tiistai 12. huhtikuuta 2022

Kansallisia stereotypioita

 

Kliseitä

 

Nikolai Leskov, Valitut kertomukset. Suomentanut Juhani Konkka. WSOY 1966, 401 s.

 

Venäjän kansan ominaisuudet on teema, jota venäläinen kirjallisuus ja venäläinen filosofia ovat jauhaneet vuosisadasta toiseen.

Kuten kaikkien kansojen kohdalla, myös venäläisistä ovat aina olleet omat stereotypiansa. Sellaisten tunteminen oli vielä satakunta vuotta sitten arvostettu asia ja johtopäätöksiä tehtiin usein aika vapaasti niiden perusteella.

Venäläiset kuvattiin vanhimmissa länsimaisissa kuvauksissa yleensä kauniiksi, vahvoiksi ja älykkäiksi ihmisiksi, joilla kuitenkin oli merkittäviä paheita: petollisuus, laiskuus juoppous ja jopa irstauskin. Hyvät tavat puuttuivat Pietari Suurta edeltäneen kauden venäläisiltä tykkänään.

 Lisäksi venäläiset kuvattiin hyvin sivistymättömiksi samaan aikaan kun he perusteettomasti ylvästelivät oman maansa ja kansansa erinomaisuudella -ulkomaitahan ei tuntenut kukaan. Tsaari Aleksein ulkomaille lähettämistä opiskelijoistakin kotimaahan palasi vain yksi.

Nämä kuvaukset, joita suomeksi on käsitellyt Kari Tarkiainen, jäivät vaikuttamaan alan kirjallisuudessa ja niiden vaikutuksen tuntee yhäkin. Kriittiset tutkimukset toki auttavat ymmärtämään, mistä tuossa 1500-1600-lukujen kulttuurien törmäyksessä lopulta oli kysymys. Ei kaikki niin mustavalkoista ole.

Joka tapauksessa Venäjän taannoinen kulttuuriministeri Medinski otti taannoin parantaakseen mahtikäskyllä venäläisyyden kuvaa vaikuttamalla sen PR:ään (piar). Tästä olen kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinskin tavoite on kiitettävä, mutta metodia ei käy kehuminen. Myös se aineisto, joka puhuu olemassa olevien stereotypioiden puolesta pitäisi hyvin vakavasti huomioida. Ja itse stereotypioiden syntymekanismi on se, mikä kaipaa kriittistä tutkimusta. Sellaista on tehnyt vanhempien aikojen osalta esimerkiksi saksalainen Gabriele Scheidegger.

Eiväthän stereotypiat tietenään pelkkää roskaa ja panettelua ole. Kansalliset kulttuurit pitävät yllä sitä, mitä nimitämme kansanluonteeksi. Jotkut asiat ovat hyväksytympiä yhdessä maassa kuin toisessa ja kansojen ja maiden välisiä eroja nostetaan usein mielellään esille ja niillä jopa ylpeillään.

Nikolai Leskovilla on esillä olevassa kokoelmassa pari klassisiin aihepiireihin liittyvää novellia, joista olen aina tykännyt. Ne eivät varmasti ole pahantahtoisen irvistelijän kynästä. Kirjoittaja itse vakuuttaa tuntevansa kansansa läpikotaisin, eikä ole oppinut sitä vain pietarilaisilta ajureilta kyselemällä, vaan itse sen parissa työskennellessään.

Vuonna 1876 ilmestyneessä novellissa Rautainen tahto suoritetaan perinteinen saksalaisen ja venäläisen tyypin vertailu. Vastaavahan on tehty esimerkiksi Gontšarovin romaanissa Oblomov.

Kehyskertomuksessa alkaa muuan venäläinen seurue kiistellä siitä, miten Venäjälle käy, jos syttyy sota Saksan kanssa. Saksahan oli juuri hiljattain (1871) yhdistynyt ja vaikka sen suhteet Venäjään olivat vielä erinomaiset, oli uuden mahtitekijän ilmaantuminen pahaenteinen asia.

 Jotkut olivat sitä mieltä, että venäläiset lyötäisiin ilman muuta. Saksalaiset olivat laskelmoivia ja rationaalisia ja heillä oli lisäksi rautainen tahto, kun taas venäläisten tahto onnahteli.

