rajaa tarpeeksi hämärretään, katoaa myös tämän lainsäädäntöä
ohjanneen eronteon merkitys, jolloin ryhdytään ennen pitkää
rankaisemaan myös ”väkivaltaisesta kielenkäytöstä”. Sellaisen
määrittelyn mahdoton tehtävä jää epäilemättä sana-aktivistien
osaaviin käsiin.
Vihapuhe ei ole väkivaltaa. Sanat eivät ole tekoja. Tarkoituksella on
väliä.
Sana-aktivistien ”intent is not magic” -ajattelun mukaan loukkaava
puhe on aina yhtä tuomittavaa, oli sen tarkoitus loukata tai ei.
Tällainen tappaa keskustelun, koska ihmiset alkavat kiinnittää
huomiota siihen mitä sanotaan, eivätkä siihen mitä tarkoitetaan.
Jos ei huomioida toisen tarkoitusta, keskustelusta tulee
mahdotonta. Kun puututaan sanoihin piittaamatta tarkoituksesta
(”intent is not magic”), puututaan muotoon sisällön sijaan. Muoto ei
voi koskaan täysin vastata sisältöä ja siksi tulkintojen
hyväntahtoisuus (pyrkimys ymmärtämään mitä toinen tarkoittaa ja
oletus hänen hyväntahtoisuudestaan) on edellytys keskustelulle.
Ihmiset eivät keskustele, jotta he voisivat käyttää tiettyjä sanoja,
vaan koska heillä on jotain asiaa. Sanat ovat vain väline viestille.
Muotoon juuttuva viestintä ritualisoituu (kts. esim.
aatelisseurapiirien korukieliset seurusteluleikit tai valtiovierailuilla
käytettävä poliittinen diplomaattikieli), siitä katoaa kaikki sisältö ja
jäljellä on vain ontto keskustelun kuori, jonka tosiasiallinen
tarkoitus on vain vahvistaa ryhmähenkeä: ”Olemme kaikki samaa
mieltä, osaamme samat rituaalit.” Toki jonkinlaista muotoilua aina
tarvitaan, jotta sisältö voidaan välittää. Liiallinen suorapuheisuus
helposti loukkaa vastaanottajaa ja silloin sisältökään ei mene
perille. Mutta liiallinen muotoilu taas tukahduttaa sisällön.
(Esimerkiksi ammattipoliitikko tai viestintäkonsultti osaa puhua
koko päivän sanomatta yhtään mitään.)
Vailla oletusta vastapuolen hyväntahtoisuudesta ei voi olla
keskustelua. Silloin ei keskitytä ymmärtämään toista tai
välittämään hänelle omia käsityksiä vaan kampittamaan häntä,
”servaamaan”, piikittelemään. Samaan aikaan joudutaan
suojautumaan, eikä voida olla vilpittömiä ja avoimia, jotta ei
annettaisi ”aseita vihollisen käsiin”. Tavoitteena ei ole
yhteisymmärrys vaan voitto. Vaikka yksi osapuoli olisikin liikkeellä
hyväntahtoisesti, toisen osapuolen oletus pahantahtoisuudesta pilaa
kaiken. Kuin yrittäisi kätellä nyrkkiä. Hyväntahtoisuuden oletuksen
puuttuessa tai pahantahtoisuuden oletuksen läsnäollessa ei voi olla
keskustelua vaan ainoastaan väittelyä ja taistelua.
”Pahoja sanoja” ei ole olemassakaan. Samoin kuin ei ole olemassa
asioita, joista ei voisi vääntää vitsiä. Koomikko George Carlin otti
kuuluisasti haasteena väitteen: ”Hauskaa raiskausvitsiä ei ole
olemassakaan.” On tärkeää huomata, että hauskan raiskausvitsin
olemassaolo ei tarkoita, ettäkö raiskaus olisi hauskaa. Myöskään
raiskausvitsille nauraminen ei tarkoita, että pitää raiskausta
hauskana. Nauru ei yleensäkään tarkoita hyväksyntää, sillä usein
juuri ”kielletyt” vitsit ovat hauskimpia. Mikään asia itsessään ei ole
hauska tai epähauska. Jos väittää muuta, ei ole ymmärtänyt
huumorin luonnetta. Huumori on paljolti muotoasia toisin kuin
aiemmin käsitelty poliittinen keskustelu, joka on (ihanteellisesti)
nimenomaan sisältöasia. On sanottu, että ”huumori = tragedia +
aika”. Me korjaisimme tuon muotoon ”tragedia + etäisyys”, oli se
sitten ajallinen (nyt nauramme menneille vastoinkäymisille),
sosiaalinen (köyhät nauravat rikkaiden epäonnelle ja toisinpäin) tai
tilallinen (Suomessa nauramme Pohjois-Korean tyrannille). En tiedä
allekirjoitanko tuota karkeaa kaavaa noinkaan, mutta ainakin se
selventää huumorin kontekstuaalisuutta. Jutun huvittavuus on aina
sidoksissa aikaan ja paikkaan ja esittäjään ja esitettävään. Se, että
joku sanoo: ”Tuo ei ollut hauskaa”, ei tarkoita mitään muuta kuin
että se ei ollut hauskaa hänestä. Mutta on sietämättömän itsekästä
kieltää muilta ilo vain sen vuoksi, että itseä ei satu huvittamaan.
Kukaan ei pakota ketään nauramaan, mutta jotkut tahtovat
pakottaa toiset lakkaamaan nauramasta. Feministin ei tarvitse
mennä ”misogynistisen” (naisvihamielisen) koomikon keikalle,
mutta se ei feministille useinkaan riitä, vaan hän tahtoo estää tuota
”misogynististä” koomikkoa esiintymästä, ettei kukaan muukaan
voisi mennä hänen ”misogynistiselle” keikalleen. Näiden sanojen
tilalle voi vaihtaa halutessaan melkein mitä vain: antifasisti ei halua
kenenkään menevän ”fasistisen” yhtyeen keikalle; antirasisti ei
halua kenenkään lukevan ”rasistisen” kirjailijan teoksia; jne.
