Krossin viimeiset

 

Lahden takaa

 

Jaan Kross, Sattumien summa. Yhdeksän novellia. Valinnut ja suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni. Vantaa 2013, 307 s.

 

Vuonna 1920 syntynyt ja vuonna 2007 kuollut Jaan Kross oli Viron uudemman kirjallisuuden suurmies, vanameister.

Hänen tuotantonsa liittyy yleensä Viron vanhempaan historiaan ja siinä on aina mukana myös kansallinen- maarahvaan- näkökulma. Kuten Suomessa, myös Virossa historiankirjoituksen tärkein eli siis vaikuttavin osa on kaunokirjallisuutta.

Kross on ollut hyvin suosittu myös Suomessa ja tämän kokoelman myötä ovat viimeisetkin kirjailijan lyhytproosatekstit tulleet suomennetuiksi, kiitos ahkeran kääntäjän, Jouko Vanhasen. Tämäkin osaltaan osoittaa Krossin maassamme nauttimaa arvonantoa.

Tämän kokoelman tekstit ovat vanhan Krossin kynästä lähteneitä ja liittyvät kirjailijan ja hänen sukunsa omaan elämään. Siihen kuuluivat niin Viron ensimmäinen itsenäisyys ja sodan ajan kauhut kuin ankea miehityskausi ja uusi itsenäisyys.

Dramatiikkaa siis riitti itse elämässä yllin kyllin. Tekstit eivät kuitenkaan pyri historialliseen tarkkuuteen, vaan ovat nimenomaan kaunokirjallisia, kuten kääntäjä jälkisanoissaan toteaa.

Ennen maailmansotaa toimi varakas sukulaisperhe Vladivostokissa saakka ja sen seikkailut Kaukoidän tasavallassa ja paluu Baltiaan ovat yhden novellin aiheena. Vähintäänkin ylempään keskiluokkaan kuuluneen perheen tarinaan liittyy myös arvokkaan pianon kohtalo. Sen tarinaan, kuten eräihin muihinkin, liittyi yllättäviä sattumia ja siitä kokoelman nimi.

 Kansainvälisyyttä toivat aikakauden mullistukset tietyissä vaiheissa enemmän kuin tarpeeksi ja virolaisia siirtyi tai siirrettiin usein kauas pois kotikonnuiltaan, kunnes liikenne Virosta ulkomaille lopetettiin ja maa näytti saaneen provinsiaalisen kohtalon.

Suomi, jonka historiallinen tie muodostui aivan erilaiseksi kuin Viron, tulee myös aina silloin tällöin esille teksteissä. Se on taustalla vaikuttava maa, joka ottaa mielellään vastaan Virosta paenneen vapsien johtajan Artu Sirkin. Suomen kautta yrittävät siirtyä pois Virosta erään henkilöt, jotka Suomen viranomaiset sitten palauttavat. Suomalainen tyttö muuttaa hämmästyttävästi 1960-luvulla asumaan Neuvosto-Viroon ja Kekkonen vierailee siellä vuonna 1964 tuoden mukanaan valonsäteen vapaudesta.

Suomi on vain mukana taustalla, eikä sillä ole mitään itsenäistä roolia tarinoissa, mutta se on selvästi merkittävä osa sitä kokonaisuutta, johon virolaiset sijoittavat oman maansa ja elämänsä. Mitään ylpeyttä sosialistisesta järjestelmästä ei tule esille edes minkään kirjallisen hahmon näkemyksissä, mutta kyllä sen sijaan masennus oman maan ankeasta kohtalosta.

En muuten ole huomannutkaan virolaisessa kaunokirjallisuudessa kuvauksia suomalaisista poliittisista pyhiinvaeltajista. Kyllä heitä varmasti Viroonkin eksyi, vaikka se luultavasti oli huonoimpia mahdollisia paikkoja, mikäli haluttiin havaintoesimerkkejä marxismi-leninismin voittamattomasta voimasta ja kansan onnellisuudesta sen siunausten keskellä.

Havaintojeni mukaan virolaisilla oli nimittäin myös neuvostoaikana yleensä aivan pinnalla tietoisuus siitä, että maa oli yksinkertaisesti kaapattu väkivalloin eikä suinkaan liittynyt Neuvostoliittoon kansan tahdon vaatimuksesta, kuten virallinen tarina väitti. Asia vähensi suuresti koko neuvostosysteemin uskottavuutta.

Myös tässä kirjassa näkyy eräänlainen kunnon sotamies Švejkin mentaliteetti. Neuvostoarmeijan rullista pyritään pois keinolla millä tahansa ja latvialainenkin lääkäri on juonessa mukana. Yleisvaltakunnallisen isänmaallisuuden herättäminen taisi olla yhtä mahdotonta neuvostoajan Virossa kuin se oli 1900-luvun alun Suomessa. Miksipä se olisi voinut ketään innostaa?

Suhtautuminen miehittäjään ei ole kertomusten erityisenä teemana, se nyt vain on itsestään selvästi erään aikakauden taustana. Enempää venäläiset kuin saksalaiset eivät kuulu varsinaisiin virolaisiin ja sama koskee muitakin sellaisia, jotka eivät vaivaudu edes opiskelemaan maan kieltä. Vuosikaudet maassa ollut ranskalainen entinen upseeri yrittää omaksua maailmansotien välisessä Virossa siirtomaaherran roolia ja herättää lopulta asianmukaisen reaktion.

Epäilemättä Viro on aina ollut monikulttuurisempi ja myös ”eurooppalaisempi” kuin Suomi, mutta tämä on ollut sen yhteisen kansan kannalta ennen muuta kirous. Tältä pohjalta onkin syytä ymmärtää siellä nytkin vallitseva yleinen nuivuus vapaata maahanmuuttoa kohtaan.

Viron ja virolaisten historialliseen kokemukseen kuuluvat kyyditykset. Sosiaalisen insinöörityön mestari Stalin siirrätti itään kokonaisia kategorioita myös noista vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon liittyneistä Baltian maista. Tottahan toki, sillä luokkataistelu oli historian eteenpäin vievä voima, ja sitähän nämä operaatiot periaatteessa olivat.

Suomen historiallisesta kokemuksesta tämä tarina puuttuu kokonaan ja meillä Siperiaan joutuivat vain muutamat harvat, etupäässä sellaiset, jotka olivat ensin vapaaehtoisesti siirtyneet Neuvostoliittoon, kuka mistäkin syystä.

Epäilemättä kyyditettyihin kohdistui myös joidenkin piirien taholta tiettyä vahingoniloa, sitähän kommunistihallinto pyrki herättämään. Siitä en kuitenkaan ole juuri nähnyt kuvauksia virolaisessa kirjallisuudessa. Ehkäpä kansallinen ajattelutapa siellä oli niin vallitseva. Olikohan kansallinen rintama jopa ehyempi kuin Suomessa?

Tässä kokoelmassa nämä kysymykset eivät toki ole teemoina. Mikään historiallinen, edes mikrohistoriallinen teksti ei kuitenkaan toimi tyhjiössä ja kyllä Krossin teksteistä aina näkee, että ne sijoittuvat nimenomaan Viroon. Juuri virolaisuudessaan ne ovat myös meidän kannaltamme erityisen kiinnostavia.