Mutta saksalaisten järjenhän voi saattaa ymmälle yksinkertaisella konstilla, hoksasi yksi: me työnnämme heidän eteensä sellaisen tyhmyyden, etteivät he ennätä avata suutaankaan käsittääkseen sen.

Ja mitä tulee saksalaisten rautaisuuteen, ei se välttämättä heitä auta: saksalainen kirves saattaa pystyä puuhun, mutta kun venäläinen onkin taikinaa, sinne hukkuu koko kirves…

Ja sen jälkeen muuan seurueesta alkoi kertoa elävää esimerkkiä tuntemastaan saksalaisesta, jolla oli rautainen tahto. Tämä nuori mies saapui Venäjälle ja alkoi elää tiukasti itse itselleen määräämiensä lupausten mukaan. Hän opetteli muilta salaa puhumaan sujuvasti venäjää puolessa vuodessa, hän säästi pienestä palkastaan, kunnes omisti riittävästi eli itse määräämänsä summan mennäkseen naimisiin.

Eipä tämä vielä mitään, vasta oltuaan kolme vuotta naimisissa hän ryhtyi myös ns. läheisiin suhteisiin vaimonsa kanssa. Näin hän oli päättänytkin. Saksalainen ei myöskään koskaan voinut tunnustaa päättäneensä väärin. Vaikka asiat menivät aivan hullusti, hän jatkoi sitkeästi ja valittamatta valitsemallaan tiellä ikään kuin kaikki olisi kunnossa.

Mutta epäonni vainosi saksalaista, hän joutui yhä uudelleen naurettavaan valoon, joi mielettömän väkevää teetä, antoi huijata itseään hevoskaupoissa ja joutui aisankannattajaksi. Rahaa hän kuitenkin onnistui hankkimaan paljon, mutta venäläinen velikulta sai oikeuden maksattamaankin nuo rahat itselleen.

Saksalainen oli vannonut vielä syövänsä blinejä tuon venäläisen hautajaisissa ja niin sitten tapahtuikin. Hänet kuitenkin narrattiin syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, mitä hän ei kestänyt, vaan kuoli.

Tapahtui siis, kuten sananlasku sanoo: se, mikä on venäläiselle terveydeksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Ei auttanut saksalaista hänen säntillisyytensä ja stoalainen tyyneytensä: venäläinen hurskaasti laiskotteleva ja juopotteleva velikulta voitti kuin voittikin hänet maanpäällisessä kilpailussa. Hän eli tosin pitempään, mutta vain aivan karvan verran pitempään kuin venäläinen.

Kumpiko sitten oli vuoden 1876 perspektiivistä katsoen vahvoilla siinä suuressa ottelussa, joka kerran käytäisiin Venäjän ja Saksan välillä? Sitä kirjoittaja ei enää kerro, sen voi arvata muutenkin.

Mainittakoon, että viime sodan aikana tästä novellista otettiin peräti 11 painosta. Tämä on mielestäni yllättävää sikäli, että sen venäläinen sankari oli hyvin kaukana siitä ihanteesta, johon hänet Stalinin aikana pyrittiin sijoittamaan. Mutta olihan saksalainen ainakin naurettava ja häviöön tuomittu.

Toinen valikoiman novelli on nimeltään Oikontoikko. Muualla en ole sanaan törmännyt, mutta se kuvaa henkilöä, joka on läpikotaisin rehellinen eikä suostu ottamaan vastaan minkäänlaista lahjusta. Hän toimii aluksi postimiehenä, sitten poliisina ja sitten jopa kaupunginpäällikkönä.

Palkka on niin pieni, ettei sillä voi elää. Edes univormua ei voi hankkia. Muistammehan venäläisen häijyn toivotuksen, jonka mukaan joku pitäisi panna elämään pelkällä palkallaan, siis ilman mitään lahjuksia.

Moisen aatteen sankari on saanut päähänsä lukiessaan raamattua, eli kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen protestanttinen, kai lähinnä luterilainen harhaoppi.

Harhaopista sankaria epäilläänkin, mutta ei saada mitenkään siitä kiinni, hengellisen säädyn ponnistuksista huolimatta. Viimein saapuu kaupunkiin kuvernööri Lanskoi, joka tutkii perin pohjin tämän luonnonoikun toiminnan.