Tällaisille ihmisille on olemassa nimi: ilonpilaaja. Mutta itse asia on
kyllä vakava. Kyse ei ole enää pelkästä politiikasta vaan viihteestä
ja taiteesta, kulttuurin kokonaisuudesta. Ilonpilaajalle ei riitä
poliittinen taistelu, vaan hän tahtoo siistiä koko ihmiskunnan
henkisen elämän mielensä mukaiseksi. Jälleen asia puetaan
epäilemättä hienoon asuun: ”Vastustamme
rasismin/misogynian/homofobian/tms. normalisointia” ja niin
edelleen, mutta käytäntö on silkkaa totalitarismia. Ilonpilaajille ei
riitä vapaus jättää mielestään ikävä kulttuuri kuluttamatta, vaan he
tahtovat vallan kieltää sen muiltakin.
Ei mikään sana ole myöskään hyväntahtoinen asiayhteydestä
riippumatta. Kamalimmatkin asiat voidaan pukea kauniiseen asuun,
mikä ei kuitenkaan muuta niiden kamalaa tarkoitusta: ”vihollisen
tuhoaminen” on yhä ihmisen tappamista ja ”positiivinen
erityiskohtelu” syrjintää.
Jos joku puuttuu pitkän puheenvuoron yhteen ”ongelmalliseen”
sanaan, siihen tulee vastata, ettei sanan tarkoitus ollut rasistinen.
Siihen saatetaan vuorostaan vastata, että ”intent is not magic, se
on silti rasistinen eikä sitä saa käyttää.” Siihen voi vastata, ettei
mikään sana itsessään ole loukkaava. Kieli saa aina merkityksensä
asiayhteydestä. Ydinsodan tyhjäksi polttaman maapallon
rauniotuulessa rapisevan paperilapun ruma sana ei loukkaa ketään.
Mikäli jokin sanomani loukkaa kuulijaa, kysyn häneltä perusteluja.
Mikäli ne ovat mielestäni pätevät, lakkaan sanomasta niin, mutta
mikäli eivät ole, en muuta mitään. Loukkaus on aina katsojan
silmässä, mutta tarkoitus on sydämessä. Jos jokaisella on oikeus
määritellä omat rajansa ja mitä pitää loukkaavana, on jokaisella
myös oikeus määritellä, mitä ei pidä loukkaavana. Mikäli nämä ovat
ristiriidassa, olkoon niin. Tiedän itseni ja tunnen omat
tarkoitusperäni. Jos joku kokee loukkaavaksi jotain, mitä en ole
tarkoittanut loukkaavaksi, pahoittelen asiaa mikäli koen sen
tarpeelliseksi. Mikäli en koe tehneeni mitään väärää, ei ole tarvetta
anteeksipyynnöllekään (kts. §8). Jos joku puuttuu sanankäyttööni,
voin myös sanoa: ”Nyt keskustelu on menossa sivuraiteille.
Vastaisitko ensin varsinaiseen väitteeseeni, voimme myöhemmin
kyllä palata kielenkäyttööni.”
Minä en voi hallita tulkintoja, joita sanomisistani tehdään. Voin olla
vastuussa vain tarkoituksestani. Tästä syystä en voi olla vastuussa
”rasismin normalisoimisesta”, jos olen vain parhaani mukaan
ilmaissut mielipiteeni, kertonut vitsin tai kirjoittanut kirjan. Mikäli
tarkoitukseni ei ole ollut normalisoida rasismia, en ole vastuussa
siitä, vaikka sellaista jonkun mielestä tapahtuisikin. Minulla on täysi
oikeus käyttää kieltä parhaaksi näkemälläni tavalla. Kukaan ei voi
sanella sitä minulle. Kuka tahansa voi kyllä perustella minulle,
kuinka minun tulisi hänen mielestään muuttaa käyttämääni kieltä.
Silloin olen jo lähtökohtaisesti vastaanottavaisempi, koska tällöin
hän tarjoaa minulle mahdollisuuden säilyttää kasvoni ja huomioida
kritiikki (kts. johdanto). Mikäli hän syyttää minua rasistiksi
käyttämäni kielen vuoksi, en voi kuin joko myöntää rasistisuuteni
tai kieltää sen; minulle ei jää sitä vaihtoehtoa, että säilyttäisin
hyvän käsityksen itsestäni (mikä on meistä jokaiselle elintärkeää)
ja muuttaisin toimintaani. Mikäli muutan toimintaani rasistisyytöksen
vuoksi, myönnän implisiittisesti olevani rasisti.
Ei ole vaarallista sanoa väärin tai tulla oikaistuksi. Mikäli joku
käyttää mielestäni loukkaavaa kieltä, ymmärrän, ettei hän
todennäköisesti tarkoittanut loukata. Mikäli tarkoitti,
loukkaantumiseni ilmaisu tuskin muuttaa hänen kielenkäyttöään.
Mikäli haluan hyvästä tarkoituksesta huolimatta korjata tuon
ihmisen kielenkäyttöä, voin tehdä sen kohteliaasti ja siten, että
toinen osapuoli voi muuttaa tapojaan menettämättä kasvojaan.
Tämä tapahtuu esimerkiksi pyytämällä häntä käyttämään
toisenlaista sanaa, ei käskemällä. Käskystä jää vain kaksi
vaihtoehtoa: nöyrtyminen ja vastarinta. Käskyn kanssa ei voi tehdä
yhteistyötä. Kielto ei jätä valinnanvaraa.
Minusta ei ole hyväksyttävää tuomita ihmistä sen takia, millaisia
sanoja hän käyttää. Jollekulle muulle se voi olla ja hänellä on
vapaus siihen. Mutta minulle se ei ole hyväksyttävä syy. Minä
tuomitsen muut ja itseni sen perusteella, mitä sanoillamme
tarkoitamme. Ja minä tunnen itseni ja tiedän tarkoitanko
käyttämilläni sanoilla pahaa. Jos vastapuoli olettaa minun käyttävän
niitä pahantahtoisesti, en voi sille mitään. Mutta minä en katkaise
yhteyksiä kehenkään, jos hän sanoo jotain ajattelemattomasti eikä
tarkoittanut sillä mitään pahaa. Jos joku katkaisee yhteytensä
tuollaisen vuoksi minuun, se on minusta sääli, mutta en suostu
kokemaan siitä syyllisyyttä. Tunnen itseni ja tiedän milloin olen
tarkoittanut pahaa ja milloin en. Omatuntoni on puhdas.
(Huomatkaa: kukaan ei pelkää olevansa rasisti, vaan ainoastaan
vaikuttavansa sellaiselta.)
§4) Kieltäydyn teeskentelemästä ”valveutuneisuutta”. Aina
kun kuulen poliittisen tai yhteiskunnallisen käsitteen, jota en
ymmärrä (esim. ”valkoisuuden rakenteet”, ”rodullistamisen
prosessit”, ”kulttuurinen omiminen”, ”cis”, ”patriarkaatti”, jne.),
kysyn puhujalta, mitä hän sillä tarkoittaa. Kysyn jatkokysymyksiä,
kunnes todella ymmärrän käsitteen, minkä jälkeen joko hyväksyn
käsitteen käytön tai esitän kritiikkiä sitä kohtaan.
Kerron avoimesti mitä tiedän ja mitä en. Seison tietoni takana,
mutta en epäröi myöntää tietämättömyyttäni (vrt. §7).
Uskallan vaatia johdonmukaisuutta siellä, missä en sitä näe. Jos
jokin väite kuulostaa epäloogiselta, sanon sen ääneen – oli sen
esittäjä kuka tahansa. Tämä on velvollisuuteni lähimmäistäni
kohtaan, koska haluaisin itsellenikin huomautettavan, mikäli
ajatteluni ei ole johdonmukaista. Ja mikäli toisen osapuolen jutut
ovat loogisia, kuten tulee aina hyväntahtoisesti olettaa, hän osaa
varmasti selittää niiden logiikan minulle. Mikäli ne eivät ole, on
toinen osapuoli varmasti ilahtunut epäloogisuutensa (kohteliaasta;
täytyy tarjota mahdollisuus säilyttää kasvot) huomaamisesta, koska
meidän täytyy hyväntahtoisesti olettaa hänenkin pyrkivän
johdonmukaisuuteen ajattelussaan ja ilmaisussaan.
On uskalias ja tehokas vallankäytön muoto käyttää vaikeita
käsitteitä ikään kuin itsestäänselvyyksinä ja luottaa siihen, ettei
kukaan uskalla myöntää, ettei tunne niitä. On aivan varmaa, että
suurin osa aamutelevision katsojista ei tiedä, mitä ovat
”valkoisuuden rakenteet”. [33] Heille jää lähetyksestä vain
epämääräinen syyllisyys ihonväristään ja tunne siitä, että heidän
täytyy jotenkin hyvittää saamelaisille aiheuttamansa
määrittelemätön paha.
Moni poliittinen väittely on kuolleena syntynyt, kun keskeisiä
käsitteitä ei määritellä. Kokonaiset keskustelut perustuvat
väärinkäsityksille. Esimerkiksi väittely maahanmuuttajien
suomalaisuudesta perustuu usein sille, ettei erotella suomalaisuutta
kansalaisuutena (minkä maan passi, mihin maksaa verot) ja
suomalaisuutta etnisyytenä (perimä, äidinkieli). Samoin raivokas
kiistely sukupuolen moninaisuudesta mahdollistuu sillä, ettei avata
puhutaanko sosiaalisesta sukupuolesta (ihmisen kokemus omasta
sukupuolestaan; sukupuoli jonka edustajaksi ihminen yhteisössään
tulkitaan) vai biologisesta sukupuolesta (kromosomit, sukuelimet,
hormonit). Molemminpuolinen vastapuolen typeryyden pöyristely
vältetään, kun tolkun ihminen kysyy, mitä käytetyillä käsitteillä
tarkoitetaan.
Mikäli ei kamppailla vaan keskustellaan, rehellisyys on aina paras
argumentti. Älä esitä tietäväsi mitä et tiedä. Ole rehellinen siitä
mitä tiedät. Pelon ilmapiiri perustuu epärehellisyydelle: että
esitetään valveutunutta eikä uskalleta kyseenalaistaa vallitsevaa
”hyväksyttyä mielipidettä”, vaikka se kuulostaisi kuinka
hullunkuriselta.
Kun ihminen saadaan ryhmäpaineen vuoksi myöntämään jotain
absurdia (”sukupuolella ei ole merkitystä”, ”miehilläkin voi olla
kuukautiset”, ”rotuja ei ole olemassa”, ”kaikki valkoiset ovat
rasisteja”, ”valkoisia kohtaan ei voi olla rasisti”, ”länsimainen
kulttuuri perustuu vähemmistöjen sorrolle”), hänestä tehdään
aatteelle uskollinen sotilas, halusi hän sitä tai ei. Sillä kun ihminen
on kerran julkisesti tunnustanut mustan valkoiseksi, hän ei voi enää
sietää kenenkään muunkaan kyseenalaistavan sitä, koska valheen
paljastuessa hän paljastuisi itsekin valehtelijaksi. Järjestelmälle
nöyrtyminen muuttaa sen uskolliseksi sotilaaksi. Omat kasvot,
identiteetti ja arvovalta ovat sen jälkeen erottamattomasti osa
järjestelmän arvovaltaa ja uskottavuutta. Järjestelmän edusta tulee
yksilönkin etu. Totalitaristisista valtioista ja erilaisista kulteista tuttu
mekaniikka toteutuu silmiemme edessä, lehtien palstoilla ja
sosiaalisessa mediassa, joka päivä.
§5) Vastustan syrjintää aina ja kaikissa muodoissaan.
Tuomitsen syrjinnän, kohdistui se mihin väestöryhmään tahansa,
myös valkoisiin, miehiin, heteroihin, kristittyihin ja
konservatiiveihin. Syrjintä tarkoittaa ihmisen kielteistä kohtelua sen
perustella, kuka hän on, silloin kun sillä ei ole mitään merkitystä
käsilläolevassa tilantessa.
Tänä päivänä kenties puhutuin ja paheksutuin syrjinnän muoto on
rasismi. Tolkun ihminen vastustaa rasismia varauksetta. Rasismilla
tolkun ihminen tarkoittaa toisen ihmisen leimaamista hänen rotunsa
(tämäkin sana on varmasti ”vanhentunut”, mutta ymmärrätte kyllä
mitä sillä tarkoitan), ihonvärinsä tai etnisen taustansa vuoksi, oli
tuo leima myönteinen tai kielteinen. Jokainen ihminen on yksilö.