Vakuututtuaan siitä, että kyseessä ei ole mikään vallankumouksellinen hanke tai aate, vaan ainoastaan harvinainen ja Venäjälle sopimaton täydellinen rehellisyys, hän jättää virkamiehen rankaisematta ja hankkii tälle sen sijaan pyhän Vladimirin kunniamerkin, ensimmäinen laatuaan tämän tason henkilölle.

Mitäpä sanoakaan, Leskovin henkilöt poikkeavat kovasti nykyhallinnon ja eritoten Medinskin haluamista tyypeistä. Kuviteltujahan ne toki ovatkin, mutta ovat selvästikin syntyneet tietynlaisen ajattelun ilmapiirissä.

Joka tapauksessa Aleksanteri II:n aikana tällainen kirjoittelu oli täysin sallittua, vaikka siihen aikaan sensuuriakin avoimesti käytettiin kaikissa maissa. Taitaa olla paradoksaalista, että juuri nykyinen huijarien ja varkaiden hallitus on niin kovin närkästynyt Venäjää koskevista stereotypioista. Ehkäpä ne vielä kielletään?

9 kommenttia:

  1. Kansallinen ero tulee selväksi Äiti-Venäjän ja Suomi-neidon kohdalla. Venäjä on suuri äiti, joka antaa rajattomasti anteeksi lapsilleen, mutta Suomi-neidon pitää olla tarkkana tavoistaan, ettei siveys mene ja maine tärväänny

    VastaaPoista
  2. Merkel nyt ei ainakaan pystynyt perumaan virheellisiä päätöksiään. Energiewende ja ydinvoiman alasajo ovat olleet aivan järjettömiä päätöksiä, ja ihme kyllä viimeisetkin ydinvoimalat ajetaan nyt alas, vaikka Merkel on jo lähtenyt. Hullun hommaa.

    VastaaPoista
  3. Näistä kansallisista tyyppikuvista á la Leskov: "Saksalaiset olivat laskelmoivia ja rationaalisia ja heillä oli lisäksi rautainen tahto, kun taas venäläisten tahto onnahteli." Eurooppalaisen systeemihäiriön juurisyitä mietittäessä joudutaan palaamaan Saksaan; se ei ole ollut laskelmoiva tai ainakaan rationaalinen valta, ja vielä vähemmän sillä on ollut rautainen tahto. Merkelin 16-vuoden ratkaiseva kausi näyttäytyy tänään onnettomana tarkoituksenmukaisuus-joustavuutena, vailla pitävää historianäkemystä ja periaatteita. Saksa kärvisteli kohtuuttoman kauan sotatraumoissaan ja kieltäytyi ottamasta itsenäisen suurvallan roolia ja vastuuta. Jännittävällä tavalla se lintsasi puolustuksen osalta Yhdysvaltain jalaksilla ja energiapolitiikassa Venäjän öljy-kaasu -seoksen varassa ym. - Tänään muuten Merkelin ex-avustaja Christoph Heusgen sanoi, että mikäli Merkel olisi yhä ollut vallassa niin Scholzin puolueen uusi orientaatio Venäjää kohtaan ja Ukrainan avustamiseksi ei olisi ollut mahdollinen: sen edellytys oli nimenomaan sosdemien kanslerin johtajuus, joka tosin muuten vaikuttaa lepsulta. - Mitä tulee nyky-Venäjän kansalaisyhteiskuntaan (jos sellaisesta edes voi puhua), niin kyllä siinä "tahto onnahtelee".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenraali Reinhard Gehlen totesi 60-luvulla, että saksalaisilla on lähes pakonomainen taipumus äärimmäisiin ratkaisuihin. Näyttää pitävän edelleen paikkansa. Mitä mielipuolisiakaan päätöksiä ei osata luonteen takia perua, eikä pystytäkään.

      Saksassa talous menee kaiken edelle, ja se ajattelu on nyt jopa voimakkaampi kuin Molotov-Ribbentrop pakti aikoinaan. Hitler tunnetusti mitätöi sopimuksen hyökkäämällä itään, mutta nyt Ukraina saa tuhoutua että Saksaan virtaa kaasua.