Vaikka voitaisiinkin tunnistaa joitain eroja populaatioiden välillä, on
moraalinen valinta kieltäytyä leimaamasta yksilöitä ryhmänsä
ominaisuuksien perusteella. Kohtaan jokaisen ihmisen yksilönä ja
annan hänelle mahdollisuuden tehdä minuun myönteinen tai
kielteinen vaikutus nimenomaan yksilönä, oli hänen etnisyytensä,
aatteensa, uskontonsa tai kulttuurinsa mikä tahansa. (Kts. myös
§2.)
Tämä ei tarkoita, etteikö ihmisryhmiä, uskontoja, kulttuureita tai
aatteita voisi arvostella. Silloin ei puhuta yksilöistä vaan
abstraktioista. Syrjinnän alueelle astutaan, kun yksilöitä aletaan
kohdella noiden abstraktioiden perusteella. Siinä ei esimerkiksi ole
mitään syrjivää, että puhuu muslimien yliedustuksesta Euroopan
terrori-iskujen tekijöinä, mikä on tilastollinen tosiasia. Syrjintää olisi
kohdella kaikkia muslimeita terroristeina, koska he ovat muslimeita.
Rasismin voi tunnistaa niin, että miettii, sopiiko rasistiseksi epäilty
lausunto tai väite kaavaan: ”Koska tuo ihminen kuuluu etniseen
ryhmään X, hänellä on ominaisuus Y.” Tai: ”Kaikilla etnisen ryhmän
X jäsenillä on ominaisuus Y.”
Ad hominem (väitteen esittäjän persoonan arvostelu) on
argumentaatiovirhe. Vaikka ymmärrän, että sanojalla voi joissain
tilanteissa olla merkitystä, poliittisessa keskustelussa on moraalinen
valinta olla avoin kaikkien mielipiteille. Tolkun ihminen pyrkii
ylittämään ennakkoluulonsa. Menetän vain aikaa, jos
ennakkoluuloni osoittautuvat todeksi, mutta mikäli kieltäydyn
kuuntelemasta ennakkoluulojeni perusteella, voin menettää
totuuden. Tämä tarkoittaa kieltäytymistä myös
identiteettipolitiikasta ja sana-aktivistien ”standpoint-teoriasta”.
Tolkun ihminen kieltäytyy arvioimasta kannanottoja niiden esittäjän
perusteella. Totuus on totta, tuli se kenen suusta tahansa (kts.
myös §1).
§6) Vastustan epämääräisiä leimoja. Kun kuulen tai luen jotain
nimitettävän rasismiksi tai fasismiksi tai populismiksi tai miksi vain
”pahaksi”, pyydän perusteluja nimitykselle, minkä jälkeen joko
hyväksyn nimityksen tai kritisoin sitä. En lähde paheksumaan tai
tuomitsemaan somessa asioita ja ihmisiä, joihin en ole todella
syventynyt. Mikäli joku paheksuu ja tuomitsee, pyydän perusteluja.
Mikäli ne eivät vakuuta minua, kiellän paheksunnan ja
tuomitsemisen tarpeen ja esitän vastaperusteluni. Mikäli ne eivät
vakuuta vastapuolta, täytyy meidän vain tyytyä olemaan eri mieltä.
Joka tapauksessa tuomion itsestäänselvyys on julkisesti
kyseenalaistettu, mikä on omiaan hillitsemään
kansantuomioistuimen joukkohurmoksen ja lynkkausmielialan
syntymistä. Vaikka tuomitsija itse ei havahtuisikaan, saattaa joku
sivustakatsoja herätä etsimään yleisesti julistetulle tuomiolle
perusteluja ja muodostaa niiden perusteella oman mielipiteensä –
sen sijaan että olisi vain liittynyt huutavaan joukkoon pelkästä
yhteenkuulumisen riemusta, joka on epäilemättä riemukasta mutta
täysin tuomittavaa, mikäli sen hintana on jonkun ansaitsematon
maineen- ja mahdollisesti myös elannonmenetys.
Emme voi katsella toimettomina vierestä, kun kansalaisia leimataan
rasisteiksi ja fasisteiksi niin kevein perustein kuin nykyään tehdään.
Esimerkiksi sekä Lännen Median päätoimittaja Matti Posio [34] että
silloinen Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Petri Korhonen [35]
ovat samaistaneet rasismin ja maahanmuuttokritiikin, kun taas
toimittaja Samuli Suonpää on väittänyt fasismin syntyvän
Iltalehden otsikoilla [36]. Poliittista keskustelua leimaava hysteria
on paljolti tällaisen vauhtisokean retoriikan seurausta. Se tappaa
julkisen keskustelun ja on täysin vastuutonta kielenkäyttöä. Tässä
jos jossain tarvittaisiin ”sananvastuuta”. Ironisesti juuri heillä, jotka
kovimmin kuuluttavat ”sananvastuun” perään, ei sellaista ole.
(Toimittaja Johanna Vehkoon kunnianloukkaustuomio [37] on täysin
poikkeustapaus, mikä näkyy myös tapauksen herättämässä
valtavassa närkästyksessä.)
Sitähän ei voi todistaa, että ei ole rasisti. Se on yksinkertaisesti
mahdotonta. Mistä tahansa todisteista huolimatta voidaan aina
syyttää salanatsiksi, kryptofasistiksi, jne. Vastuuttomia ja heppoisia
rasistisyytöksiä voisi verrata katteettomiin pedofiliasyytöksiin:
"Oletko pedofiili? Todista se sitten; todista, ettet ole pedofiili. Ei tuo
vielä riitä, saatat silti olla salaa pedofiili. Juuri noin pedofiili sanoisi!
Mikset halua puhua pedofiliastasi? Onko sinulla vaikeuksia kieltää,
ettet ole pedofiili?"
Nykytilanteen ongelma on siinä, että julkisessa keskustelussa on
luovuttu oikeusvaltion perusperiaatteesta, jonka mukaan
todistustaakan tulisi aina olla väitteen esittäjällä. Näin ei enää
käytännössä menetellä. Ketä tahansa voidaan syyttää rasistiksi,
eikä syytöksen esittäjälle seuraa siitä mitään kielteisiä seurauksia.
Mutta vaikka rasistiksi syytetty kuinka todistelisi, ettei ole rasisti,
voivat syyttäjät jatkaa syytösten esittämistä täysin seurauksetta.
Eikä heidän vuorostaan tarvitse todistaa, että kohde todella olisi
rasisti. Riittää, kun he saavat epäilyksen siemenen kylvettyä.
Esimerkiksi politiikassa sekä kulttuuri- ja media-alalla, joilla
työllistyminen perustuu paljolti verkostoihin, ”epäilyttävyys” on
enemmän kuin tarpeeksi tappamaan etenemismahdollisuudet.
Kukaan ei tahdo tulla yhdistetyksi edes rasistiksi epäiltyyn. Kun
seuraukset voivat olla näin vakavat, tulisi perusteettomista
rasistisyytöksistä joutua vastaamaan oikeudessa, mutta esimerkiksi
rasistisyytöksiä kohdanneen toimittaja Pertti Rönkön tapauksessa
poliisi päätti jättää tapauksen tutkimatta ”vähäisen haitan
periaatteella”. [38] Kuka tahansa voi miettiä, kuinka ”vähäinen
haitta” on elannon menetys, joka epäilemättä seuraa rasistiksi
leimatulle vapaalle toimittajalle – puhumattakaan vaikutuksista
julkiselle keskustelulle, kun poliisi käytännössä antaa luvan kutsua
ketä tahansa rasistiksi. Johdonmukaisuus tuntuu tosiaan puuttuvan,
kun samaan aikaan toimittajan ”törkeäksi ämmäksi” tai ”huoraksi”
nimittely johtaa tutkintaan ja tuomioon. [39] Voisi kuvitella, että
paikkansapitävinäkään ”törkeys”, ”ämmyys” tai löyhä
seksuaalimoraali eivät vaikuttaisi työllistymiseen media-alalla
(ainakaan kielteisesti), kun taas rasistisuus tuhoaa uranäkymät
todella tehokkaasti.
Tämän vuoksi todistustaakka tulisi tukevasti ja poikkeuksetta
palauttaa syytteen esittäjälle. Jokaisen meistä täytyy kieltäytyä
uskomasta epämääräisiä väitteitä kiistanalaisista hahmoista
(jollaisia ovat historiallisesti olleet käytännössä kaikki ihmiset, joilla
on ollut yhtään mitään merkitystä). Jokaisella meistä on
velvollisuus kyseenalaistaa, mikäli kuulemme jotakuta syytettävän
miksi ikinä mahdolliseksi pahaksi. Jokainen meistä voi ja aikoo
jatkossa kysyä: ”Miten niin? Mihin perustat syytteesi? Onko sinulla
jotain todisteita?” Yleensä tällainen johtaa syytösten kääntymiseen
kysymysten esittäjää kohti. Voidaan vihjailla esimerkiksi ”rasismin
puolustelusta” tai muusta sellaisesta, mutta tämä on jo melko
varma merkki alkuperäisen väitteen perättömyydestä, sillä mitä
syytä olisi hermostua jonkin selkeästi todistettavissa olevan
tosiseikan kyseenalaistamisesta (esim. ”Onko sinulla varmasti
alushousut?” Tai ”Mistä tiedät, että koivut pudottavat lehtensä
syksyisin?”). Meihin kyseenalaistajiin kohdistuvista vihjailuista ei
onneksi tarvitse välittää, koska tiedämme muiden tolkun ihmisten
allekirjoittavan saman periaatteen ja vastustavan päättäväisesti
kaikkia epämääräisiä leimoja. Siis voimme turvallisin mielin luottaa,
että mikäli meitä jossain seurassa panetellaan ja vihjaillaan ties
miksi pahaksi, tiedämme läsnä olevien tolkun ihmisten kysyvän
syytösten esittäjältä: ”Mihin perustat väitteesi?”
Julkisessa keskustelussa ja sosiaalisen median lynkkauskulttuurissa
on täysin unohdettu myös toinen oikeusvaltion perusperiaate:
syyttömyysolettama. Sen mukaan jokainen on syytön, kunnes
toisin todistetaan. Nykyään jokainen on syytön, kunnes toisin
epäillään. Tolkun ihminen taistelee tällaista vastaan
kyseenalaistamalla kaikki epämääräiset syytökset
rasismista/fasismista/naisvihasta/tms. ja vaatimalla niille todisteita.
Mikäli syytös pitää paikkansa, ei todisteita luulisi olevan vaikeaa
löytää.
§7) Olen avoin mielipiteistäni. Kieltäydyn piilottelemasta ja
häpeämästä niitä, mikäli ne tulevat puheeksi. Tämä ei tarkoita, että
julistaisin mielipiteitäni aina ja kaikkialla, varsinkaan kutsumatta.
Osaan myös vaieta, mikäli se on kohteliasta tai tilanteeseen sopivaa
– mutta en enää koskaan vaikene siksi, että pelkäisin mitä
mielipiteistäni ajatellaan. Jos kannatan tai vastustan
maahanmuuttoa, sanon sen. Jos haluan lisätä tai rajoittaa
sananvapautta, sanon sen. Toisin sanoen uskon rehellisyyteen ja
puhun suuni puhtaaksi. Se voi johtaa vaikeuksiin lyhyellä
tähtäimellä, mutta uskon, että pidemmän pälle rehellinen maailma
on parempi kuin valheellinen, jossa jokaisesta kansalaisesta tulee
politiikko ja diplomaatti, ympäripyöreä viestintävastaava, joka
puhuu paljon eikä tarkoita mitään.
Moni pelkää rehellisyydestä seuraavaa sosiaalista rangaistusta.