      Venäläisillä on tunnetusti ns. "leveä luonne", eli he sopeutuvat kaikkeen, pois lukien nykyinen Putinin aika. Putinin viha länttä kohtaan on naamioitu Nato-vastaisuudeksi, mutta ei se sitä ole, vaan länsivastaisuus on hänen primus motorinsa. Putin haluaa sotaa lännen kanssa, se lienee jo kaikille selvää?

      Poista
  4. "Joka tapauksessa Aleksanteri II:n aikana tällainen kirjoittelu oli täysin sallittua, vaikka siihen aikaan sensuuriakin avoimesti käytettiin kaikissa maissa."

    Eikö Venäjällä kirjailijoille ole tuossa suhteessa sallittu kohtuullisia erivapauksia, esimerkiksi Pushkinin ja Gogolin teokset ilmestyivät rautatsaari Nikolai I aikana, sen sijaan poliittisilla teoksien, sanomalehtien ja lentolehtisten tekijöillä taisi olla vaikeampaa.

    VastaaPoista
  5. En oikein tiedä, mitä tähän (aika hauskaankin) kirjoitukseen pitäisi vastata.

    "Tapahtui siis, kuten sananlasku sanoo: se, mikä on venäläiselle terveydeksi, on saksalaiselle kuolemaksi."

    Tämä ei ainoastaan hymyilyttänyt vaan myös nauratti.

    Sen (minkä tiedän ja tunnen venäläisiä) mukaan (jotkut) venäläiset pitävät suomalaisia hidasjärkisinä, tyhminä ja vähäpuheisina, ja tietysti etäisinä.

    Erään Suomessa asuvan ja työskentelevän venäläisen (joka on kaiketi Suomen kansalainen) mukaan suomalaiset eivät keskustele syvällisesti. Ja jos hänen pitäisi lainata rahaa, niin hän lainaisi mieluummin venäläiseltä kuin suomalaiselta.

    Tähän voisi sanoa jotain venäläisestä ihmisestä, mutta en sano. Kirjoitan lisää myöhemmin.

    M




    VastaaPoista
  6. Ei pelkästään huijarien ja varkaiden hallitus, vaan myös murhaajien hallitus mitä suuremmissa määrin. Jostain syystä esimerkiksi uutisartikkeleissa harvoin kutsutaan Putinia edes diktaattoriksi, kun taas Lukashenkaa monesti kylläkin.

    VastaaPoista
  7. Suomi kuuluu luontevasti Venäjän etupiiriin.

    Tätä erityisasemaa ovat vuosikausia vaalineet sekä Halonen että Tuomioja. Vähän kunnioitusta näille veteraaneille. Kaikkensa ovat tehneet, mutta kuitenkin epäonnistuneet hankkeissaan.

    VastaaPoista
  8. Kansallisia stereotypioita

    PUTINILAISIA STEREOTYPIOITA

    ”А слона я и не приметил.” (Norsua minä en huomannutkaan.)

    Nämä ovat sanoja venäläisen nerokkaan tarujen kirjoittajan I.A. Krylovin teoksesta Slon i Mosjka, jossa pikkarainen, mutta ärhäkkä koira yritti hyökätä norsun kimppuun haukkumalla sitä. Kun se ei onnistunut, niin pikkukoira nimeltään Mosjka sanoikin katsojille: ”Mutta norsuahan minä en huomannutkaan.”

    Samanlaisen Mosjka-tempun teki tänään Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin yhteisessä lehdistötilaisuudessa Valko-Venäjän presidentin Lukashenkan kanssa. Löpertelytekstiä tuli molemmilta herroilta oikein yllin kyllin. Ukrainaa haukuttiin. Putinin yllinkyllisessä haukkumisessa oli kuitenkin ”norsu”, jota Putin ei halunnutkaan paljastaa.

    Putin syytti Ukrainaa kansanmurhasta, mutta ei puhunutkaan siitä yhtään mitään. Se oli pelkkä sana. Käsite ”kansanmurha” on todellinen NORSU, mutta Putin jätti sen kainaloonsa eikä puhunut yksityiskohdista ns. kansanmurhasta Ukrainassa. Se olikin siis Putinin ketunhäntätemppu, eli maailma on typerä ja sitä voi huijata helposti putinilaisittain.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.