Tuttavamme ovat kertoneet menettäneensä ystävyyssuhteita
poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Helsingin Sanomien artikkelissa
kerrotaan ystävyyssuhteiden lisäksi myös parisuhteiden, jopa
avioliiton katkenneen poliittisten erimielisyyksien vuoksi. [40]
(Mielenkiintoisena yksityiskohtana yksikään ystävyyssuhde ei
vaikuta HS:n selvityksessä katkenneen konservatiivin,
perussuomalaisen tai oikeistolaisen toimesta, vaan lopun aloite on
aina tehty ”vapaamieliseltä” tai vasemmalta laidalta.) Pelko on
ilmeisen aiheellinen. Mutta jos joku ei halua enää olla ystäväni
pelkästään poliittisten mielipiteideni vuoksi, tuskin ystävyytemme
oli kovin lujaa muutenkaan. Enkä minä haluan olla sellaisen ihmisen
ystävä, jolle politiikka on ystävyyttä tärkeämpää. Tietysti joku
toinen voisi ajatella vaikenevansa poliittisista mielipiteistään, jotta
ei rasittaisi sillä ihmissuhteitaan. Kuten sanottu, mielipiteitään ei
tarvitse tuoda esiin aina ja kaikkialla, mutta on lyhytnäköistä
kuvitella, että vaikenemalla nyt pelastaa ihmissuhteensa pitkällä
tähtäimellä. Keskustelukulttuuri vain jatkaa kärjistymistään, elleivät
myös maltilliset tolkun ihmiset ryhdy äänekkäiksi poliittisista
mielipiteistään. Muutoin natsivaino jatkuu ja Krista Kosonen voi yhä
kuvitella, ettei tunne yhtään perussuomalaista. On helpompi
haukkua, pelätä ja halveksua fantasianatseja kuin omia
perheenjäseniä tai työkavereita, jotka suhtautuvat
maahanmuuttoon kriittisesti. Hysteriaa voidaan hillitä ainoastaan
rehellisyydellä. Kaikki perussuomalaiset eivät ole rasisteja, mutta
sen voivat todistaa vain perussuomalaiset itse, omalla
avoimuudellaan ja käyttäytymisellään.
Meistä jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, ja meistä jokaisella on
syy mielipiteeseensä. Lakkaan väheksymästä itseäni ja pitämästä
mielipiteitäni huonompina kuin muiden. Ehkä joku on tohtori ja
kovin valistunut monista asioista, mutta hän ei ole elänyt minun
elämääni ja kokenut minun kokemuksiani. Minulla on syyni
mielipiteisiini, ja minulla on oikeus niihin, eikä se muuttuisi
mihinkään, vaikka maailman kaikki tohtorit olisivat eri mieltä. Tämä
ei tarkoita, ettäkö olisin oikeassa tai että mielipiteeni eivät voisi
muuttua. Juuri avoin keskustelu on koetus, jossa asetun alttiiksi
kritiikille ja vastaväitteille, jotta näen pystynkö vastaamaan niihin,
tarvitseeko minun tutustua asiaan syvällisemmin, pysynkö
kannassani vai muutanko sitä. Kohtaan myös toisen ihmisen näin:
en kiellä keneltäkään oikeutta mielipiteeseensä, mutta
kyseenalaistan mielipiteen avoimesti, mikäli se poikkeaa omastani
ja poliittinen keskustelu on tilanteeseen sopivaa.
Tämä on jatkuvaa työtä, jota ei voida tehdä pelon ilmapiirissä. Siinä
virheelliset käsitykset jäävät elämään, koska niitä ei uskalleta tuoda
esiin koeteltavaksi. Ne ajetaan piiloon, maan alle kytemään, missä
ne katkeroittavat kantajansa, tuovat syyllisyyttä ja stressiä ja
ahdistusta: ”Mitä nuokin ajattelisivat, jos tietäisivät ketä
äänestän…?” Kenenkään ei tarvitsisi joutua ajattelemaan näin.
Äänestäminen on kansalaisoikeus ja demokratian perusta. Äänesti
ketä tahansa, äänestäminen ei voi koskaan olla syyllisyyden aihe.
Siinä vain valitsee edustajan ajatuksilleen, sille mitä rehellisesti
ajattelee ja uskoo. Jokaisella on oikeastaan velvollisuus äänestää
juuri sitä ehdokasta, joka parhaiten edustaa omia ajatuksia. Mikään
muu olisi huijausta, sillä silloin kansanedustajiksi päätyisi ihmisiä,
jotka eivät todellisuudessa edustaisi kansaa.
Toisaalta tähän avoimuuteen ja häpeämättömyyteen kuuluu myös
avoimuus tietämättömyydestä (kts. §4). En ilmaise mielipidettäni,
mikäli minulla ei ole sellaista. Jos en tiedä asiasta mitään, en ota
siihen kantaa. Kaikesta ei tarvitse olla mielipidettä.
Ja vaikka mielipide olisikin, ei kenenkään tarvitse kertoa sitä, ellei
halua. Osa sana-aktivistien strategiaa on politisoida kaikki taiteesta
kulutusvalintoihin. Silloin jopa kannanotosta pidättäytyminen voi
tuntua vaikealta. Tällaisessa henkisen totalitarismin ilmapiirissä
poliitiikan puhumisesta ja omien kantojensa kertomisesta
kieltäytyminen – ei siksi että pelkäisi, vaan siksi ettei halua
politisoida tilannetta tai ihmissuhdetta – on vallankumouksellinen
teko. Jokainen tuollainen rohkea vaikeneminen (verrattuna pelosta
vaikenemiseen) on vastarintaa totalitarismia kohtaan.
§8) Mikäli en ole tehnyt mitään väärää, en pyydä anteeksi.
Jos minulta vaaditaan anteeksipyyntöä, anteeksipyynnön aitous
edellyttää tietoa virheestä: mikä oli virheeni? Mikäli muiden
tulkitsemana tekoni oli väärä, mutta ei omasta mielestäni, vaadin
heiltä perusteluja ja tarjoan omani. Keskustelun jälkeen muodostan
kantani: joko pyydän anteeksi tai en. Mutta en koskaan pyydä
anteeksi tekoa, jonka vääryyttä en ymmärrä, myönnä ja
sisimmässäni tunne. Sellainen anteeksipyyntö ei merkitsisi mitään
muuta kuin alistumista.
§9) En samaista moraalia ja politiikkaa. Voin olla hyvä ihminen
olematta minkään aatteen kannattaja. Kaikkea ei saa politisoida,
eikä varsinkaan moraalia. Poliittiset kantani eivät määritä minua.
Näillä painostetaan julkisessa keskustelussa: ”Oletko feministi?
Irtisanoudutko rasismista?” Ongelma on siinä, ettei näille sanoille
ole tarkkaa ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Tässä (kuten
muuallakin) tulee kysyä perusteluja: ”Mitä tarkoitat feminismillä?
Mitä tarkoitat rasismilla?” Mikäli asia sanan takana on sellainen,
jota kannatan tai josta irtisanoudun, voin myöntää tai kieltää sen.
Mutta myöntö tai kielto edellyttävät ymmärrystä. Tässä on samaa
sanamagiaa kuin kielletyissä sanoissa. Ikään kuin se, että
julistautuu ”feministiksi” tai irtisanoutuu ”rasismista”, tarkoittaisi
paljon mitään käytännössä. Sitä toistellaan rituaalina. Molemmat
tarkoittavat: ”Olen hyvä ihminen, irtisanoudun pahuudesta.”
Tällainen ritualistinen, ”sanamaaginen” ajattelu on sana-aktivismin
ytimessä. Sana-aktivistit toistelevat selkeästi epätosia lauseita
itsestäänselvyyksinä (”miehilläkin voi olla kuukautiset”, ”kaikki
valkoiset ovat rasisteja”, ”sanat ovat tekoja”), mutta eivät siksi että
uskoisivat näin olevan nyt, vaan koska he haluavat niin olevan
tulevaisuudessa. Näillä mantroilla pyritään muuttamaan vallitsevaa
sosiaalista todellisuutta ja kulttuuria, saamaan aikaan muutos
ajattelutavoissa. Lausunnot ovat järjettömiä aatteen ulkopuolelta
katsottuna. Samoin järjetöntä on sana-aktivistien viha ihan
tavallisia itsestäänselvyyksiä kohtaan (esim. J.K. Rowling leimattiin
”transfobiseksi”, kun hän ehdotti sanan ”nainen” tarkoittavan
samaa kuin ”ihmiset joilla on kuukautiset” [41]) – mutta ideologian
sisällä se on täysin järkevää: se on itseään toteuttavaa ennustusta.
Kyse on loitsuista. Kun tarpeeksi pontevasti kielletään nykyinen
todellisuus, ennen pitkää todellisuus muuttuu taianomaisesti
(ainakin näin toivotaan). Epäilemättä sana-aktivismin myötä
todellisuus muuttuu, mutta muuttuuko se sellaiseksi kuin loitsijat
toivovat, vai tuleeko siitä jotain aivan muuta; leikkivätkö he
sittenkin pimeillä voimilla, joita eivät lopulta hallitse? Väitämme
niin. Väitämme sana-aktivismin synnyttävän ennen pitkää tuhoisan
vastaiskun. Kaikki maltilliset, tolkun ihmiset, demokratian ja rauhan
ystävät haluavat välttää sen. Mutta juuri nyt sana-aktivistit eivät
kaiva ainoastaan omaa hautaansa vaan hautaa meille kaikille.
Vaikka vastaiskua ei tulisi, sanamaaginen ajattelu tappaa itsenäisen
ajattelun, kun se rangaistuksen uhalla ehdollistaa ihmiset
keskittymään puheen muotoon. Sisältö jää toissijaiseksi. Ajattelu ja
keskustelu muuttuu mekaaniseksi ulkoaopeteltujen maagisten
fraasien yhdistelyksi.
Se, että ei ole antirasisti, ei tarkoita, että olisi rasisti. Sama
antifasismin kohdalla. Se, että ei ole feministi, ei tarkoita, että ei
kannata tasa-arvoa. Sekään, että sanoo kannattavansa tasa-arvoa,
ei vielä tarkoita paljoakaan, sillä tasa-arvo voidaan määritellä niin
monin tavoin.
Se, että sanoo ”olen feministi” tarkoittaa muutakin kuin ”kannatan
tasa-arvoa”, koska muuten riittäisi sanoa ”kannatan tasa-arvoa”.
Poliitikoilta lypsetään vastausta tähän kysymykseen: esitetään
ikään kuin ”feminismi” tarkoittaisi vain tasa-arvoa, sillä
nimityksestä kieltäytyviltä kysytään: ”Ai etkö kannata tasa-arvoa?”
Jos kyse olisi siitä, olisi voitu kysyä suoraan: ”Kannatatko tasaarvoa.”
Tietysti siihenkin tolkun ihminen kysyisi vastaan: ”Mitä
tarkoitat tasa-arvolla?”
Minkä tahansa aatteen kannattaja voi olla hyvä ihminen.
Kinastelematta nimenomaisista aatteista, riittää kun toteamme,
että hyväkin ihminen voi erehtyä tai tulla harhaanjohdetuksi.
Korkea moraali ei edellytä terävää älyä tai laajaa poliittista
tietoisuutta. Tällöin korkeinkin luonne voi hairahtua kannattamaan
mitä alhaisinta aatetta, koska hän ei itse pidä sitä alhaisena,
esimerkiksi kasvatuksensa vuoksi. Jälleen: moraalia ei voi
samaistaa politiikkaan.
Ja sama pätee myös toiseen suuntaan: minkä tahansa aatteen
kannattaja voi olla paha ihminen. Jeesus käski rakastamaan
lähimmäistä ja synnittömiä heittämään ensimmäisen kiven.
Jeesuksen kuoltua on kristinuskon nimissä kuitenkin poltettu
ihmisiä elävältä, ruoskittu ja nyljetty kerettiläisiä, sodittu ja
ryöstetty. Ei voi olla niin hienoa ja ylevää aatetta, etteikö ahne ja
itsekäs ihminen voisi valjastaa sitä omiin tarkoitusperiinsä. Juuri
ylevimmät aatteet ovat kenties muita alttiimpia tälle
pahantahtoiselle käytölle, koska niiden yleviksi ja hyviksi
julistautuvia tunnustajia harvemmin uskalletaan epäillä
pahantahtoisiksi (vrt. §3 ja ”Troijan hevonen”). On helppo piestä
ihmisiä heidän omaksi parhaakseen. Näin pieksäjät saattavat
itsekin aidosti ajatella, luulla tekevänsä hyvää ja tarkoituksen
pyhittävän keinot. Historia on vain osoittanut, että he tulevat
helposti aatteensa sokaisemiksi ja oikeuttavat nykyhetken helvetin
tulevaisuuden taivaalla, mieltävät tämän kaiken läsnäolevan vain
jonkinlaiseksi kiirastuleksi matkalla paratiisiin. Ja ”jumalan” (kutsui
sitä sitten jumalaksi, allahiksi, jahveksi, kansaksi, tasa-arvoksi,
vapaudeksi tai oikeudeksi) nimissä ruoskakäsi kevenee
merkittävästi, jopa pelottavasti. Vastuu lakkaa tuntumasta, sillä
kaiken oikeuttaa tuleva onni. Ongelma on siinä, että nämä
ruoskakädet harvoin ovat itse läsnä vastaamassa teoistaan, kun
tulevaisuus koittaa ja huomataan, ettei se oikeutakaan mitään vaan
tuomitsee kaiken.
§10) En osallistu kohukulttuuriin. En klikkaa medioiden
uutisotsikoita "kohuista". En jaa niitä, enkä osallistu keskusteluihin
niistä, koska kielteinenkin huomio ("olipa typerä kohu") on
huomiota ja huomiota mediat tavoittelevat, koska siitä niille
maksetaan. Kohut (ja kohut kohujen ympärillä; "metakohut") ovat
tiedotusvälineille kultakaivos: vaivatonta journalismia, jolla saa
runsaasti huomiota ja sitä kautta rahaa. Valitettavasti medioiden
hyödyntämä kohukulttuuri myrkyttää keskustelukulttuuriamme ja
haittaa meistä jokaista.
Jokainen voi taistella kohukulttuuria vastaan kieltäytymällä
antamasta sille huomiotaan. Tolkun ihminen ei enää keskustele
kohuista, ei ota niihin kantaa, ei jaa eikä tykkää eikä klikkaa. Jos
tarpeeksi moni ryhtyy tähän, ennen pitkää mediat vähentävät
kohuista uutisoimista ja sitä myötä kohut menettävät tehoaan, sillä
kuka välittäisi yksittäisten someaktivistien pöyristelystä (paitsi
kourallinen aatetovereita), elleivät toimittajat tarttuisi niihin ja
tekisi niistä valtakunnan uutisia?
Se ei ole uutinen, että joku on pahoittanut mielensä 2020-luvulla.
Ei edes se, että monet ovat. Kohu ei ole uutinen. Kysy itseltäsi:
mitä olisit menettänyt, ellet olisi kuullut yhdestäkään ”kohusta”
viimeisen 10 vuoden aikana? Mieti sitten, kuinka paljon aikaa olet
käyttänyt kohujen ihmettelyyn viimeisen 10 vuoden aikana, ja onko
mikään sen ansiosta muttunut.
LÄHDELUETTELO
^[1] https://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron/
^[2] https://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron-ii/
^[3] https://koneensaatio.fi/dialogi-kulttuurisen-omimisesta/
^[4] Asunta & Seppänen: Turvapaikka uutisissa (Kovasana, 2020),
s. 11, 403.
^[5] Sielunvihollinen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-
2000006366418.html
^[6] Ruotsala: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005709233.html
^[7] Pesonen: https://yle.fi/uutiset/3-10405530
^[8] Sisäministeriö:
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161613
^[9] EVA: Tyytymättömyyden siemenet -raportti (2017), s. 31.
^[10] https://yle.fi/uutiset/3-11542994
^[11] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867398.html
^[12] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005709233.html
^[13] https://yle.fi/uutiset/3-11545751
^[14] https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/joslastenohjelman-
intiaani-on-kultturista-omimista-onko-sita-myosjooga-
tama-on-nyt-vahan-ongelmallista/
^[15] https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/shakespeare-onrakenteellista-
vakivaltaa-opiskelijaa-kohtaan-taidekoulut-luovivatopiskelijoiden-
vaatimusten-keskella/
^[16] https://yle.fi/uutiset/3-11703842
^[17] https://equaledu.cargo.site/Suomeksi
^[18] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/23/haluan-eroonvalkoisesta-
heteronormatiivisesta-ja-patriarkaalisesta-maailmasta
^[19] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007809092.html
^[20] https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/b0b51a41-4e29-4520-
a41f-b33c4c66d679
^[21] https://www.hs.fi/nyt/art-2000006216706.html
^[22] Ryan McCartan: ”I Am Racist”.
https://www.youtube.com/watch?v=JG0PjWmN-dI
^[23] Evergreen Top 20 Monstrous Moments:
https://youtu.be/8YnSYvhSeyI?t=250
^[24] https://www.rumba.fi/uutiset/emma-gaalan-puheenaiheeksinousee-
yhtye-joka-ei-ole-ehdolla/
^[25] Leena: https://yle.fi/uutiset/3-10377777
^[26] Sean: https://yle.fi/uutiset/3-11642062
^[27] Tuija: https://yle.fi/uutiset/3-11473935
^[28] Vetoomus: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-
2000006565506.html
^[29]
https://www.iisalmensanomat.fi/paakirjoitus-mielipide/2920053
^[30] https://yle.fi/uutiset/3-11185504
^[31] Asunta & Seppänen: Turvapaikka uutisissa, s. 129-30.
^[32] https://time.com/5392649/yeonmi-park-north-koreafreedom/
^[33] YLE Aamu 5.2.2021; https://areena.yle.fi/1-50754622
^[34] Posio: https://www.lapinkansa.fi/avaan-kotini-loyhillepuheille/
40839
^[35] Korhonen:
https://www.journalisti.fi/artikkelit/2015/9/rasistit-tiukempaanotteeseen/
^[36] Suonpää:
https://twitter.com/suonpaa/status/659703739842981888
^[37] Vehkoon tuomio: https://yle.fi/uutiset/3-11568269
^[38] https://www.youtube.com/watch?v=kx9mte--KR0
^[39] https://yle.fi/uutiset/3-10059287
^[40] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006178989.html
^[41] https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006533973.html